Eino Rahja – Leninin henkivartija, kansanedustaja J. A. Lankila, Onni Orasmaa, Raution ja Kalajoen sisällissodan historiaa

Lenin henkivartijan Eino Rahjan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola.

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Jussilan talon, joss venäläiset joukot asuivat Kalajoella.

Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.

Aapo Mikonpoika Rahja avioitui Fanny Katarina Matintytär Sjöbergin (s. 23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan lasta:

Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia 20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885 Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia 9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa

Kahden ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi 1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.

Rahjan veljesten kototalo Tyngällä

Fanny ja Aapo Rahjan kaikki neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen haararadalla.

Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo Rahja loukkaantui vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla 1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu leikkaus ei auttanut. Aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja 14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois vanhempien luota.

Eino ja Jukka Rahja liittyivät Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905 kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.

Eino Rahja toimi 1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha Krupskajan apuna levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän välisellä rautatiellä Eino Rahja toimi usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena puoluetyöntekijänä. Eino Rahjalla oli ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917 levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin poliittiset kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.

Heinäkuun epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6. edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui Jalkalassa Eino Rahjan appivanhempien talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja ja hänen puolisonsa Lyydia (os. Parviainen) oleskelivat tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha Krupskajalta. Jalkalasta Lenin jatkoi Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä toimineen Kustaa Rovion asuntoon.

Lenin odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin. Sieltä Eino Rahja saapui noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja muitakin naamioimistarpeita. Lenin sai suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi Eino Rahjan oli määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka ”Juu”.

Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin ja Rahja siirtyivät ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin ja Rahja poistuivat junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41. Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita Fofanova, joka työskenteli Lenin vaimon kanssa.

Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.

Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.

Salaisessa asunnossaan – Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin sai lokakuun 24. päivänä tietää Eino Rahjalta, että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan kapinan.
Eino Rahja yritti vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin ei kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino Rahjan neuvosta mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin, sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin ja Rahja poistuivat salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää hänet.

Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä – Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin ja Rahja pääsivät vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle, joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati kulkulupia.

Eino Rahja kumartui Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja itse jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan Komendantinvirastoon. Rahja kyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa. Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen. Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja suoristi jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.

Loppumatka Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla oli hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla Eino Rahjan tehtävä Leninin henkivartijan ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää järisyttivät maailmaa.

Rahjan veljekset ja vallankumous

Venäjän vallankumouksen 1917 ja Suomen sisällissodan 1918 aikana huomattavissa vallankumoustehtävissä olleet Rahjan veljekset Eino, Jukka ja Jaakko Rahja ovat kalajokista sukua ja Jaakko on syntynytkin Kalajoella. Rahjat asuivat Kalajoen Tyngällä ja olivat pari sukupolvea aikaisemmin ottaneet sukunimensä asuintalon mukaan.

Rahjan perhe on yksi esimerkki niistä tuhansista perheistä, jotka lähtivät 1800-luvun lopulla töihin Pietarin suurkaupunkiin. Pietarin metalliverstaalla töissä olleet veljekset liittyivät jo alle 20-vuotiaina Venäjän bolsevikkipuolueeseen heti sen perustamisen 1903 jälkeen. Seuraavan 14 vuoden aikana Rahjat olivat aktiivisesti mukana Wladimir Iljitsch Leninin johtamassa maanalaisessa puoluetyössä ja saavuttivat tulevan vallankumousjohtajan täyden luottamuksen.

Eino Rahja

Eino Rahja ( 1885-1936)(kuva) toimi Leninin tärkeimpänä turvamiehenä tämän ollessa etsintäkuulutettuna Pietarissa syksyllä 1917 kansalaissodassa. Rahja henkilökohtaisesti saattoi Leniniä pitkin Pietarin tarkasti vartioituja katuja ja siltoja aloittamaan vallankumouksen bolsevikkien päämajassa Smolnassa.
Kenelläkään muulla kalajokisella ei ole ollut yhtä suurta vaikutusta maailman historiaan kulkuun, sillä Lenin matkan turvaamisen epäonnistuminen olisi todennäköisesti merkinnyt myös vallankumouksen epäonnistumista. Eino Rahja oli lentäjä ja myöhemmin Tampereella punaisten puolustuspäällikkö.

Jukka Rahja

Jo marraskuussa 1917 Pietarin bolsevikki Juhana (Jukka) Rahja oli ollut Suomen vallankumouksen kannalla. Joulukuun loppupuolella hän vaihtoi jo Suomenniemen hevosia aseisiin Pietarissa. Sodan alettua Jukka toimi aluksi asejunan päällikkönä. Saattaessaan suurta asekuljetusta 27. tammikuuta hän haavoittui vaikeasti molempiin jalkoihin valkoisten väijytyksessä. Veljensä Jukan haavoituttua asejunan päälliköksi astui Eino Rahja.
Eino ja Jukka Rahjalla oli merkittävä osuutensa myös Suomen sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen siirtymisessä yhä avoimemmin aseellisen vallankumouksen linjalle syksyllä 1917. Leninin ja bolsevikkien kaapattua Venäjällä vallan itselleen lokakuussa 1917 Jukka Rahja nimitettiin Suomen apulaiskuvernööriksi. Nimitys ei kuitenkaan käytännössä toteutunut, sillä Suomi teki jo eroa Venäjästä.

Sisällissota

Pari kuukautta myöhemmin alkaneen Suomen sisällissodan aikana Eino Rahja oli yksi kapinallisten johtoryhmän jäsenistä ja hänen avullaan punaiset saivat Venäjältä runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita. Tammikuun lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama asejuna, joka toi 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli "kuularuiskua", 10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia. Kuljetusta johtivat Jukka ja Eino Rahja
Jukka Rahja haavoittui heti sodan alussa lähellä Viipuria ja joutui seuraamaan sodan kulkua sivusta. Maaliskuussa Eino Rahja oli jo punaisen armeijan ylipäällikkö yhdessä Adolf Taimen ja Evert Elorannan kanssa. Sodan aikana hän ei ylipäällikön tehtäviään juuri ehtinyt hoitaa, vaan oli mukana taisteluissa Lempäälän rintamalla ja neuvotteli venäjän kielentaitoisena venäläisten kanssa lisäavusta. Lentotiedustelua Eino suoritti Lylyn taisteluiden aikaan maaliskuussa. Korkeakosken taistelussa 19. maaliskuuta Eino Rahja johti puolustusta ja myöhemmin turvasi perääntymistä komentamallaan panssarijunalla.

Valkoisten onnistuessa katkaisemaan ratayhteyden Helsingin ja Tampereen välillä Eino Rahja yritti panssarijunan komentajana läpimurtoa Helsingistä Tampereelle. Taisteluiden välillä Eino Rahja kävi pyytämässä apua Pietarista. Tilanteen käytyä toivottomaksi Rahjat pakenivat muiden punaisten johtajien tavoin Pietariin.

SKP:n perustajia

Punaisten tappion jälkeen Eino ja Jukka Rahja olivat perustamassa Moskovassa syyskesällä 1918 Suomen Kommunistista Puoluetta ja he kuuluivat sen ensimmäiseen keskuskomiteaan. Eino ja Jukka Rahja suunnittelivat vielä 1920-luvun taitteessa aktiivisesti uuden aseellisen vallankumouksen käynnistämistä Suomessa. Kumpikin oli kouluttamassa punaupseereita Pietarin lähellä. Eino Rahjalla oli myös suunnitelma kenraali Mannerheimin murhaamiseksi, mutta se ei koskaan toteutunut.
Suomalaisten kommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä Pietarin Kuusisen klubilla vuonna 1920 surmansa sai mm. Jukka Rahja ja Jaakko Rahja haavoittui vaikeasti. Eino Rahja yleni puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja palkittiin kahdesti Punaisen lipun kunniamerkillä. Hän kuoli 1936 ja hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin luostariin.
Nuorimpia veljiään vähemmän politiikkaan osallistunut Jaakko Rahja kuoli syöpään 1926 ja hänet on haudattu Petroskoihin. Eino ja Jukka on haudattu Pietariin.

Kalajokisia sisällissodassa

Toinen venäläinen sortokausi käynnistyi 1908 ja tähtäsi maamme autonomian tuhoamiseen. Suomen kansavaltainen yksikamarinen eduskunta hajotettiin toistuvasti ja muun muassa yhdistymisvapautta rajoitettiin tuntuvasti. Syyskesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti pahimmat sortotoimet, mutta toisaalta maassamme olleita venäläisiä sotavoimia lisättiin niin, että vuoteen 1917 mennessä niitä oli jo 100 000 miestä. Myös Kalajoella oli venäläistä sotaväkeä. Eräänä majoituspaikkana käytettiin Kalajoen työväenyhdistyksen taloa.

Tsaarin kukistuttua maaliskuun vallankumouksessa 1917 Venäjän levottomuudet levisivät kevään ja kesän kuluessa myös Suomeen. Sekä Kalajoella että Rautiossa ryhdyttiin toimiin järjestysvallan turvaamiseksi. Heinäkuussa 1917 muodostettiin Kalajoen puolustuskaarti. Se toimi VPK:n suojissa ja käytti aluksi nimeä ”palokunta”. Rautiossa suojelukunta muodostettiin parisen viikkoa myöhemmin.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kiristynyt elintarviketilanne ja rahan arvon nopea huononeminen synnyttivät työläisissä entistä suuremman toiminnan tarpeen. Voi, maito, juusto, sokeri, liha jne joutuivat ensimmäisenä säännöstelyn kohteeksi.

Kalajoen yhteiskunnalliset olot vuosisadan vaihteessa

Kalajoella maanviljelyn osuus elinkeinoista oli 75,6 % ja Rautiossa 82,1 %. Teollisuuden osuus oli Kalajoella 6,4 % ja Rautiossa 5,2 %. Maanviljelys ja karjanhoito muodostivat pääelinkeinon. Itsenäisten maanviljelijöiden ohella oli epäitsenäisiä maanvuokraajia ja muuta maatalousväestöä. Ruokakunnista 46,4 % Rautiossa ja 41 % Kalajoella oli maataomistavia ruokakuntia. Kalajoella oli 339 itsenäistä maanviljelytilaa ja 43 torppaa vuonna 1895. Vuonna 1910 itsenäisiä tiloja oli 387 ja vuokraviljelmiä 93. Rautiossa oli 122 itsenäistä tilaa ja 21 vuokraviljelmää.

Kalajoella oli vuonna 1882 neljä sahaa ja Rautiossa yksi. A. Santaholma Oy:n Jokisuun sahalla työ oli lähes ympärivuotista keskeytyen yleensä vain kesän ajaksi. Santaholman työvoima asui pääasiassa Plassilla. Osa työväestöstä asui omissa asunnoissaan.
Alb. Wulff rakennutti Kalajoelle Holman höyrysahan aivan 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteessa saha siirtyi F. A. Juseliuksen omistukseen.
Messinkiteollisuuden maineikas kehittäjä Kalajoella oli Helanderien suku. Sen työtä jatkoi vuonna 1885 paikkakunnalle perutettu ”Veljekset Friis”. Friisien pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttiläjalkoja, lukkoja, kahvoja, tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä.

Raution tehdaslaitokset olivat 1900-luvun alussa Peurakosken mylly, Perttulan mylly ja Niskakankaan mylly.
Kalajoen sataman toiminta siirtyi Rahjan Ryöppään lastauspaikan kehittämiseen. Ryöppäästä lastattiin Santaholman puutavaraa.

Kalajokisia sotatapahtumissa

Talven ja kevään 1918 kuluessa muutamat kalajokiset taistelivat Etelä-Suomen punaisilla rintamilla. Heistä Artturi Nieminen kaatui Karjalan Kannaksella Muolaalla 3.4.1918. Teodor Suonperä haavoittui Porin rintamalla ja kuoli sairaalassa. Iisak Levula tuotiin Kokkolan vankileirille, missä kuoli ”ajetukseen” – käytännössä ravinnon puutteeseen 31.5.1918. Heikki Fors julistettiin kuolleeksi 2.2.1923, jolloin kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1922. Forss teloitettiin vankileirillä.

Kalajoen suojeluskunnan esikunta lähetti yleensä kolmimiehisiä partioita vangitsemaan kutsunnoista kieltäytyneitä ja Kannuksen veturitallille lähetettäviä ”kapinallisia”. Yksi partioista komennettiin Holmanperälle. Partionjohtajana oli Jaakko Hukka apunaan maanviljelijä Juho Poukkula ja Hannes Karjaluoto. Partio löysi kutsuntaikäisen Onni Orasmaan Luoto-Friaan tuvalta. Käydyn keskustelun aikana Orasmaa, jolla oli paras pukunsa päällään, ilmoitti lähtevänsä kunhan polttaa tupakkansa loppuun ja käy vaihtamassa vaatteet kotonaan. Hukka ilmoitti tällöin, että ellei Orasmaa lähde välittömästi, hänet ammutaan. Jonkin ajan kuluttua Karjaluoto kysyi ”joko minä ammun” johon Hukka vastasi, että ”ammu”, mahdollisesti Orasmaan luullen tästä pelästyvän ja lähtevän heti partion mukaan. Hannes Karjaluoto, joka V. H. Kiviojan mukaan ”lie ollut vähän kouho ja hätäinen”, veti kuitenkin välittömästi liipaisemisesta ja Orasmaa kaatui kuolleena lattialle.

Yhteensä 12 kutsunnoista kieltäytynyttä lähetettiin Kannuksen vankileirille. He olivat Nestor Hakkarainen, Jaakko Seikkula, Niku Salmu, Frans Alfred Ventelä, Edvard Untinen, Heikki Luoto, Leonard Salo, Viktor Saarikko, Johan Viktor Saarikko, Oskar Gylden, Kalle Aronen ja Efraim Manninen.

Eemil Haanpää, Frans Haanpää ja Hugo Anttila piiloutuivat metsään Tohko-ojan seudulle ja he asuivat siellä maakuopassa siihen saakka kun tilanne rauhoittui.

Piiskausta ja epäluottamusta

Kansalaissota-ajan kuvaan Kalajoella kuuluivat yhden suojelukuntalaisen tekemän murhan ja useiden pidätysten ohella muutamat alaikäisten piiskaustapaukset. Venäläisten tulkkina toiminut 17-vuotias Hannes Östman piiskattiin ”veljeilystä ryssien kanssa”. Sulo Orasmaa koki saman kohtalon. Kolmas piiskattu oli Hannes Niskanen, mutta syytä piiskaamiselle ei ole löytynyt. Vuoden 1918 aikana vangituista mainittakoon Matti Väänänen ja Maija Järvin, jotka palasivat vankileiriltä ”laihoina kuin luuranko”. Oskari Jutila surmattiin raa´alla tavalla Raahessa. Väänänen lienee ollut kotoisin Helsingistä ja Jutila taas oli kirjoilla Merijärvellä. Frans Heininen taisteli punakaartien riveissä Nakkilassa, joutuen vangiksi Karkussa. Hän oli viisi kuukautta vankina Hämeenlinnassa.

Yhteenveto Kalajoen tilanteesta

Kalajoella kansalaissodan aika oli huomattavasti rauhallisempaa kuin keskimäärin muualla Suomessa. Luonnollisesti ylilyöntejä tapahtui kuten esim. Onni Orasmaan ampuminen. Kalajoella paikalliset asukkaat ovat aina olleet rauhallisia, oikeudenmukaisia, auttavaisia ja järkeviä toimissaan. Sekaan on kuitenkin mahtunut joitakin ”kouhoja” ja muualta tulleita virkaintoisia virkaelättejä. Näiden aikaansaannoksia myöhemmin ovat esimerkiksi Kalajoen kapina ja muut virkaintoisten poliisiviranomaisten aiheuttamat hankaluudet. Aina on ollut henkilöitä, joiden kohdalla virkamerkki tai –asema on korvannut ammattitaidon.

Raution suojeluskunnan historia

Raution kuntakokous harkitsi turvallisuus-suojeluskunnan perustamista v. 1906, mutta katsoi kuitenkin olot niin rauhallisiksi ettei sitä tarvittu. Seuraavan kerran asia tuli vakavammin esille v. 1917, ja Raution suojeluskunta perustettiin 16.11.1917. Hankkeen varsinaisena puuhamiehenä toimi Alfred Niemelä ( myöhemmin sukunimi Tokola) ja poliisikonstaapeli Efraim Haapakoski, joka oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hän oli aikaisemmin palvellut Venäjän armeijassa vääpelin vakanssilla. Suojeluskuntaan liittyi heti perustamisen jälkeen 30 jäsentä.

Suojeluskunnan toiminta alkoi vuoden 1918 alkupuolella. 30.1.1918 Raution suojeluskunta komennettiin Ouluun. Tähän komennuskuntaan osallistui 20 miestä. Kempeeleen suunnasta kalajokiset ja rautiolaiset hyökkäsivät kaupunkiin, joka 3.2.1918 vastaisena yönä vapautui.

Raution suojeluskuntalaisia osallistui taisteluihin, mm. Orivedellä, Tampereella, Hauholla aina Vipuriin asti, eikä tappioiltakaan säästytty. Yrjö Jokelin kaatui Orivedellä ja Frans Anttila Hauholla. Taisteluissa haavoittuivat ainakin Efraim Haapakoski, Richard Lyly, Augusti Suomala ja Aarne Yliverronen. Rautiolaisia suojeluskuntalaisia osallistui vartiointitehtäviin mm. Kokkolassa ja Seinäjoella.

Ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä isänmaan vapauttamisen puolesta oli Orivedellä 18.3.1918 kaatunut Yrjö Jokelin.

Vapaussodassa kaatui kaksi rautiolaista Yrjö Jokelin ja Frans Anttila

Vapaussodan uhrien muistoksi perustetun sankaripatsaan paljastustilaisuus pidettiin 4.6.1922.

Kotirintamalla suoritettiin rahankeräys, joka tuotti 600 markkaa ja Säästöpankki lahjoitti keräykseen 5000 markkaa. Näillä varoilla ostettiin vaatteita ja vaatteet lähetettiin rintamalla oleville suojeluskuntalaisille. Huhtikuun 15 päivänä pidetty Raution kuntakokous päätti kunnallistaa suojeluskunnan. Kokous päätti, että kaikki miehet 17-60 ikävuoteen on kirjoitettava suojeluskuntaan, jolle valittiin viisimiehinen esikunta. Siihen tulivat Alfred Niemelä, August Verronen, Jani Parantala, Jaakko Pyörret, Antti Kangas, sekä rahastonhoitajaksi J.J. Niemelä. Suojeluskunnan varoja päätettiin maksaa myös palkkaa suojeluskunnan päällikölle, joka silloin oli Alfred Niemelä. Punaisten puolella taisteluihin tiettävästi ei osallistunut yhtään rautiolaista.

Vapaussodan veteraaneja vasemmalla edessä Joel Räihä, Aarne Yliverronen, Jaakko Takkunen, Heikki Pahkamaa. Vasemmalla seisomassa Alfred Tokola, Richard Lyly, Väinö Suomala, Juho Ylitalo ja Armas Härö.

Setäni Antti Aho osallistui vapaussotaan.

Suomen senaatti vahvisti asetuksen suojeluskunnista, jolloin niistä tuli vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä. Maa jaettiin suojeluskuntapiireihin ja piirit alueisiin. Raution suojeluskunta kuului Keskipohjanmaan SK piiriin ja IV alueeseen, jonka päällikkönä oli jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Hän kaatui jatkosodassa, Raution suojeluskunnassa oli enimmillään 80 jäsentä. Paikallispäälliköt vaihtuivat usein, koska toiminta oli vilkasta ja vakanssi oli aika suuritöinen.

Taipaleen piharakennuksen seinustalla v. 1928 istumassa vasemmalla August Taipale, Lempi Raasakka, Impi Peltonen, Tyyne Taipale, Rauha Taipale, Johanna Taipale, poika joka on osittain näkyvissä on Martti Taipale. Keskirivissä vasemmalla aluepäällikkö Leskinen, Viljo Parantala, Eino Alaverronen, Armas Niska, Otto Petäjistö, Tauno Alaverronen ja Väinö Typpö. Ylärivissä Martti Yliverronen, Martti Aho, Heino Verronen, Jaakko Pyörret, tunnistamaton ja Kaarlo Verronen. Kuvassa olevat naiset huolehtivat porukan ruokailusta.

Ensimmäiseksi paikallispäälliköksi valittiin Alfred Niemelä, joka oli SK vääpeli ja hänen jälkeensä oli päällikkönä toinen vääpeli eli Efraim Haapakoski muutaman vuoden. Sen jälkeen tuli päälliköksi Jalmari Niemonen, joka kuoli tapaturmaisesti. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Jalmarin veli Sulo Niemonen. Seuraava päällikkö oli Veikko Penttilä ja hänen jälkeensä Mikko Haapakangas, joka kaatui talvisodassa. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Niilo Saaronmaa, joka kaatui jatkosodassa. Jatkosodan aikana tehtävää hoitivat August Verronen ja Kalevi Vihma, vähän aikaa kumpikin.

Toiminta oli varsin monimuotoista. Järjestettiin erilaisia maastoharjoituksia ja ammuntaa. Ammuntaharrastus oli aivan kilpailutoimintaankin. Ensimmäinen ampumarata oli Kytölän rata, nykyisen Aimo Koiviston talon takana. Vuonna 1920 rata siirrettiin vanhan pappilan taakse metsään. Urheilutoiminta kuului kiinteästi suojeluskunnan toimintaan. Talvella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Myös erilaisia kursseja, juhlia ja valistustilaisuuksia järjestettiin lottien kanssa yhteistoiminnassa. Lotat hoitivat muonitukset ja muut järjestelyt.

Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmenkymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta osoiti Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.

Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakentsi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.

Kalajoen työväenliikkeen alkutaipaleelta

Kalajoen työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen mukaisesti.

Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.

Kun Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin ennenkin”.

Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen, jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.

19.11.1905 pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa jälkeen.

Työväenyhdistys SDP:n osastoksi

Kalajoen työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21. päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10 tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen, jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.

Raittiusliike oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana. Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen jäsenyydestä.

Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.

Ensimmäinen työtaistelu

Kalajoen työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten lyömiseen.

Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa, työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906 tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M. Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut, vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.

Pitkä ja vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.

Oma toimitalo ja eduskuntavaalit

Oman toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä. Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist, veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina auttajina.

Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä ammattiosasto.

Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %

Johan Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen. Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi 14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.

J. A. Lankila valittiin Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden 1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.

J. A. Lankilan suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra A. W. Rae y.m.”

Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.

Venäläiset sotilaat Kalajoella

Ensimmäisen maailmansodan aikana Kalajoella majailleet venäläiset sotilaat käyttäytyivät yleensä hyvin. Inhimilliset sekä sodasta johtuneet seikat kärjistivät joskus välejä. Muuan upseeri rakastui kalajokiseen naiseen ja olisi halunnut viedä tämän mukanaan Venäjälle, mutta kun nainen kieltäytyi lähtemästä, upseeri ampui itsensä.
Venäjän käydessä sotaa joutuivat suomalaiset joskus epäilyksen kohteeksi, että olisivat muka salakuljettamassa aseita, ja tämän vuoksi meikäläiset joutuivat tarkastuksiin: matkalaisten rahtikuormat revittiin auki, jauhosäkkejä puhkottiin pistimillä ja merellä kulkevilta vaadittiin passintarkastus. Erityisesti pyöräilijöitä valvottiin. Polkupyöräilijän piti aina vaadittaessa esittää pyöräpassinsa. Tällaisten nopeiden kulkijain epäiltiin vievän sanaa ja olevan kulkuvälineensä vuoksi käytettävissä, kun salajuonia punottiin.

Venäläinen sotaväki asui maailmansodan aikana kolmessa eri pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa vastapäätä majaili pääjoukko n. 90 miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen. Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset olivat omissa oloissaan, eikä heistä ollut sanottavaa haittaa paikkakuntalaisille.

Toinen majoituspiste oli Vasankarissa Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että venäläisen sotaväen määrä Kalajoella oli 130-150 miestä. Ämmässä oli lisäksi merivartioasema, joka valvoi meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvartiosta annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.

Jokitörmällä olevalla kedolla kasakat nelistivät hevosineen ja puhkoivat pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet eivät tietenkään katsoneet hyvillä mielin täkäläisten naisten kiinnostumista vieraista sotureista. Rahjan nuorisoseuralla venäläiset järjestivät silloin tällöin tansseja, joissa tahdin antoi balalaikka. Ne vetivät puoleensa miehiä ja naisia. Naisia tansseissa ei ollut tietenkään muita kuin suomalaisia. Pari onnetonta rakastumistapaustakin sattui. Varmuudella vain kolme äpärälasta jäi Kalajoelle tämän sotaretken jäljiltä.

Vähäiset kiistat selviteltiin yleensä asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä, joka oli saanut puusepäntaitonsa Pietarissa ja asettunut sitten asumaan Kalajoelle. Eräs tällainen riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi vesipumpun remmi, heikkouttaan meni poikki, ja venäläiset epäilivät sabotaashia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät sähkötehtaaseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.

Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaistenkin puolelta tuli venäläisiä kohtaan epäilevämmäksi. Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Venäjän sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Paikkakuntalaiset olivat tietenkin helpottuneita vieraiden lähdöstä, vieraiden joiden kuri oli alkanut höltyä. Kalajoki pääsi vapaaksi miehitysjoukoista, joista paikkakunnalle ei ollut sanottavaa haittaa. Sotaväen majoituksesta sekä kaikista hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.

Kalajoen keskustassa Kasarminkatu on saanut nimensä Laitalan eli Vanha-Jussilan pihalla olleiden I maailmansodan aikaisten venäläissotilaiden kasarmien mukaan. Kalajoen edustalla oleva saaristo oli strategisesti tärkeä alue, ja sotilaiden tehtävänä oli ennen kaikkea rannikkoalueiden vartiointi. Vanha-Jussilan tila on Kalajoen kantatiloja, jonka historia ulottuu ainakin 1500-luvulle ja sillä on ollut useita omistajia. 1800-luvulla talo siirtyi lukkari Friisille, joka aloitti paikalla teollisen toiminnan. Talossa on harjoitettu myös kauppaa ja kestikievari- ja majatalotoimintaa.

Venäläinen sotaväki Kalajoella

Tämä kuva ei ole Kalajoelta, mutta kuvassa on venäläisiä sotilaita.


Venäläinen sotaväki asui maailmansodan aikana kolmessa pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa vastapäätä ns. Jussilan taloissa maijaili pääjoukko n. 90 miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen. Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset olivat omissa oloissaan, eikä heistä sanottavaa paikkakunnan väestölle ollut.

Toinen majoituspaikka oli Vasankarin Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että venäläisen sotaväen määrä Kalaoella oli 130-150 miestä. Ämmässä olli lisäksi merivartioasema, joka valvoi meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvarastosta annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi kai siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.

Jokitörmällä kasakat nelistivät hevosineen hevosineen ja puhkoivat pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Vartioaseman miehissä oli myös virolaisia, joiden kanssa keskustelu sujui hyvin. Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet eivät katsoneet hyvällä täkäläisten naisten kiinnostumista vieraisiin sotureihin. Rahjan seurahuoneella venäläisten silloin tällöin järjestämät tanssit, joissa tahdin antoi balalaikka, vetivät puoleensa niin naisia kuin miehiäkin. Naisia tansseissa ei tietenkään ollut muita kuin suomalaisia. Kielivaikeudet olivat eräs syy, että käytös puolin ja toisin oli asiallista. Pari onnetonta rakastumistapausta sattui, Vasankarin rakastuminen, jossa sankari ampui itsensä. Venäläiset saivat aikaan Kalajoella varmuudella vain kolme äpärälasta tämä ”sotaretken” jäljiltä.

Maailmansodan alkuvuodet 1914 eteenpäin aina 1917 saakka sujuivat mutkattomasti. Vähäiset kiistat selvitettiin asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä, syntyään alavieskalainen, Pietarissa 1900-luvun alkuvuosina puusepänopit saanut ja vuonna 1904 Kalajoelle asettunut kulkumies, joka sitten Kalajoella kuolikin n. 1935. Eräs tällainen riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi vesipumpun remmi ja venäläiset epäilivät sabotaasia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät sähkölaitokseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.

Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaisiakin kohtaan tuli epäileväisemmäksi. Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Pääosa joukoista meni Raaheen, vähäinen määrä Rautioon ja sitä kautta Sievin asemalle lastattavaksi junaan. Tämä tapahtui tammikuun puolivälissä 1918. Kalajokiset veivät hevosilla venäläiset Sieviin. Venäläiset pitivät reessä kovaa mökää ja ampuivat kunnianlaukauksia ilmaan lähtönsä kunniaksi. Näin pääsi Kalajoki vapaaksi ”miehitysjoukoista”, joista ei ole ollut sanottavammin haittaa. Sotaväen majoituksesta ja kaikista hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.

LAITALA ELI JUSSILA - rakennushistoriaa

Valtatielle hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku Juhonpojan mukaan.

Talon varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöitä harjoittaneita isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti kokkolalainen Pietari Karling, joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho Yrjönpoika. Myöhemmin Juho Juhonpoika jatkoi isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakennettiin tilat salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi lohkomaalla.

Vuonna 1871 talon osti Jaakko Friis. Jussilan naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan Friis joka poikineen jatkoi Helanderien metalliteollisuusperinteitä Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis. Jaakko Friis harjoitti Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas, pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko Friis järjesti Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna 1880.

Eräs lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko Friisin sinne tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat punamullatut hirsiseinät.
Todennäköisesti 1800-luvun lopulla, ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on rakennus varustettu kahdella kuistilla ja laudoitettu.

Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla työskennellyt Jaakko Laitala osti Jussilan Jaakko Friisin leskeltä vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko Laitalan aikana.

Jaakko Laitala on rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.

Rakennuksessa on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla. Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon käytössä.

1900-luvun alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate 1900-luvun alussa.
Sisällä olleet tulisijat (mm. keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista talossa on vain juokseva kylmä vesi.

Laitalan suku omistaa talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä. Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto. Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.

Pohjankylä jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli. Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on myös suojeltu kaavamerkinnällä.

Kalajoelta 15 jääkäriä

Kalajokinen kauppias Jooseppi Pernu ja hänen poikansa Yrjö, Matti ja Eino. Yrjö ja Eino lähtivät jääkäreiksi vuoden 1916 lopulla. Kuva on otettu 25.2.1918 Vaasassa.

Suomen jääkäreistä kukaan ei ole enää elossa. Kenraali Eino Valve poistui viimeisenä ehdittyään täyttää 99 vuotta. Yhteensä jääkäreitä oli 1894, joista 1261 kävi läpi koko ankaran koulutuksen ja sai Riianlahdella rintamakokemustakin. Kalajokisten osuus oli paikkakunnan väkilukuun nähden Keski-Pohjanmaan korkeimpia. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kalajokiset liittyivät jääkärien täydennysjoukkoihin 1916 kuluessa. Vain merimies Antti Siermala meni Saksaan jo vuoden 1915 lopulla. Yhdysvalloissa syntynyt Siermala siirtyi 1920-luvun alussa Kanadaan ja muutti nimensä Ericksoniksi. Lähes 30 vuotta Tyynenmeren rautatien työnjohtajana toiminut Erickson kuoli 80-vuotiaana Vancouverissa ja on haudattu sinne. Liittyessään jääkärijoukkoihin Siermala oli jo 29-vuotias ja samalla toiseksi vanhin Saksaan lähteneistä kalajokisista. Vain työmies Ilmari Pehkonen oli ehtinyt täyttää 30 vuotta ennen jääkärikauttaan.

Työmies Matti Pehkosen ja hänen puolisonsa Gretan (os. Myllylä) kolme muutakin poikaa menivät Saksaan syksyn 1916 kuluessa. Jalmari, Matti, Eemeli ja Niilo Pehkonen olivat kaikki työmiehiä ja samalla lähes parin tuhannen jääkärin joukon kolmanneksi suurin veljessarja. Vain Karjalan Sihvot ja Etelä-Suomen Heinrichsit saattoivat esitellä enemmän jääkäriveljeksiä. Molemmat viimeksi mainitut suvut tuottivat ajan oloon useita Suomen armeijan kenraaleita; Pehkosista eteni upseeriksi vain Eemeli, joka ylennettiin jatkosodan aikana 1942 vänrikiksi.

Pehkosten ohella kalajokisia jääkäriveljeksiä olivat kauppias Jooseppi Pernun ja hänen puolisonsa Idan (s. Ollila) pojat Eino ja Yrjö. Jooseppi piti kauppaa nykyisen kansanopiston tontilla yhä olevassa rakennuksessa. Hänen kauneudestaan kuuluista tyttärensä avioitui Etelä-Pohjanmaan sanomalehdistön suuren legendan Vaasan-Jaakkoon ( Jaakko Ikola, myös kansanedustaja) kanssa. Eino Pernu opiskeli Helsingin Yliopistossa oikeustiedettä, kunnes liittyi vuoden 1916 alussa jääkärien täydennysjoukkoon täytettyään juuri 20 vuotta. Hänen nuorempi veljensä Yrjö seurasi esimerkkiä ja jätti Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun käynnin neljään vuoteen päästäkseen lähtemään Saksaan syyskuun puolivälissä 1916. Yrjö oli jääkärien täydennysjoukkoon liittyessään kuusi päivää vaille 16 vuotias. Molemmat Pernut palasivat Suomeen 25.2.1918, Eino luutnanttina ja Yrjö vänrikkinä. Kumpikin eteni sotilasurallaan myöhemmin kapteeniksi.

Eino Pernu toimi 1920-luvun alussa Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkönä ja sen jälkeen viisi vuotta Joensuun Rajavartiostossa komppanian päällikkönä. Hän kuoli nuorena helmikuussa 1928, Saksasta paluunsa 10-vuotisjuhlaa edeltävänä päivänä ja haudattiin Kalajoelle isänsä viereen.

Yrjö Pernu nimitettiin 1924 Vaasan suomalaisen suojeluskunnan päälliköksi, missä tehtävässä hän palveli kolme vuotta siirtyen sitten liike-elämään. Jatkosodassa Yrjä Pernu toimi komppanian päällikkönä. Hän kuoli Vaasassa keväällä 1979.

Kalajokisen kauppiaan Jaakko Pohjanpalon ja hänen vaimonsa Johannan ( s. Pahikkala) vuoden 1893 alussa syntynyt Tauno Ilmari Pohjanpalo kirjoitti keväällä 1915 ylioppilaaksi Kokkolan suomalaisesta yhteiskoulusta ja ehti opiskelle Helsingin Yliopistossa yhden lukukauden oikeustiedettä, kunnes liittyi jääkärien täydennysjoukkoon syyskuussa 1916, samana päivänä kuin Yrjö Pernu. Kansalaissodassa hän toimi Pohjois-Hämeen Rykmentin I Pataljoonan komppanianpäällikkönä ja siirtyi samana vuonna Lahden kaupungin pormestariksi. Ilmari Pohjanpalo osallistui Viron vapaussotaankin vuonna 1920 Pohjan Poikain Rykmentin esikuntaupseerina. Vuosina 1920-1932 Pohjanpalo toimi Kuopion poliisimestarin ja seuraavat 14 vuotta Helsingin apulaispoliisimestarina. Talvi- ja jatkosodassa hänen vastuullaan olivat komppaniatason talouspäällikön tehtävät. Ilmari Pohjanpalo yleni majuriksi, mikä on korkein kalajokinen jääkärien saavuttama upseeriarvo. Pohjanpalo saavutti kalajokisten jääkärien korkeimman iän siirtyen tästä ajasta 87-vuotiaana kesäkuussa 1980. Kaikki muut kalajokiset jääkärit olivat poistuneet riveistä jo aikaisemmin.

Lyhin kalajokinen jääkäritaival tuli työmies Jaakko Mikkosen osaksi. Hän meni kesällä 196, juuri 20 vuotta täytettyään Saksaan ja menehtyi päähän osuuneeseen kranaatinsirpaleen uhrina jo 1917 alussa Riianlahden tuntumassa Aa-joella, minne jääkärit oli siirretty saamaan sotakokemusta. Mikkonen haudattiin Sumarakin kylän lähellä olevaan sotilashautausmaahan. Tieto nuorukaisen kohtalosta saapui Kalajoelle Tukholman kautta ja siinä todettiin: ”Jaakko on lähtenyt isänsä luokse”.

Syksyllä 1916 jääkäreihin liittynyt työmies Antti Pitkänen eteni vuoden 1918 kansalaissodan kuluessa joukkueen varajohtajaksi. Tässä tehtävässä hän osallistui Kuolajärven (nykyinen Salla) Pataljoonan taistelutoimiin koillisrintamalla kaatuen huhtikuun alussa 1918 Kuivitsalassa. Pitkänen on haudattu Sallan sankarihautaan.

Vuoden 1916 alussa jääkäriksi lähtenyt Jalmari Pahikkala oli juuri päättänyt opintonsa Oulun teollisuuskoulun huonerakennusosastossa. Hän osallistui Missejoen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin ja oli kansalaissodan alussa arvoltaan varavääpeli. Joukkueenjohtajana toiminut Pahikkala haavoittui huhtikuun alussa 1918 kansalaissodan rintamalla Kelhässä. Sodan jälkeen hän toimi Kalajoen suojeluskunnan paikallispäällikönä 1919-1922 ja ansaitsi jatkonsa elantonsa rakennusmestarina ja -urakoitisijana. Hänen järjestyksessä toinen puolisonsa Hilma (s.Rahja) tuli tunnetuksi Hilman hotellistaan, joka oli pitkään ainoa majoitus- ja ravitsemuspaikka Hiekkasärkillä. Vääpeli Jalmari Pahikkala poistui keskuudestamme vuoden 1969 alussa.

Kalajokisista jääkäreistä etenivät upseereiksi edellä jo mainitut Ilmari Pohjanpalo, Eino ja Yrjö Pernu sekä jatkosodan aikana myös Eemeli Pehkonen. Jalmari Pahikkalan ohella kalajokisista jääkäreistä saavuttivat vääpelinarvon Antti Siermala, Matti Kujanpää, Eemeli Minkkinen, Jalmari Pehkonen ja Juho Pehkonen, Antti Pitkäsen ja Juho Takkusen sotilasarvoksi mainitaan aliupseeri. Vuoden 1917 alussa kaatunut Jaakko Mikkonen ei ehtinyt saada muuta sotilasarvoa kuin jääkäri. Matti ja Niilo Pehkonen laskettiin vuoden 1918 alussa siviilityöhön ja kumpikin palasi Suomeen vasta saman vuoden lopulla. Kalajoen omat jääkärit on huomioitu muistomerkillä.

Jääkäri Eino Pernun päiväkirja

Jääkäri Eino Pernu

Kalajokisiin jääkäreihin kuulunut Eino Pernu piti Saksan vuosinaan tarkkaa päiväkirjaa, jonka kaikki kolme vihkoa ovat säilyneet hänen suvullaan Helsingissä.

Kalajokisen jääkärin Eino Pernun matka Locktstedtista Riianlahdelle kulku alkukesällä 1916 Lyypekin, Stettinin, Köningbergin (nyk. Kalingrad) ja Tilsitin kautta Mittauhun ja Aa-joelle. Helsingin yliopistossa oikeustieteen opintonsa aloittaneen, mutta pian jääkäriksi lähteneen Eino Pernun päiväkirja kertoo jatkosta seuraavasti.

27.12.Täpäninpäivän (1915) jälkeen lähdin matkalle Saksaa kohden. Oli kylmä ilma 32 miinusta. Ylivieskassa tuli Jalmari mukaan ja saavuttiin Ouluun, missä mentiin Kauralalle ensinnä ja Riekin tavattuamme Piiparisille yöksi.

28.12. Paikallisjunalla läksimme Oulusta Kemiin, missä hiukan aikaa etsittyämme löysimme Oulusta matkustajakodin, jonne mentyämme näytimme isännille merkin ja saimme huoneen, jossa muuan polyteekkari Vegelius asui. Samana iltana lähdimme kaupungista jäälle pyrkimään Ruotsin puolelle, mutta oppaamme olikin erehtynyt ajasta, joten emme häntä tavanneet. (Tämä opas oli muuan saksalaisia upseereita kyydissä ollut mies, jota ajettiin takaa sen jälkeen kun oli keksitty/vangittu junavaunuun asetetusta reestä). Meidän täytyi palata takaisin kaupunkiin pienissä ryhmissä, kuten olimme jäälle tulleetkin, tuuli oli kylmä ja vastainen. 

29.12. Jäätä myöten Kemistä Haaparannalle kello 5. Tornionjoen rannalla klo 11. Yö oli pimeä, oli sumua ja vähän satoi luntakin, kumminkin silloin tällöin välkkyi tähtiä. Myötätuuleen astelimme 35 km pitkän taipaleen, kierrellen väliin saarten välitse ja muutaman saaren rannassa levähdimme kymmenkunta minuuttia, toisen kerran Tornionjoen suussa jäällä. Ruotsalaisia vartijoita oli rajalla, mutta he eivät nähneet meitä. Matka Ruotsin läpi oli aika hauska, vaikka vähän väsyttävä. Ruotsalaiset meitä hyvin uteliaasti katsoivat, Mjölbyssä jouduimme tyttöjen kanssa tekemisiin, joille narrasimme olevamme Venäjältä karanneita unkarilaisia sotavankeja ym. moskaa. Mjölbyssä olimme vähän aikaa hienoissa hotelleissa. Urkkijoita oli pitkin matkaa asemilla ja junassa.''

3.1. 1916 Saavuimme Lockstedtiin. Sassnitzissa olimme yötä muutamassa hotellissa samoin Hamburgissa.

27.1. Keisarin syntymäpäivä. Paraati, saimme lahjoja: tupakkaa, omenoita, keksiä ja parempaa ruokaa.

4.2. Tehty valmistuksia huomenna Runebergin päivänä tapahtuvia urheilukilpailuja varten, Olen 100 m juoksussa.

5.2. Runebergin päivä. Aamusella oli paraati, jolloin muuan kenraali meitä tarksti, sen jälkeen seurasi leikkisota, jossa olin parinkymmen muun pojan kassa lipuilla merkittyä tykistöä suojaamassa. Makasimme ampumaketjussa ja ammuskelimme hyökkääjiä. Tykinlaukausten asemesta ammuttiin kolme pommia selkämme takana, jotka aika lailla jymähtivät. Lopullisessa hyökkäyksessä me pakenimme. Päivällä puoli kaksi alkaen oli urheilua. Otin osaa 100 metrin juoksuun, mutta en tietenkään päässyt loppuotteluun. Muita urheilulajeja oli köydenveto, 17 km armeijamarssia, 500 m estejuoksua, kranaatinheittoa, takaperin juoksua ym. Katsomossa oli useita ylempiä upseereita rouvineen (pari kenraaliakin) ja Wetterhof, ja joitakin siviilihenkilöitä. Soittokunta soitteli marsseja. Illalla saatiin lahjoja, kuten omenoita ym sekä 75 p. Rahaa. Hannila piti illalla esitelmän Runebergistä Suomen sodan kuvaajana puhuen myös siitä merkityksestä mikä sillä on, että olemme nyt vieraalla maalla vietämme Runebergin juhlaa. Illalla saatiin perunoita ja lihaa sekä punssia  se on teetä, johon oli jakin sekoitettu.

6.2. Sunnuntai. Palkintojen jako kolmannen komppania pihalla. Kävin kylällä Nikulan, Pulkkisen, Kolehmaisen ja Soderbergin kanssa ilman, että olin saanut lupaa, joka nyt piti saada hauptmannilta. Ikävän puoleista tahtoo elämä olla.

8.2. Ammuimme aamupäivällä ampumaketjussa 20 laukausta rivissä oleviin miehen yläruumista esittäviin maaleihin. Ammun 2 kumoon ja kolmanteenkin osasin. Tulos oli hyvä ja aloin pitää pyssyäni ja ampumataitoani paremmassa arvossa kuin ennen.

12.2. Illalla olimme kanttiinissa, joimme biriä ja lauloimme, ilta kului hauskasti.

19.2. Prufung A luokkaan pääsemiseksi. Pääsimme helpolla. Majuri tarkasti.

9.3. Tänne Locktedtiin saapui pari herraa Helsingistä, von Bonsdorff ja jokin muu herra (Sario). He tarkastivat yhdessä majurin kanssa meidän joukkoamme. Sen verran voin heitä nähdä ”stillgestandissa” seisoessani ja majuriin katsoessani, näyttivät he väliin liikuttuneita kulkiessaan rintamamme ohi Maamme-laulua soitettaessa. Paraatimarssi sujui meiltä erinomaisesti.

2.5. Meidät vihdoinkin mobilisoitiin, silloin me hurrattiin. Soittokunta soitti illasalla.

23.5. Lähtöä oli odotettu ja valmistettu koko kuukausi. Eilen oli viimeiset suuret valmistukset, jolloin annettiin rautaiset annokset ja kuolinlappu sekä paljon ”liebesgabenia”. Tänään oli täysi tornisteri selässä 15 km marssi ja taisteluharjoitus, jonka jälkeen vapaaherra Bonsdorff puhui saksaksi, suomeksi ja ruotsiksi lausuen, että me osa maamme nuorisosta, jotka olemme puettuna saksalaiseen sotilaspukuun olleet sen turva ja pelastus, kunhan vain jaksamme ja tahdomme täyttää raskaan tehtävämme ja tuotamme Suomelle kunniaa, sillä meidän ainoa ystävämme on suuri Saksan valtakunta. ”Pojat, jääkärit, Herra varjelkoon teitä”, lausui hän lopuksi ja ehdotti 3. kertaa eläköönhuudon Suomelle ja lopuksi Maamme-laulun. Lopuksi oli paraati.

6.6.1916 Aamusella tarkasti meidän eversti, jonka rykmenttiin tulemme kuulumaan. Hän piti meille (saksan kielellä) puheen, lausuen että hän toivoo meidän taistelevan samalla tavalla kuin saksalaiset. 

9.6. Aamulla klo 5 lähdimme Tittelmundesta sodan hävittämien seutujen kautta, jossa oli vähän väliä juoksuhautoja ja majoituttiin noin 13 km päässä kentälle, muutaman kanttiinin lähelle. Matkalla näimme ilmailijoita, joista yhtä venäläistä ammuttiin.

10.6. Klo 2 tiennoissa ajettiin miehet ulos teltoista. Satoi ja hämärsi hyvän joukon. Minua nukutti ja olin märkänä kun alkuyön nukuin ulkona, siksi kunnes sade minut herätti. Matka tuntui raskaalta marssia ( 7km). Rintamalle saavuimme 6 a 7 aamulla. Äkkiä olimme tottuneet asemissa elämään.

11.6. Ryssät ja saksalaiset ovat ampuneet kovasti tykeillä. Olemme aina vähän päästä olleet understandeissa. Pommeja putosi hyvin lähelle.

12.6. Yöllä olin ”horchpostissa”. Ryssät ampuivat vähän, tuli turha alarmi.

13.6. Yöllä horchpostissa ryssät ampuivat meitä ja heittivät käsipommeja. Kuulat vinkuivat korvissa. Vasemmala kovat taistelut. Tykit ulvoivat ja konekiväärit ampuivat niin kuin moottorit olisivat käyneet. Kolmas yö muuten, vaikka ilkeiltä tuntui kulain ja pommin sirujen vonkuna.

14.6.Venäläisten asemia pommitettiin kovasti sekä kymmenillä tykeillä että kivääreillä. Karkulaisten sanotaan ilmoittaneen, että venäläiset menettivät 140 kuollutta ja kolmattasataa haavoittunutta.

16.6. Satanut koko päivän. Vaatteet ovat läpimärät, asuntomme katto vuotaa, valvoa pitää koko yö, odotetaan venäläisten hyökkäystä.

19.6. Venäläinen lentokone heitti pommeja asemiimme. Muuan pommi putosi 30-40 metriä minusta, noin 10 metriä muutamista pojista. Ei tullut mitään vahinkoa, kun pommi sattui pehmeään maahan.

23.6. Juhannuksen kunniaksi on puhdistettu mökki ja kannettu koivuja sen eteen. Kaasualarmi illalla, tavallinen alarmi aamulla. Kaunis päivä on taasen pitkästä aikaa. Tykeillä on ammuttu aikalailla molemmin puolin. Illalla menen ”Hochpostiin” siihen aikaan kuin kotona ehkä sytytetään juhannuskokkoja.

25.6. Pari miestä meidän komppaniasta on karannut venäläisten puolelle ja illalla het näimme seuraukset. Kello 10 aikaan alkoivat ryssät kovan tykkitulen meitä vastaan. Kun ensimmäiset schrapneilit ja granaatit lensivät ja räjähtelivät, sieppasimme heti kiväärimme ja juoksimme understandiin kiroten karkureita, joiden aikaansaama tämä oli. Kovaa pommitusta kesti 11 paikoille, jolloin saksalaiset alkoivat vastata. Koko yön olemme viettäneet valveilla, nukkuen kivääri vieressä ja syöden leipää sekä juustoa, jota jaettiin.

26.6. Kuuma ja kaunis päivä. Olemme kaikki valveilla. Miehet nukkuvat pitkien varustukisen vartta. Kolmannesta komppaniasta kuollut eilen yksi mies ( rinta ja vatsa mennyt halki) ja kaksi on haavoittunut. ! Komppaniassa yksi mies kuuluu haavoittuneen. Ryssät ampuivat äsken minun pääni ohitse kun nousin kiikaroimaan heihin päin. Nuorempi Laakso, sukulaiseni on haavoittunut.

5.7. Sain terveisiä kotoa (Ilmari Pohjanpalo oli kirjoittanut Nestolle) Tuntui tavattoman hauskalta nähdä, että kotona voidaan hyvin. Meistä oikealle ovat ryssät hyökänneet iltapäivällä.

19.7. Sunnuntaista saakka !16.p) on meistä oikealla ollut kovia taisteluita jatkuen vieläkin. Tykit ovat ampuneet niin, että maa on tärissyt. Ilmailijat ovat olleet molemmin puolin toiminnassa. Venäläiset ovat valonheittäjillä valaisseet taivasta ja sitä on ollut hauska katsella samalla kun tykin laukaukset ja ukkosen salamat valaisevat taivaanrantaa.

25.7. Yöllä klo 12 aikaan Lundberg minun käskien tulla stellungiin. Tullin kivääri kädessä ulos ja siellä sain kuulla, että patrulli on taistelussa ja pelättiin heidän joutuneen vangiksi, koska kuului avunhuutoja. Kaikki olivat hyvin kiihdyksissään ja miehet tahtoivat ilman käskyä mennä heitä auttamaan. Jonkin ajan kuluttua kuulimme kumminkin, että patrullissa olivat olivat tulleet takaisin ja heistä neljä oli haavoittunut. Ryssät olivat väijyneet heitä muutaman kannon luona ojassa ja poikain päästyä 10-15 metrin päähän ampuivat yhteislaukauksen haavoittaen Veijolaa, Svanströmi. Malkamäkeä jalkaan ja Meliniä käteen. Pojat, vaikka vyötettyinä, ampuivat kovasti takaisin ja heittivät kolme käsigranaattia ajaen paljon lukuisammat ryssät hyppyyn sekä tappaen ja haavoittaen heistä useita.

1.8. Olin lääkärin luona ja sain tietää, että minulla on sydäntauti, niin kuin kauan olen jo pelännytkin. Olen sen saanut varmasti kovasta tukinkannosta.

16.8. Eilen kuoli toisesta komppaniasta yksi poika granaatista ja yöllä klo 12 haavoittui yksi poika III kompanian kiväärin kuulasta. Juuri silloin vaihdoimme vahtia kun tämä tapahtui.

23.8. Tänä iltana lähdemme pois asemistamme Missen rannalta. Saimme tietää sen vasta tänään puolen päivän aikoihin. Emme tiedä minne menemme, ehkä taisteluun, mutta kaikki ovat iloisia taasen vaihtelusta. Kuljimme Mitaun kautta Tuckumiin, joka näytti olevan pienen puoleinen matala kaupunki korkealla mäellä joen varrella. Joitain sieviä taloja oli samoin kuin puistojakin, asukkaista näkyi pääkaduilla vain joitakin ukkoja ja akkoja. Illalla olin Pahikkalan Jalmarin kanssa kaupungilla, kävimme eräässä kahvilassa. Joimme kahvia, jota tuotiin isoilla mukeilla, Sen jälkeen kävimme Jalmarin kanssa muutamassa kapakassa ja ostimme pullon viiniä. Illalla aika iloinen elämä kortteerissamme entisessä tyttökoulussa, kun kaikki olivat hyvällä päällä.

12.9.1916 Tänään on ollut kaunis ja kirkas päivä. Olemme laitelleet takkaa kellariimme, jossa öisin alkaa olla jo kovin kylmä. Öisin olemme olleet töissä merenrannalla 4,5 km täältä Kneisesta; on olut kauniita ja valoisia kuutamoita ja meri on väliin ollut valkoisen tuulella, toisinaan taasen aivan tyvenenä. Nyt keittelemme nuotiolla perunoita, jota äsken varastimme ollessamme perunoita kuorimassa keittiössä. 

14.9.Olemme taas uudessa paikassa merenrannalla stellungissa rintama merelle päin. Juoksuhauta on kaivettu rannikon suuntaan kulkemaan kankaaseen, samoin kuin syvät understandtkin. Metsä on komeaa männikköä ja petäjikköä. Noin 20 m juoksuhaudasta leviää aava ulappa ja meri kohisee, niin kuin ennen kotiseudulla Kalajoella. Kotona on nyt Idan päivä, äidin nimipäivä. Ryssän kuula vinkaisi ilkeästi sattuessaan kanervikkoon tullen takaapäin.

22.9. Abenbrodtin mukana saimme suomalaisia Fennia-paperosseja 2 kpl mieheen. Miten lienevät tänne joutuneet, vaikka osan tietenkin saksalaiset tapansa mukaan ovat varastaneet. Yöllä oli kovin kylmä, aamusella pakotti jalkoja, joihin on reumatismi jo iskenyt. Kenttäuunissa pidämme öisin tulta ja keittelemme pimeässä maggia tai kahvia, kun ei saa kynttilöitä edes Tuckmannistakaan, mutta ehkä Libausta saadaan, josta on tilattu.

25.9. Maanantai. Lauantain kävin Forsman stellungissa ja toi hyvin suuria uutisia. Pohjanpalon Ilmarin pitäisi olla Lockstedtissa, mikä oli yllätys minulle.

26.9. Eilen kävi Österman meidän luonamme mukanansa julistus, jonka majuri oli antanut poikain valitusten takia. Majuri oli kuullut, mutta muutamat suomalaiset tahtoivat frontin taakse, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hajottaa tämä ainoa suomalainen pataljoona. Samalla hän huomauttaa, ettei Saksan joukoissa tule ikinä kysymykseen, että joukko vaatii paikkaa frontin takana ja korostaa, että monet saksalaiset ovat olleet jo vuosia rintamalla, suomalaiset vasta neljättä kuukautta,, eikä kaatuneitakaan ole kuin seitsemän. Me annoimme vastaukseksi, että jäämme ennen kuin tahdomme pataljoonan harjoitusta. Mutta kun illalla kävimme Laitin kanssa stellungissa, niin siellä olivat mielet hyvin ristiriitaiset. Häpeällistä on, jos pataljoonamme harjoitetaan ja saksalaiset upseerit saavat käsityksen, että me pelkäämme. Mutta paha on sekin, jos täällä pitää miesten olla ja kuolla, joille usealle on Suomessa sanottu, ettei käytettäisi muualla kuin Suomessa.

3.10. Eilen illalla sain kortin Yrjöltä, joka on Lockstedtissa. Se tuntui hauskalta, mutta myös ikävältä, sillä veljeni on liian nuori näin raskaaseen ja vaaralliseen hommaan.

20.10. Matkustimme koko eilisen päivän urlaubilaisten junalla, jonka lähtiessä torvisoittokunta soitti asemalla. Pidimme hauskaa junassa, ehkä liiankin hauskalle tuulelle sai meidät viini. Berliiniin saavuimme kello puoli kahdensan aamulla. Päivällä hakiessamme tavaroita, tapasin Mausin Vaasasta. Hän kysyi mistä oli kotoisin, ruotsiksi ja minä sanoin olevani Kalajoelta, jolloin hän sanoi, että hän ollut Kalajoella usein ja hänellä on tuttuja siellä.

25.11. Saavuimme eilen iltapäivällä Lockstedtiin Berliinistä, matka oli ikävän puoleista ja väsyttävää, maisematkin nyt syksyllä hyvin autioita niittyjä ja huonoa metsää.

26.11. Sunnuntai. Tänään kello 12 lähdimme Yrjön ja Nestorin kanssa Lockstedtista Hamburgiin. Nyt olen paraikaa asunnossamme hienossa huoneessa, josta maksame markan vuorokaudessa miestä kohti. Olemme syöneet Soldaten Rast`ssa soppaa ja leipää, se maksoi 30 pfenningiä, siis tavattoman halpaa. Samoin oleem olleet Felbesin kahvilassa bieriä juomassa ja kuuntelemassa laulua ja soittoa sekä tyttöjä.

5.12. Eilen saavuimme taasen Berliiniin Hamburgista. Mita Hamburgin matkaan tulee, niin se oli aika mukava ja huvittavakin. Ensin siellä oli Ilmari Pohjanpalo ja Yrjökin ja heidän kanssaan kuljettiin ympäri kaupunkia kahvilasta toiseen etupäässä, samoin kävimme valokuvassa. Poikain lähdettyä keskiviikkona pois, kuljimme Nestorin kanssa taas kahden. Merimieslähetyksen vahtimestari Isakssonin luona tapasimme monenlaista : jääkäreitä, oli naisia, olisi siviilitöissä olevia meidän poikia, tapasin sisareni Tyynen entisiä luokkatoverin Karvosenkin, vaan joka sydäntaudin takia on joutunut pois pataljoonastamme ja ollut sitten muutamassa pappilassa ja Hamburgissa. Muuten olivat ne pojat, joiden sairauden takia olivat viedyt siviilitöihin, saaneet Etelä-Saksassa kokea hyvinkin huonoa kohtelua, ollessaan jollakin suurella maatilalla töissä sotavankien kanssa.

8.12. Matkalla rintamalle. Saavumme kohta Mitauhin, kello on 9 paikkeilla illalla ja matka alkaa olla jo oikein hirvittää, kun ei ole enää edes  konjakin höyryäkään päässä ja saa lopun yötä kylmässä odotussalissa ja vaunussa kärvistellä.

16.12. Eilen puolen päivän tienoissa saavuimme Libauhun garnisoniin ja asumme nyt suuressa ”Baijerilaisessa kasarmissa” koko pataljoona. Olen katsellut sekä tänään iltasella että eilen kaupunkia, joka on puolikomea, toisinpaikoin varmaan kesällä kaunistakin, merenrannalla kuin on isoja puistokatuja ja puistoja. Toiset kadut taasen ovat mutkikkaita osaksi ja eivät erityisen hauskan näköisiä.

24.12. On sunnuntai ja samalla jouluaatto. Muistuupa mieleen monet entiset joulut valmistuksineen. Kävin eilen joulun kunniaksi saunassa, kenties parin kuukauden kuluttua taasen sitten, kuin viimeksi oikein saunoin, Muuten on valmistuksia tehty täällä kasarmissamme; koristettu 3 joulukuusta, naulattu oksia seiniin samoin kuin papereitakin, kannettu 2 oluttynnyriä sisälle ym.

26.12. Tapaninpäivän aamu; on vuosi kulunut siitä kun olin kotona viimeisen päivän. Tämä vuosi on ollut vaihtelevaista elämässäni, eniten nähnyt maailmaa monelta puolelta, eniten kumminkin ehkä kovalta puolelta; monasti on ollut nälkä, monasti on ollut kylmä; ilman että on saanut syödä ja lämmitellä. Useasti on ollut mitä suurin väsymys, jota ei olisi luullut jaksavan kenenkään, mutta niin on vain mennyt aika eteenpäin ja ei vielä kaduta tämä vuosi ollenkaan.

12.1.1917 Taas olemme frontilla, vaikka reservinä. Tämän kuun 5.pnä piti majuri Bayer meille eroajaispuheen ja sen kunniaksi saimme vapaapäivän, mutta puolenpäivän aikaan tulikin alarmi ja kello puoli viisi lähdimme asemalle. Tuckumiin tulimme aamusella, yö oli kylmä härkävaunussa. Kello 1 yöllä taasen alarmi Tuckumissa, astuimme junaan ja astuimme Mitaun ja Tuckumin välillä ulos aamulla 7-8 aikaan ja aloimme marssia kohti rintamaa, missä ryssät olivat hyökänneet. Matkalla tuotiin haavoittuneita ja kuolleita vastaamme. Illalla marssimme Aa-joen yli luotisuihkussa, yksi mies haavoittui kolmannesta komppaniasta, 1 mies sai manttelin läpi kuulan. Minulla meni jalkain välistä kuula. Puolisääreen kahlasimme vedessä ehkä noin 10 asteen pakkasessa. Kurjaa oli! Marssimme ehkä syömättä 30 km sinä päivänä. Mikkonen Kalajoelta sai surmansa graanatista samana iltana; hän kuului pioneerikomppaniaan.

19.1.1917 Olemme nyt Mittaussa ja asumme muutamassa isossa koulurakennuksessa. Toissa yönä olimme kenttävahdissa. Kylmä oli emmekä nukkuneet ollenkaan. Ryssäkin ampui muutamia graanaatteja lähellemme maantielle, osoitellen pitkää siltaa, jonka päässä melkein seisoimme. Kiivas ratrullikahakka oli myös yöllä. Pakkasta ehkä oli 25 astetta.

Mittaussa perustettiin meidän joukossamme hiihtäjäjoukko, johon otettiin 100 miestä joka komppaniasta, lisäksi konekivääreitä. Meidän tuli hyökätä eteenpäin saksalaisten raivaamasta aukosta. Mittausta lähtiessämme ampui 1 komppanian oberzugfuhrer Ståhlberg yhden miehen, joka kieltäytyi lähtemästä.

( Jääkärikauden ikäviin muistoihin kuuluu esimiesasemassa olleen suomalaisen Armas Ståhlbergin toteuttama jääkäri Sven Saarikosken – joka kieltäytyi lähtemästä hyökkäykseen – teloitus tammikuussa 1917. Ilmari Turja kirjoitti siitä 1980-luvun alussa näytelmän ”Jääkäri Ståhl”. Lähellä ollut kalajokinen Eino Pernu mainitsee asiasta lyhyesti päiväkirjassaan 19.1.1917). 

4.2.Sunnuntai Kirkas päivä, asumme nyt lämpimässä mökissä. Ankaria tykistötaisteluja on ollut useampina päivinä. Kuolleita ovat metsät täynnä, ne eivät ole hauskan näköisiä jäätyneinä ja ryöstettyinä.

13.2. Lauantaipäivä ja olimme työssä, ja sieltä palatessani tapasin veljeni Yrjön ja Ilmari Pohjanpalon, jotka olivat saapuneet Munsterista.

18.3. Sunnuntai, Loppuviikolla alkoi kiertää hurjia huhuja vallankumouksesta Venäjällä ja vaikka en alussa niitä uskonutkaan, niin näyttää niissä olevan kumminkin perää. Tämähän lisää taase meissä innostusta kokolailla ja varmaan ehkä tulee meillekin äkkiä muutos, jos asiat rupeavat menemään toivottuun suuntaan Venäjällä ja Suomessa.

27.3. Saavuimme Libauhun, missä kevät on paljon pitemmällä kuin Tuckumissa, johtune kaiketi meren läheisyydestä.

29.3. Kuulin Laitilta , joka palasi ”Urlaubilta”, että minunkin nimeni on ryssäin kirjoissa ja että he ovat kuuluttaneet perään. Hyvä ei siis ole Suomeen mennä. Venäjän vallankumous meitä ensin innosti, mutta nyt emme enää luota siihen enempää mitä näytetään Suomessakaan luotettavan.

30.3. Harjoiteltu paraatia aamulla. Kenttä on tavattoman märkä, niin että saappaat olivat täynnä vettä.

6.4. Pitkäperjantai. Nyt on alettu ehkä tositeolla ajatella menoa Suomeen. On alettu opettaa joka miestä aliupseerin tehtäviin äkseerettaissa, samaten on jaettu komppania osiin kiväärejä varten, pioneeritöitä varten, sähköttäjiksi y.m.

9.4. Köyhänä kuin kirkon rotta on täyttynyt viettää nämä juhlapyhät ja muistella miten ennen, ja nytkin taasen Suomessa syötiin.

14.4. Toissapäivänä saimme lunnasrahoja 2:70 Rmk sitä ansiosta että olimme mukana Aa-joen taisteluissa. Hyväähän se raha tekikin, vaikka minulta meni heti ensimmäisenä päivänä kaikki, kuin söin Soldatenheimissa ja oli kahvilassa.

2.5. Luin Svenska Dagbladetista Suomen Senaatin puheenjohtajan Oskari Tokoin puheen, jossa hän lausuu Suomen itsenäisyyden olevan parhaan ratkaisun Suomen kysymykselle. Tämä puhe innostutti mieliä.

25.5. Perjantainpäivä. Kello 6. aamusella valmistauduimme pataljoonan harjoituksiin. Eilen laitoimme Matille kirjeen kotia, joka joutunee juhannuksen tienoilla.

27.5. Ensimmäinen helluntaipyhä. On jo aivan kesäinen ilma, lämmin ja kirkas ekä puutu mitään muuta kuin ruokaa enemmän ja vähän rahaa, jotta elämä olisi kutakuinkin hyvästi. Mutta ruokakysymys on ollut tänä keväänä erikoisen kipeänä asia, jopa niin että voi sanoa, jotta ne kymmenet sairaustapaukset, kuten malaria ym. johtuvat huonosta ja riittämättömästä ravinnosta, kuten lääkäritkin ovat selittäneet. Ja ampuihan muuan III komppanian poika itsensä, kun ei enää halunnut kärsiä enempää. Iltapäivällä olimme Yrjän, Ilmarin ja Kailan Aunon kanssa katsomassa baeirilaisten infanteristien ja marinein välistä potkupallokilpailua. Marinit voittivat.

29.5. Ihana päivä. Meri on aivan tyyni, oikealla pohjoisessa on Libaun satama ja sen edustalla on useita laivoja liikkeellä.

31.5. Vuosijuhla pataljoonalla siitä, kun lähdettiin Lockstedtista. Aamupäivällä paraati, jossa joukkoa tarkasti Libaun kuvernööri.

3.6. Sunnuntai. Taasen oli paraati ja meitä tarkasti hänen kuninkaallinen korekutensa Preussin prinssi Heinrich, keisarin veli. Prinssi oli vanha mies, kasvot laihat, ryppyiset, viikset harmahtavat. Mukana oli muun muassa oluttynnörin näköinen mies, pien mutta vatsa kauhea.

24.6. Juhannuspäivä. Voin mainita, että talvella ajattelin, kunhan tässä Juhannuksessa eletään, niin kyllä kaiketi sitä jo näkee mitä tästä kaikesta tulee, nyt on mennyt toivo sodan päättymisestä melkein ensi juhannukseen.

30.6l Pataljoonassa ovat mielet taas levottomia niin kuin usein jo ennenkin ja siihen on taasen erikoiset syyt olemassa: esimerkiksi täysi aktiivinen toiminta Suomessa ja täällä (aseiden vienti Suomeen, komennuskuntien lähettäminen, agitationi ja meikäläisten parempi opetus järjestämällä uudestaan pataljoona).

7.7. Tätä nykyä on pataljoonalla ulosmenokielto, koska muka pataljoonasta on 67 % malarian saastuttamia ja lisäksi 30 % pitäisi olla tuperkelin saastuttamia.

19.7. Luutnantti Koennecke puheli asemastamme ja myönsi, että olo täällä Libaussa ja ikuinen harjoitteleminen tuntuu hullutukselta, kuin paras aika menee hukkaan, mutta ei auta, odottaa täytyy asian kehitystä Suomessa. Kyllästyminen onkin yleistä. 

24.7.1917 Muistettava päivä, sillä Hauptm. Ausfeld on tullut takaisin Berliinistä ja puheli kentällä aivan suoraan Suomeen menosta ja valmistuksista, sekä kehotti ennen kaikkea varomaan urkkijoita. Tässä oli ensi kerta, kun joku upseeri puhuu miehille Suomeen menosta tosissaan. 

29.7. Taaskin uusia kursseja ja minä olen nyt konekiväärikursseilla. Huomattava on kyllä se että komppaniat on jaettu maakuntain mukaan osastoihin. Kuulun veljeni Yrjön kanssa ”Pohjoispohjalaisiin”. Pohjalaisia on komppaniassamme yhtä paljon kuin muita yhteensä.

8.8. Suomeen menoa näytettään hommaavan yhä edelleen, niinpä viime viikolla komennettiin noin toistakymmentä miestä komppaniasta ja eilen 5 miestä koppaniaan. Täysissä kenttävarustuksissa, ei tiedetä kumminkaan minne. Kasarmin porttia vastapäätä olevasta kauppakojusta ajoi Hauptmannimme pois juutalaisen, joka koetti udella minne nämä komennetut menivät ja kohta tämä juutalainen vangittiinkin spionina.

5.9. Kuulimme huhun, joka heti varmistui, että Riga on valloitettu t.k. 3. päivänä. Libaussa oli paikoin lippuja ja ilo suuri, paitsi venäläisten ja lättiläisten kesken, joiden sanottiin itkeneen.

24.10. Äkisti on kulunut kesä ja on syksy täällä Libaussa, huolimatta siitä, että aika tuntuu usein hyvin ikävältä, mutta syy on kait siinä, että huolimatta yksitoikkoisesta sotilaselämästä, ulkomaiset tapaukset ovat kiinnittäneet niin mielemme, että olemme unohtaneet kaiken muun.

28.10. Sunnuntaipäivä, jolloin minä sain arvon ylennyksen, joten olen nyt ”Hilfsgruppenfuhrer”.

1.11. Minut ja Yrjö siirrettiin tänään 1 konekiväärikomppaniaan, Muutto tuli vähän odottamatta, vaikka ensimmäisen tiedon siitä sain Forsmannilta, joka lupasi leipäpalasta tai muutamia keitettyjä perunoita vastaan sanoa minulle jotain, joka minua ja velimiestä koskee. Muutto komppaniasta on minulle samantekevää.

11.11.Vuosi on kulunut siitä kun rintamalla olin vaarallisessa patrullissa. Kuka olisi uskonut, että sota kestää näin kauan. Viimeinkin pääsee siviiliin pataljoonastamme ainakin osa ja olen miettinyt, lähdenkö vai jäänkä tänne. Tänne jääville luvataan parempi palkka ja asunto, mutta luottamus on mennyt näihin hommiin.

5.12. Välirauha on tehty Venäjän ja Saksan välillä. Meidän jääkärien aika on luultavasti mennyt.

9.12. Toinen adventtisunnuntai, jolloin olimme iltapäivällä kirkossa. Siellä lauloi jääkäreistä ja kaupungin naisista kokoonpantu sekakuoro ”Hoosiannaa” suomeksi. Hauska oli kuulla etenkin naisääniä, vaikkakin ne olivat heikkoja verrattuna miesääniin.

16.12. Taasen on huhuja meidän lähdöstä Suomeen. Sanotaan sieltä tulleen käskyn lähteä joulun jälkeen ja olen kuullut erikoisia suunnitelmia maihinnousua varten, mutta kukaan ei enää luota mihinkään, toivotaan vaan, että ”irti päästäs tästä hommasta”. Joulu tulee, ikävää on, ilman rahaa, entisiä joulun iloja.

24.12. Jouluaatto ja olimme laittaneet asunnostamme juhlahuonetta, se on: olemme lykänneet sänkyjä kasaan ja eroittaneet ne suurilla peitteillä muusta huoneesta ja samalla pesseet pöydät, penkit ja lattiat. Eilen sain kotoa Matilta kirjeen, Yrjö sai kortin ja minä vielä sanomalehtiä. Olen tavattoman hyvilläni, kun taasen kuuli kotoa jotain.

18.1. 1918 Eilen aamulla kuuden aikoihin tulimme Yrjön kanssa lomalta Berliinistä taasen tänne Libauhun ja nyt minä olen tallivahdinhaltija; Yrjä taasen vahtimiehenä. Loma Berliinissä oli hauskaa niin hyvin kuin vähillä rahoilla suinkin voi toivoa. Sillä pääasiana pidän minä, kun saa joskus elää ihmisten tavalla ja olla huoletonna välittämättä virasta ja ”dienstistä”. Berliinissä kuleskelimme kahden Yrjön kanssa useissa paikoissa, kuten: Siegesaaleilla ja Hinderburgin patsaalla ja Siegesaulessa. Kävimme myös Zeughausissa, missä on tavattomattomasti nähtävyyksiä; vanhoja aseita, lippuja, sota-aseita, sotilaita täysissä varustuksissa ritariajalta nykypäivään saakka.

Uudenvuoden aikaan vietimme muutamassa Winterfeld-kahvilassa; siellä oli aika remu! Mainittava viinitupa oli zum Groten Gottlich. Aika kului nopeaan, vähän liian nopeaan ja tuntui tavattoman ikävältä lähteä pois viime päivinä. Rahaa olimme odotelleet kotoa, mutta ei kuulunut. Tulimme toimeen kumminkin loppuun saakka. Urlaubilla ollessamme tunnustivat Ruotsi ja Saksa Suomen itsenäisyyden.

20.1. Täällä Libaussa on väliin talvi, väliin sataa vettä. Rautatieonnettomuuksia on tapahtunut. Sanotaan 12 meikäläisen saaneen surmansa Osnabruckissa ja pari poikaa on ollut mukana Insterburgissa, missä on kuollut paljon saksalaisia.

5.2. Runebergin päivä ja vapaapäivä. Olen ollut niin kuin kaikki muutkin täällä aivan kuin hiilillä näinä päivinä, aina siitä lähtien kun alkoi kuulua taisteluista Suomessa, kaiket päivät olemme kiroilleet, miksi emme me ole siellä, mikä on syynä, että ollaan täällä, aina vain täällä häpeällisesti maaten? Stabissa on poikia käynyt uhkauksilla ja pyynnöillä, saadakseen herrat toimeen ja nytkait onkin jo tieto siitä, milloin ja miten lähdetään, vaikkei pataljoona sitä vielä tiedä.

17.2. Kaunis yö laivalla. Olemme matkalla Suomeen ja makaamme ankkurissa luullakseni Gotlannin eteläkäressä ruotsalainen torpedovene vieressämme. Lähdimme matkaan 14 p. vasten yöllä puoli neljä karasmista Libausta. Libaun talvisatamasta lähdettiin kello 2 aikoihin päivällä. Saattamassa olivat pataljoonamme upseerit, jotka jäivät ikäviinsä rannalle, siltä näytti.

Kulimme pitkin rannikkoa etelään ja länteen, vasta viime yönä Ruotsin puolelle Ölannin kohdalla, missä ajoimme Kalmarin salmen ja laskimme ankkurin. Vähän päästä tuli ruotsalainen torpeedovene meitä tarkastamaan ja siltä kuulimme, että ryssätkin ovat meitä hakeneet Murtajan ja sotalaivan kanssa.

Julma maa - dokumentti 1918 sisällissodasta

https://areena.yle.fi/1-4460977

Tuore dokumentti "Julma maa" kuvaa väkivallan kierrettä, johon Suomi ajautui vuonna 1918. Sisällissodassa pelko ja vihapuhe saivat suomalaiset surmaamaan toisiaan. Dokumentissa sodan julmuus avautuu mm. päiväkirjojen ja harvinaisten valokuvien kertomana. Ohjaus Esko Varho, Ylen Ajankohtaistoimitus. (U)

Tammisunnuntai 1918

https://areena.yle.fi/1-4376704

Tammisunnuntai 1918 -dokumenttielokuva tuo päivänvaloon itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumat, joista on pitkään vaiettu. Elokuva kytkee paikalliset tapahtumat maailmansodan runteleman maailman traagisiin tapahtumiin.

Jakso 1: Mitä Suomessa tapahtui 100 vuotta sitten?

https://areena.yle.fi/1-3948324

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Ensimmäisessä osassa: "Tammikuu 1917: Uppiniskainen kansa" käsitellään kansanluonnettamme, jääkärien värväystä ja venäläistämistoimia.

Jakso 2: Helmikuu 1917: Keisarilla on kiire teelle

https://areena.yle.fi/1-4004892

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan toisessa osassa kerrotaan venäläisistä vallanpitäjistä Suomessa, sosiaalisista oloista ja tunnelmista helmikuussa 1917, vallankumouksen aattona.

Jakso 3: Maaliskuun vallankumous: murha-aalto Helsingin jäillän jäillä

https://areena.yle.fi/1-4053003

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kolmannessa osassa kerrotaan

Jakso 4: Maalis-huhtikuun vaihde 1917: kolme tulevaa presidenttiä juhlii Pietarin yössä ja yksi palaa Siperiasta

https://areena.yle.fi/1-4109070

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan neljännessä Venäjän viimeinen keisari on kaatunut, mutta kuka vallan Suomessa ottaa? Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 5: Poliiseille potkut ja 8-tunnin työpäivä aseella uhaten

https://areena.yle.fi/1-4131525

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan viidessä osassa kerrotaan vapun 1917 aikaisista tapahtumista, metallityöväen lakosta ja poliisien korvaamisesta miliisillä. Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 6: Sata vuotta sitten Turku kiehui minivallankumouksen kourissa ja kaupunginvaltuusto otettiin panttivangiksi

https://areena.yle.fi/1-4151345

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kuudennessa osassa ollaan loppukeväässä 1917. Punakaartit ja suojeluskunnat saavat alkukipinänsä. Leikkaus: Petteri Latomäki.

Jakso 7: Sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea jo heinäkuussa 1917. Porvarit harasivat silloin vastaan.

https://areena.yle.fi/1-4183830

A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan seitsemäs osa kertoo, millä tavalla sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea kesällä 1917 ja miten salaisissa järjestöissä valmistauduttiin myös aseelliseen taisteluun venäläisiä vastaan.

Jakso 8: Väliaikainen hallitus iskee takaisin, nälkäiset kaupunkilaiset mellakoivat ja maatalouslakko vaatii kuolonuhrin

https://areena.yle.fi/1-4217781

A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kahdeksas osa kertoo eduskunnan ja Venäjän väliaikaisen hallituksen valtataistelusta, nälästä ja kuolonuhrin vaatineesta välikohtauksesta.

Jakso 9: Suomen historian tärkeimmät vaalit käytiin nälän ja pelon sekoittamissa tunnelmissa. Samaan aikaan Lenin piilotteli Helsingin miliisipäällikön kotona ja porvarit perustivat salaisen poliisikoulun.

https://areena.yle.fi/1-4246745

A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan yhdeksäs osa kertoo tunnelmista ennen lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä Suomen lopullisen kahtiajakautumisen alusta.

Jakso 10: Aktivistien salainen asekuljetus, Risto Ryti yritetään ampua ja lokakuun vallankumous.

https://areena.yle.fi/1-4266548

A-studion toimittaja Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kymmenes osa kertoo, kuinka Suomen kahtiajakautuminen kahteen kilpavarustautuvan leiriin käynnistyi lopullisesti.

Sisällissota 1918 - Sodan tausta

https://www.youtube.com/watch?v=tPitExF1Brw&t=16s

Sisällissota 1918 - Sodan kulku

https://www.youtube.com/watch?v=ucJju5x-aVc&t=92s

Sisällissota 1918 - Punainen terrori

https://www.youtube.com/watch?v=k9Xx8Z1U-Io&t=117s

Sisällissota 1918 - Valkoinen terrori

https://www.youtube.com/watch?v=ZIkfzYQOGxo&t=108s

Sisällissota 1918 - Saksalaiset Suomen sisällissodassa

https://www.youtube.com/watch?v=RfHkQzi5gpM&t=118s

Sisällissota 1918 - Taistelu Helsingistä

https://www.youtube.com/watch?v=qK8vBt54Ea8&t=99s

Sisällissota 1918 - Ruotsi ja Suomen sisällissota

https://www.youtube.com/watch?v=1HvzlkCdSFY&t=223s

Sisällissota 1918 - Suomen diktaattori Kullervo Manner

https://www.youtube.com/watch?v=Znnzl7rc3-U&t=53s

Suomen kuningaskunta 1918

https://www.youtube.com/watch?v=E5sDL9Ys2zY&t=95s