Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari

Jussi Kurikkalan muotokuvan ja hänen kotinsa on maalannut taiteilija Markku Hakola

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Jussi Kurikkalan muistokisoja on järjestetty vuodesta 1958. Kisat ovat olleet Kalajoella erityisesti 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voitajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Jussin lenkki on keväinen massahiihtotapahtuma, joka hiihdetään suurhiihtäjän synnyinkodin maisemissa, Siiponjoen töyräillä, joista nuori hiihtäjä haki kuntonsa.

Antonio da Cudanin veistämä Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.

Aito Junkkari

Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Aikansa varmin kilpailija

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.

Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Jussi Kurikkala – Kalajoen junkkari

Länsi-Eurooppa kiemurteli suursodan kynsissä alkuvuodesta 1941. Saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan, Norjan, Belgian, Ranskan ja Alankomaat, alkoivat Erwin Rommelin johdolla taistelun brittejä vastaan Pohjois-Afrikassa ja valmistelivat suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.

Italian sotaretki Kreikkaa vastaan oli käynnistynyt huonosti ja uusia divisioonia kuljettiin Adrian meren yli koko alkuvuoden 1941. Sodasta huolimatta maa oli valmis järjestämään MM-hiihdot helmikuussa. Näyttämöksi valittiin Cortina d`Ambezzon talviurheilukeskus Dolomiiteilla.

Cortinana kisoista tuli tynkäkisat ja myöhemmin niiltä otettiin MM-kisojen arvo, koska monet maat jäivät syrjään maailmansodan takia. Saksalaisten jo vuonna 1940 miehittämä Norja ei osallistunut, mutta sen sijaan puolueeton Ruotsi ja välirauhasta nauttiva Suomi lähettivät parhaat miehensä Italian alpeille.

Monet Cortinaan matkanneista suomalaishiihtäjistä olivat kokeneet talvisodan pakkaset, kauhut ja taistelut. Poikkeuksiakin oli, kuten Jussi Kurikkala, ruununraakki, kutsunnoissa hylätty pohjalainen, jonka keuhkot olivat lääkäreiden mukaan liian heikot kestämään sodan rasituksia.

Toisenlaisia rasituksia ne kyllä kestivät: Yhtään ainoata lepopäivää ei Jussi Kurikkala pitänyt joulukuussa 1940, pari kuukautta ennen Cortinan kisoja, jolloin hän asusti Iisvedellä, Savossa. Ensimmäisen kerran hän harjoitteli ennen kuin meni töihin sahalle, toisen kerran täysimittaisen työpäivän jälkeen, kolmannen kerran ennen nukkumaan menoa. Harjoituskertoja kertyi joulukuussa 50 ja kilometrejä liki 1200; jokaisen kerran jälkeen olivat vaatteet vääntömärät. Ei edes jouluaattona mies levännyt, ei liioin joulupäivänä, ja silloin joskus kun hän harjoitteli juosten, mäkeen pitkävartiset hiihtokengät jalassaan. Ja olipa takana vaikka päivänpituinen harjoitusrääkki, niin ennen nukkumista hän keskuteli vain yhdestä aiheesta – millainen harjoitus tehdään seuraavana päivänä.

Harjoitusmäärissä ei yksikään suomalainen urheilija yltänyt samaan kuin Jussi Kurikkala. Hän oli itsensäkiduttajien heimoa, joka rääkkäsi ruumistaan, koska saoi siitä nautintoa, palava fanaatikko, joka halusi harjoitella ja kilpailla kivun ja kärsimyksen kautta.

• Kuiva, harmaa sammaleen peittämä metsäkangas, missä salskeat petäjät kohottavat oksiaan päivää kohti, levittäytyy paksun hiekan peittämän tien sivuille, ja vähitellen tasainen maasto saa pintaansa loivia kohoumia. Siiponjoki pistäytyy silloin tällöin tien läheisyyteen, heittää komeita mutkia ja katoaa taas metsään. Lähempänä Kurikkalaa se ilmestyy uudelleen näkyviin näytellen parhaita puoliaan, jyrkkiä hiekkatörmiään ja muutamia hauskoja pikkusaariaan. ….Ja siinä pitkin jokivartta ovat ne hiekkatörmät, joita mies kesällä tempoilee ylös ja alas, jotta hiekka pöllyää, talvella trenaailee niissä suksillaan. Törmien takana näkyy pienoinen Kurikkalan kyläkin...

Noin kuvattiin Urheilijan Joulussa 1937 sitä ympäristöä, missä Jussi Kurikkala syntyi, varttui ja hiihtämisen aloitti. Parimetrinen joentörmä oli pannukakkumaiseman korkein kohta, joten mäet oli haettava muualta. Ja Jussi Kurikkala haki, jytysi omalla kustannuksellaan Lappiin, laski päiväkaudet tunturien rinteitä, nousi ja laski, kunnes kintut kestivät laskut ja pää nousut. Kesäiseen aikaan sopi Kalajoella kyllä harjoitella ja Jussi Kurikkala myös harjoitteli, käveli ja juoksi suksisauvat käsissä hiekkoilla ja sai kyläläisiltä hullun maineen – ainakin aluksi.

Suomalaishiihtäjät olivat aina lähteneet jäyhän vakaista ympäristöistä, missä lempinimet maistuivat suussa yhtä ätläkän maikeilta kuin jälkiruoka. Niin lähti Kurikkalan Jussikin, mutta hänetpä nimettiin Sisu-Jussiksi ja Kalajoen Junkkariksi eikä suinkaan turhaan.

Kerran hän katkaisi ranteensa pudotessaan rekiltä, nappasi läkin päähänsä, kipusi pyörän satulaan ja polki lääkärille 25 kilometrin päähän. Äiti ehti nähdä käden, joka oli ”väärä kuin kirnun veivi”, ja pyörtyi. Veli polki perässä minkä ehti, mutta huoli oli turha. Ei löytynyt Jussia tienojasta vaan hän palaili jo takaisin käsi lastassa,

Ulos ja niin kovalle että joka paikka on märkänä! Se oli Jussi Kurikkalan lääke flunssan oireisiin. Ei niihin tarvittu pulvereita, eikä pillereitä, vahva ja terve sydän kylläkin.

Eräässä suhteessa Jussi Kurikkala ei liene tavannut vieläkään voittajaansa; aina jos oli pakko hän otti irti itsestään kaiken , enemmänkin, horjui ja hoipuroi maaliin käsivarret märkinä riepuina, mutta ei antanut periksi, ei koskaan hiljentänyt vauhtiaan, vaikka pahoinvoinnin huurut kohosivat silmiin ja sumensivat ne. Ja auta armias jos joku harjoitusladuilla pyrki ohi tai kolisteli hänen suksenkantojaan. Silloin Sisu-Jussia vietiin kuin viimeistä päivää!

Cortinan taivat oli tähtikirkas helmikuun seitsemännen päivän iltana 1941. Pakkasaseita oli viisi ja elohopeapatsas kutistui edelleen. Viisi peninkulmaa hiihdettäisiin ilmeisesti lentokelillä. Ja se oli Jussi Kurikkalan keli se!

Samantyyppinen sää oli vallinnut Gubalowka-vuorten rinteillä Zakopanen MM-kisoissa kaksi vuotta aikaisemmin; pakkasta ja kova latu. Jussi Kurikkala oli silloin hiihtänyt 18 kilometrin maailmanmestariksi.

Aivan ensimmäistä kertaa Kalajoen mies oli nuuhkinut MM-latujen tuoksuja Chammonix`ssa helmikuussa 1937; pikamatkan viides sija ja viestihopeaa. Kolmannen osuuden hän oli kiskonut niin vimmatusti, että otti kiinni norjalaisten minuutin ja kuudentoista sekunnin etumatkan ja syöksyi vaihtoon 12 sekuntia ennen Sigurd Röeniä.

• Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa, kirjoitti Paris Soir-lehden toimittaja ja hekumoi eksoottisilla mielikuvilla.

Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Hylkeenpyynti Pohjanlahden jäillä oli tuohon talveen asti ollut Jussi Kurikkalan mielipuuhaa. Ajopuun varressa oli työnnettävä päivittäin eteenpäin peninkulmaisia taipaleita hikisenä ja kuumissaan, ja kun putosi veteen, täytyi vaatteet vaihtaa tuulessa ja pakkasessa ja kuivattaa sukat käärimällä ne rinnan ympäri ihoa vasten. Voimat kasvoivat, luonto lujeni. Ja ennen kuin pyynti taas jatkui, kuparinruskea mies imi hylkeenverta suoraan luodin reiästä. Raskas tyä vaati raskaita polttoaineita.

Pelätyin vierasmaalainen Cortinan lähestyvällä 50 kilometrillä oli Ruotsin Alfred Dahlqvist. Hän oli jo voittanut 18 kilometriä ja jättänyt Jussi Kurikkalan toiseksi; suomalainen oi saanut kuusen oksilta lunta silmilleen, oli puolisokeana myllännyt alamäkeä ja suistunut mutkassa monttuun, oli menettänyt kalliita sekunteja; voittoon asti eivät nekään tosin olisi vieneet.

• Hyvät herrat! Olen saavuttanut tavoitteeni. Muita aluevaatimuksia minulla ei ole Euroopassa. Håsjön ja Rooman välinen akseli on lujempi kuin milloinkaan. Otan kansainvälisen lehdistön edustajat vastaan kelo viisi keltaisessa salissa!

Sanansa Alfred Dahlqvist lausui heti 18 kilometrin maalissa, Joku tajusi ne pöyhkeydeksi, joku harkintakyvyttömyydeksi. Kuitenkaan ei sanoista, äänenpainoista eikä asennosta voinut erehtyä; ne olivat herjaa ja lensivät Adof Hitlerin ja – Benito Mussolin suuntaan.

Suomalaiset kuuluivat niihin, jotkapitivät Alfred Dahlqvistiä pöyhkeilijänä, he vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät. Hymy hyytyi viidenkympin aikana. Edellisillan lupaava pakkanen oli vaihtunut täydelliseksi ruotsalaissääksi; muutama aste lämmintä, varjossa luistava keli, auringossa vesikeli, metsässä uutta lunta. Sekoita siinä oikeat tökötit suksen pohjiin!

Lähtöpaikan vähälukuisessa katsojajoukossa kävi kohahdus. Tuntui kuin Jussi Kurikkala olisi juossut edellään lähteneen Elis Wiklundin kiinni jo ensimmäisellä 200 metrillä. Ensimmäiseltä latuasetelmalta kerrottiin, että hurja suomalainen oi repinyt minuutin kaulan parhaaseen ruotsalaiseen ja vielä pidemmän kaikkiin muihin. Ruotsalaiset töhersivät joukolla voidepurkkien kimpussa, kun Jussi Kurikkala reuhtoi rinnettä ylös ja alas toista, varjosta aurinkoon ja auringosta varjoon. Sukset lipsuivat lähes joka potkulla mutta siitä viis. Ei laantuisi vauhti vaikka latu heinä kasvaisi! Nyt hiihdetään Suomen puolesta!

Vasta puolimatkassa Jussi Kurikkala malttoi hengähtää. Lievä tyytyväisyys hyrräsi mielessä, sillä hän oli ajanut kiinni kovana pidetyn naapurimaan Mauritz Bränsströmin.Ja ruotsalainen oli lähtenyt matkaan kuusi minuuttia aikaisemmin! Jossain sisimmässä kolkuttivat silti rasvamestari Esa Rossin sanat: - Rasvaa sukset viidesti, muistahan se!

Jussi Kurikkala pysähtyi, sutaisi voidetta pohjiin, henkäisi syvään ja kiskoi taas eteenpäin hartiat kuperina. Pikamatkan voittaja Alfred Dahlqvist oli jäänyt jo seitsemän minuuttia. Hän ei ollut pöyhkeillyt, hänellä ei tosiaan ollut enää aluevaatimuksia.

Enää ei Jussi Kurikkalan meno jatkunut yhtä raivopäisenä. Keskipäivä likeni, ilman lämpeni ja keli vaikeutui edelleen. Pelkkä sisu ei riittäisikään. Mies kirosi, repäisi sukset jalastaan ja veteli voidetta pohjiin kädet töhryisinä. Matkaa oli vielä runsas peninkulma. Mutta tuskin hän ehti lykkiä puolet siitä, kun sukset jälleen iskivät kiinni kuin kiisseliin.

Mauritz Bränsström, kiinniajettu, meni menojaa. Hän oli saanut suksensa mahtavaan luistoon. Kilometri kilometriltä hupeni suomalaisen ajallinen matka, Kuusi minuuttia kutistui viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi.. Vain hiljaiset appimaisemat todistivat valkopukuisen ruotsalaisen yhä kiihtyvää menoa.

Vajaa kilometri taaempana Jussi Kurikkala taisteli sisulla eteenpäin; kolme voitelu pienen mäen alla pari kilometriä ennen maalia mutta loisto silti huono. Ja kun voimia ja haluja riittäisi vaikka hiihtäisi saman tien Suomeen!

Loppukilometrit Jussi Kurikkala mylläsi kuin itse sisun ruumiillistuma eikä päästänyt voittoa käsistään. Runsaat puolitoista minuuttia ennen armonajan umpeutumista hän lykki maaliin – voittajana:

• Ei väsytä! olivat Jussi Kurikkalan ensimmäiset sanat Martti Jukolan ojentamaan mikrofoniin; haastattelija oli hengästyneempi kuin haastateltava.

Kalajoen junkkari puhui mikrofoniin kauan, rauhallisesti ja hillitysti, selkeästi ja humoristisesti; murre oli pitkätavuista, eteläpohjalaista, kuin lakeus itse. Ääninauha ei ole säilynyt, mutta haastattelun viimeiset sanat tunnetaan:

• Olen iloinen että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton...

Samaan aikaan kuin Jussi Kurikkalan ajatukset lähtivät eetteriin ja Suomeen; saksalaiset pommikoneet moukaroivat Lontoota ja Maltan saarta, saksalaiset sukellusveneet torpedoivat englantilaisia kauppalaivoja ja saksalaiset panssaridivisioonat käänsivät telaketjujaan hitaasti kohti itää. Hiihtolatujen ylle lankeavan suursodan varjo oli pimeä ja pelottava eikä Suomellakaan ollut rauhan aikaa jäljellä enää kuin runsaat neljä kuukautta.

Maailmansota riehui, vuodet vierivät ja kansainvälinen kilpailutoiminta pysyi lamassa. Ruotsalainen hiihtoväki odotti rauhaa – itsekkäästä syystä: se halusi jo vihdoinkin tietää, kuinka hyvä heidän sankarinsa Mora-Nisse Karlsson oikeastaan oli.

Vastauksen aika tuli vasta helmikuun 19. päivänä 1945, mutta tuli kuitenkin. Sinä päivänä Mora IK järjesti hiihtokilpailut, joden vetonaulana oli Mora-Nissen ja maailmanmestari Jussi Kurikkalan kaksintaistelu. ”Sisu-Jussin” 50 km:n maailmanmestaruudesta Cortinassa oli kulunut neljä raskasta vuotta, mutta hänen nimellään oli edelleen hohtoa läntisessä naapurimaassa.

Jussi Kurikkalan asiat eivät kuitenkaan olleet niin hyvin kuin Cortinan päivinä, Jo lapsena hänellä oli ollut poskenseudussa patti; kun hän rasitti itseään, se suureni, kun hän puristi sitä, se hävisi. Pahkuraa oli yritetty poistaa kotipuolessa Kalajoella mutta tuloksetta.

Kasvain laajeni -ulottui alaleuasta poskelle asti, ja päänsärky paheni. Päänsärystä hän oli kärsinyt jo ennen sotia: kovan rasituksen jälkeen se tavallisesti oli alkanut, oli hämärtynyt ensin silmäät puristanut sitten viidettäkin tuntia, Vuoden 1944 puolella särkykohtaukset olivat alkaneet toistua viikoittain. Usein niihin liittyi tajuttomuutta, joskus jopa usean minuutin ajan. Oli seurannut passitus sairaalaan ja kallotutkimuksiin, mutta mitään elimellistä vikaa ei ollut havaittu; viisi kuukautta hoitoa, sitten kotiin.

• Katsoin pitkään pientä miestä, jonka yllä oli ryppyiset sotilasvaatteet ilman merkkejä, ilmeisesti jostain sairaalan nurkasta siepatut. Niin oli asu kuin palaavalla sotavangilla. Mies oli Kurikkalan näköinen, onko tuo sittenkin Jussi? No, mutta jo mies mennyt kuntoon. Jussi se oli, joka palasi sairaalasta, kertoi eräs hiihtäjätuttava.

Jussi Kurikkala tuli kotiin joulukuun 15. päivänä 1944, harjoittelun hän aloitti joulukuun 16.päivänä. Tammikuussa kilometriä 838, lepopäiviä neljä. Mora-Nisse vaviskoon! Kuitenkin kasvain oli välillä lähes nyrkin kokoinen ja päänsärky iski heti, kun mies rasitti itseään tai kantoi painavia taakkoja. ”Sisu-Jussi” oli enemmän kuin nimensä veroinen.

Moran kauppalassa oli 5000 asukasta, mutta ladun varteen vyöryi 8000 ihmistä etäisiltä Taalainmaan salokulmilta saakka. Mora-Nissen ja suomalaisen maailmanmestarin taistelu oli nähtävä. Sotavuodet olivat olleet ankeaa aikaa hiihtoväelle, nyt se imi kilpailun huumaa päihdyksiin asti.

Matka oli 30 kilometriä. Kahden peninkulman jälkeen Mora-Nisse johti vain kolme sekuntia. Maaliin hän hiihti yli puolitoista minuuttia nopeamassa ajassa kuin Jussi Kurikkala.

Parin kuukauden harjoittelu ei ollut korvannut viiden kuukauden sairaalassaoloa, vaikka ”Sisu-Jussi” olikin harjoitellut sairaalan kylpyhuoneessa paikoillaan juosten.

Tunnelmat Morassa olivat silti mahtavat ja palkintoja riitti. Suomen lähetystöltä täytyi pyytää apua, ennen kuin kaikki saatiin kotimaahan. Järjestävä seura, Mora IK, ei pihistellyt, sillä pääsylipputulotkit oli huimat.

Kasvain oli ja pysyi Jussi Kurikkalan poskessa mutta ei tuhonnut häntä. Se oli verisuonikasvain, hyvänlaatuinen. Kasvojen oikean puolen ja ohimonseudun lihakset pyrkivät surkastumaan ja päänsärky vaivasi, mutta kuolemantaudista ei ollut kyse.

Jussi Kurikkala asettikin uudet tavoitteet: ensin Sankt Moritzin talviolympialaisiin ja sitten Lontoon kesäolympialaisiin – maratonille. Kumpikaan ajatus ei ollut hiekalle rakennettu, ei jälkimmäinenkään:

Jussi Kurikkala oli sotavuosina hallinnut ylipitkiä juoksumatkoja yhdessä toisen hiihtäjämaailmanmestarin Eino Olkinuoran kanssa. Kesällä 1946 hän oli sijoittunut kolmanneksi SM-maratonilla, jonka kaksi parasta valittiin Oslon EM-kisoihin. He olivat Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen, jotka juoksivat Oslossa kaksoisvoiton Suomelle...

Toiseen tavoitteistaan Jussi Kurikkala ylti: hänet valittiin Lontoon olympiamaratonille 1948. Wembleyn stadionille hän saapui kahdentenatoista, mutta sai ratakierroksella päästää ohitseen ruotsalaisen Ivar Mellinin, jalat eivät pitäneet, silmissä hämärsi. Yhtä vaikea oli ollut koko viimeinen peninkulma kostean kuumilla Lontoon kaduilla, mutta ”Sisu-Jussi” oli ”Sisu-Jussi” , loppuun asti.

Hiihtonsa Jussi Kurikkala oli hiihtänyt mutta ei vielä juoksijaan juossut. Jossain taustalla välkkyi toive toteuttaa se mikä hänen oli pitänyt toteuttaa jo kesällä 1940 – juosta maraton omissa olympiakisoissa.

Harjoitus koveni jälleen, 38 ikävuotta eivät painaneet: useita neljän peninkulman lenkkejä joulukuun alusta 1950.

Sitten ilmestyivät tutut vatsavaivat mutta pahempina kuin ennen; käristetyt ruuat olivat aiemmin aiheuttaneet polttoja ylävatsalle, nyt sen ympärilä oli kuin vanne. Mies tiukensti harjoitustahtia, hierotti, juoksi ja hiihti, mutta vaivat eivät väistyneet.

Kun kunto huononi, Jussi Kurikkala meni sairaalaan. Röntgenkuvaus Jyväskylässä, toinen Helsingissä. Vatsahaava, kuului diagnoosi. Tammikuun lopulla 1951 Jussi Kurikkala heilautti kättään vaimolleen, tyttärelleen ja kaksospojilleen, jotka jäivät kotipihaan hiihtelemään. Hyvästijättö oli viimeinen.

Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä löydettiin Jussi Kurikkalan vatsalaukun yläosasta syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Leikkaus ei auttanut. Maailmanmestari Jussi Kurikkala maaliskuun 10. päivänä 1951. Suomen Urheilulehti julkaisi hänen testamenttinsa urheiluväelle:

• Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentill, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iänkaikkista elämää.

Kalajoen Junkkarit

Voimistelu- ja Urheiluseura Junkkarien perustavana kokouksena voidaan pitää 19. tammikuuta 1930 pidettyä Kalajoen Nuorisoseuran Urheiluosaston (KNSU) kokousta. Uusi seura järjestäytyi tässä tilaisuudessa ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Ojala sekä muiksi johtokunnan jäseniksi Eemil Pehkonen, Kalle Pajala, Eino Kangas, Kalle Heusala, Leevi Myllylä, Vasankarista Erkki Niemelä, Metsäkylästä Tuomas Tammela, Käännästä Arvo Tilvis, Tyngältä Veikko Torvi ja Rahjasta Jaakko Roukala. Sihteeriksi valittiin Kalle Heusala.
Ajan tavan mukaan voimistelu oli alkuvuosina keskeinen urheilumuoto. Vuodelta 1932 sen johtajina ja vetäjinä mainitaan Leevi Myllylä, Yrjö Heusala ja Taavi Härkönen. Vuonna 1934 lähetettiin 11- miehinen voimistelujoukkue Helsingin valtakunnallisilla voimistelujuhlilla järjestettyyn suureen yhteisnäytökseen.

Hiihto on kuulunut alusta lähtien seuran päälajeihin. Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen.

Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n MM-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Junkkarihiihdon alkutaival

Junkkarien 1930-luvun ja 1940-luvun alun muita menestyneitä hiihtäjiä olivat Saima Kärjä (myöh. Siipola) ja Lauri Suni. Saima Kärjä voitti Ounasvaaralla 1938 naisten sarjan ja oli seuraavana vuonna paras myös naisten Oulun hiihdossa. Lauri Suni hiihti alkutalvella 1941 hienosti 13 sijalle Suomen MM-karsinnoissa.

1930-luvun lopulta aina 1950 luvun alkuun saakka parhaisiin junkkarihiihtäjiin kuului myös Mauno Kärjä, joka ylti päälajissaan pyöräilyssä maan parhaimmistoon ja lähelle olympiaedustusta. 1950- ja 60-luvuilla Kalajoen Junkkarien hiihtäjät eivät saavuttaneet mainittavaa valtakunnallista menestystä. Merja Myllylän 19-20 vuotiaiden SM-pronssi talvella 1980 oli ensimmäinen merkittävä valtakunnallinen tulos sitten Jussi Kurikkalan.

Kalajoen Junkkarien kasvatti Ossi Juola kuului veljensä Veikon ohella 1960-luvun lopulla Keski-Pohjanmaan hiihtoparhaimmistoon. Kanadaan muutettuaan Ossi Juola ylti uudessa kotimaassaan useisiin veteraanihiihdon maailmanmestaruuksiin.

Arvokisamenestystä

Mauno Juola nousi ensimmäiseksi Junkkarihiihdon juniorien Suomen mestariksi 1990-luvun alussa ja kuului 1993 MM-pronssia saavuttaneeseen Suomen 20-vuotiaiden viestijoukkueessa. Mauno Juola, Janne Ojala ja Kalle Junnikkala hiihtivät puolestaan juniorien SM-viestikultaa 1992. Jokainen heistä on menestynyt myös yleisessä sarjassa; Junnikkala tosin ensisijaisesti hiihtosuunnistuksessa, missä hänellä on yksi maailmancupin osakilpailuvoittokin. Juniorien SM-viestimitalia juhlittiin myös 1993, jolloin Mauno Juolan, Veli-Matti Junnikkalan ja Janne Ojalan muodostama kolmikko saavutti pronssia. Annika Anttiroiko oli samoissa Keravan kisoissa 20-vuotiaiden viides ja viestikolmikko, johon hänen lisäkseen kuuluivat Marika Suni ja Katja Ojala tuli seitsemänneksi.

Junkkarien selviytyminen miesten viestissä SM-kisojen 11. sijalle Pellossa 1993 ja yhdeksänneksi Saarijärvellä 1994 enteili sitä vahvaa nousua, joka muutamaa vuotta myöhemmin tuotti SM-viestihopeaa 1998 ja myös henkilökohtaisen SM-mitalin talvella 2000. Junkkarien joukkueissa on vat 1990-luvun SM-viesteissä hiihtäneet seuran omat kasvatit Mauno Juola, Janne Ojala, Kalle Junnikkala, Simo Törnvall sekä muualta siirtyneet Mika Viitala, Marko Santapakka, Marko Kinnunen, Kuisma Taipale ja Kusti Kittilä.

Vantaalla 1997 Junkkarit oli jo mitalien tuntumassa tullen viidenneksi joukkueella Mauno Juola, Marko Santapakka, Kalle Junnikkala ja Janne Ojala. Seuraavana talvena Puijolla oli riemastuttavasti tuomisina viestihopeaa joukkueen ollessa muuten ennallaan, mutta Junnikkalan tilalla hiihti Marko Kinnunen, jonka loistava kolmas osuus nosti Kalajoen lopulliselle sijalleen. Seuraavana talvena sama joukkue oli Inarissa kuudes, mutta talvella 2000 jouduttiin Joensuussa tyytymään yhdeksänteen sijaan osittain varamiehisellä ryhmällä, johon kuuluivat Kusti Kittilä, Kuisma Taipale, Janne Ojala ja Marko Santapakka.

Aikaisemmalla urallaan jo viisi miesten SM-mitalia hiihtänyt ja sekä MM- että Olympiakisoissa nähty Kuisma Taipale lykki ensimmäisenä junkkarivuotena pronssille Joensuun 50 kilometrin SM-yhteislähtökisassa ja oli kaksi muuta kertaa talven SM-lähtöjen kärkikymmenikössä. Uransa parhaan ja tasaisen varman kauden 2000 hiihtänyt Marko Santapakka ylti Jyväskylän SM-hiihtojen 30 kilometrillä viidenneksi ja nousi kolme muuta kertaa kärkikymmenikköön.

Kalajoen Junkkarit on hiihdon sinettiseura ja piiriluokittelun mukaan paras hiihtoseura Keski-Pohjanmaalla.