Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.
Kalajoen
asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa,
kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai
rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja.
Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien
eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän
Jaakko
Nikunpojan ja
Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti
Erkinpoika.
Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä
oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen
Tolosen.
Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.
Alavieskan
Marketan kauhea kohtalo
Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.
Suur-Kalajoen
pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista
vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein
samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös
paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset
poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen
kylänsä Käännän lautamies Juho
Yrjönpoika Niskala antoi
viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen
jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi
tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen
mahdollisuuksiensa mukaan.
Eritysiesti
vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle
taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä
valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään
jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden
eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään.
Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko
Mikonpoika Marttilalle.
90
prosenttia taloista autiona
Vuonna 1719 Etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.
Moni
menehtyi tuntureiden tuiskuun
Venäläisten
miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös
Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli
paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne
oli melkein kaiken menettänyt Kaarle
XII hyökännyt
vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse
kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi
hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole
asiaan koskaan saatu.
Ruotsin
joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan
Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla.
Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta
ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski
kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan
armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja
pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi
voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli
kammottava: noin 2300 sotilasta jäi tuntureille, korkeintaan puolet
armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistäkin pahoin paleltuneina.
Pohjanmaan
rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi
tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty
kääntäläinen Gabriel
Kääntä,
etelänkyläläiset Mikko
Untinen ja
Simo
Tiikkala,
tynkäläiset Jaakko
Jaakkola ja
Jaakko
Lastikka,
mehtäkyläläinen Jaakko
Sorvari,
kääntäläiset Yrjö
Kääntä, Erkki Vetenoja ja
Samuli
Niskala sekä
pitkäsenkyläläinen Jaakko
Pitkänen.
Alavieskalaisista
tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin
Esko
Kähtävä,
Pekka
Kodis, Matti Kankaala sekä
Erkki
ja
Niku
Kerttula.
Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.
Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.
Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.
Kalajoen kirkkoherroista
Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.
Ljungo Tuomaanpoika
Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja.
Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.
Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius 1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.
Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi.
Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.
Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.
Kalajoen pappina Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.
Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.
Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.
Pietari
Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722
oli Gabriel
Calamniuksen poika.
Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että
Pietari
tunsi
seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia,
nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas
käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen
miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat
pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä
vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin
168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari
Calamnius jäi
hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen
sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää
päättäväisyyttä.
Isonvihan aikana venäläiset veivät
mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta.
Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan
jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus
Calamnius).
Pohjanmaan maaherra Reinhold
Wilhelm von Essen lähetti
24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik
I:lle.
Runoilevat
Calamniukset
Suomenkielellä
ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli
saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta
kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.
Josef
Gabrielinpoika Calamnius,
kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716
Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen
pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700
kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja
Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle
XII:n johdolla
Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin
historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua.
Runon alku etenee seuraavasti:
Kijwast kiitetty
Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole
coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa
woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat
Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös
autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta
Narvan
menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721)
alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla
Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.
Josef
Calamniuksen pojasta
Gabrielista
(1695-1754)
on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun
jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710
paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen
serkkunsa Gabriel
Pietarinpojan kanssa
"studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen
osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän
ja aloittivat verisen terrorin Josef
Calamnius ja
poikansa Gabriel
sekä
vävynsä Johannes
Enqvist joutuivat
piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen
pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef
Calamnius palasi
pappilaansa.
Gabriel
Josefinpoika Calamnius oli
syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut
Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun
akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713
venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali
määräsi Gabriel
Calamniuksen siirtymään
Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik
Simeliuksen sairauden
takia. Simeliuksen
kuoltua
Gabriel
Calamniuksesta tuli
ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel
Calamnius otti
äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta
heistäkin.
Vuonna 1718 Gabriel
Calamnius kuitenkin
joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan
kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön
kappalainen Andreas
Affren,
jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien
käsiin.
Calamnius
ja
kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka
pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13
viikkoa tyrmässä Calamnius
sai
palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren
lienee
hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu
Papinsaareksi.
Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen
Suru-Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan
aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä
pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin
ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva
on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on
kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista
Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää
kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät
keickuin tulepi..
Rauhan tultua Calamnius
matkusti
syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian
professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet
vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut.
Vihkimisen yhteydessä Gabriel
Calamnius lienee
määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius
nimitettiin
Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi.
Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.
Runoilijapapin
myöhempi sukulainen Ilmari
Kianto (alk.
Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua
historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea
tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja
kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että
kalajokelainen pappismies on mainosti osannut kansankieltä - tuohon
aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä
kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi,
emme voi muuta kuin ihailla runoilijan
selväpiirteisyyttä."
Muucalainen muulda
maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi
siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki
caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi
leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset
heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri
puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset
istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda
tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot
wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä
surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset
walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti
kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon
riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet
waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle
singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa
cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa
calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi
tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden
keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi
Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla
racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan
seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti
wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa
parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin
Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi
peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla
cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa
wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon
callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta
surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi
werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista
hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen
Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina
waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta
ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!
Muista
runoilevista Calamniuksista
voidaan
mainita Gabriel
Pietarinpoika Calamnius s.1694
Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä,
runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari
Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.
Petter
Joosefinpoika Calamnius,
syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija.
Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten
esi-isänä,
kuoli Iissä 1770. Petter
oli
Gabriel
Josfinpojan nuorempi
veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter
joutui
äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel
Josefinpojan suojissa
Ylivieskassa. Petter
aloitti
koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen
Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet
vihittiin 1739. Petter suoritti
elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740.
Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka
11.2.1770.
Petter
Calamnius vihittiin
1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan
Cajanuksen lesken
Christina
Lithovikuksen kanssa.
Christinan
isä
oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias
Lithovius.
Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter
Calamniukselle ja
Christina
Lithoviukselle syntyi
viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi
nimeltään Peter
muutti
kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel
palveli
ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven
kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten
esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.
Juhana Frosterus Pietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuli Olavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.
Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.
Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.
Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius. Jakob Simelius. Syntynyt 06.05.1755 Ylivieska. Kuollut 25.05.1806. Kirkkoherra. Vaasan kouluun 1771. Turun yliopistoon 1775. Vihitty armovuodensaarnaajaksi Hailuotoon 1780. Kokkolan pitäjänapulainen ja pedagogi 1782. Kaustisten kappalainen 1783. Rokotuksen edistämisessä saatujen ansioiden vuoksi määräsi Kuninkallinen Majesteetti 9.4.1793, että hänelle oli annettava ensimmäinen vaalisija ensimmäiseen hakemaansa kirkkoherranvirkaan. Kalajoen kirkkoherra 1798. Isä –Puoliso 24.09.1782 Kokkola Helena Chydenius. Syntynyt 24.02.1756. Kuollut 1828. Vanhemmat: Kokkolan kirkkoherra Jacob Chydenius ja Katarina Nyholm, joka oli rehtori Johan Kreanderin leski.
Tämä kuva on Suur-Kalajoen historian sivuilta
Tämä valokuva on Kalajoen kirkkoherranviraston seinällä.
Jaakko Simelius asui Tavastin talossa Tyngällä. Ida-Basilier-Magelssen on Kalajoen kirkkoherra Jacob Simeliuksen tytöntytön tyttö.
Ida kävi tyttökoulua Kokkolassa, ja perheen
muutettua Ouluun hän sai päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta
1862.
Laulun opinnot Ida aloitti Helsingissä Ruotsalaisen
teatterin laulunopettajan Filip
Jacobsonin johdolla.
Idan toinen opettaja oli tunnettu laulupedagogi Emilie
Mechelin.
Lahjojensa ansiosta hän sai valtion apurahan, jonka turvin hän
pääsi Pariisin konservatorioon vuosiksi 1867–1870. Hän opiskeli
valtion apurahalla J.
J. Massetin oppilaana.
Hän opiskeli lisäksi lyhyen aikaa Pietarissa Henriette
Nissan-Salomanin johdolla.
Opintojensa jälkeen Ida
kiinnitettiin Ruotsin kuninkaalliseen oopperaan vuosiksi 1872–1874.
Suomalaisessa oopperassa hän esiintyi vierailevana tähtenä
vuodesta 1873 alkaen ja vakinaisemmin vuosina 1876–1878.
Oopperakiinnitysten lisäksi Ida konsertoi Pohjoismaissa ja
muuallakin Euroopassa. Vuonna 1878 hän meni naimisiin norjalaisen
Johan
Sigismund Cammermeyer-Magelssonin kanssa
ja asettui asumaan Osloon. Ida esiintyi vielä jonkun kerran Oslossa
ja Suomessakin, mutta hänen päätoiminen työnsä oli toimia Oslon
konservatorion laulunopettajana.
Ida Basilier kuului
1800-luvun suomalaisen laulutaiteen parhaimpiin edustajiin. Hänen
sopraanonsa oli harvinaisen heleä ja toisaalta lämmin. Hänen
notkea esitystapansa, rytmitajunsa sekä sävelpuhtautensa herättivät
aikanaan huomiota. Basilierin ominta alaa olivat iloiset ja koomiset
osat, mutta monipuolisena taiteilijana hän osasi luoda syvyyttä
myös traagisiin osiin.
Vielä opiskellessaan Ida piti
ensikonserttinsa Suomessa 4.6.1868 ”hätää kärsivien hyväksi”
ja lauloi samana kesänä Ruotsalaisessa teatterissa näytösten
välissä. Suomalainen seura järjesti ensimmäisiä suomenkielisiä
teatteri- ja operettiesityksiä, mm. V. Massén operetin Jeannetten
häät, jossa Idakin oli ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Häntä
kiitettiin luontevasta näyttämöliikunnasta ja keveästä ja
sointuvasta laulusta ja ihasteltiin ennen kaikkea hänen hyvää
suomen kielen taitoaan. Jo syksyllä 1870 hän esiintyi ensimmäisessä
suuressa oopperaroolissaan, Kaarlo Bergbomin järjestämässä
näytöksessä Verdin Trubaduurin Leonorena Richard Faltinin
johdolla. Samassa yhteydessä esitettiin Rossinin Sevillan parturia,
jossa Idalla oli Rosinan osa. Rosinasta tulikin Idan bravuuriosa.
Hänen pirteä, veitikkamainen olemuksensa ja puhdas, nopea ja
täsmällinen kuviolaulunsa olivat kuin luodut Rosinan osaa varten.
Toinen yhtä sopiva rooli oli Donizettin Rykmentin tyttären
Maria.
Syksyllä 1871 hän esiintyi Tukholman oopperassa ja
sai kiinnityksen vuosiksi 1872–74. Suomalaisessa oopperassa Ida
esiintyi satunnaisesti jo vuodesta 1873 ja yhtäjaksoisesti vuosina
1876–78. Kaikkiaan oopperaesiintymisiä kertyi Suomessa 110, 12 eri
oopperassa. Lisäksi Ida Basilier konsertoi ahkerasti kotimaassa ja
ulkomailla; yksin Pohjoismaissa hän antoi vuosina 1870–80 noin 400
konserttia. Näiden lisäksi tulevat konsertit Pariisissa,
Münchenissä, Lyypekissä ja Pietarissa sekä Zelia
Trebelli-Bettinin kiertue Englannissa 1877. Viimeinen rooli
Suomalaisessa teatterissa oli Rykmentin tyttären Maria vuosina
1892–93.
”Pohjolan satakieli” asettui norjalaisen
miehensä kanssa asumaan Osloon, missä hän vielä esiintyi, mutta
oli 1890–1915 päätoiminen Oslon konservatorion
laulunopettaja.
Hänelle on pystytetty muistopatsas Norjan
Hegraan. Ida Basilier oli etevin koloratuurisopraano, mitä Suomessa
on ollut Johanna von Schoulzin päivien jälkeen.
Ida Matilde
Basilier-Magelssen 10.9.1846 – 23.5.1928, vanhemmat: maanmittari
Carl Frederik Basilier ja Gustafva Mathilda Garvolin. Puoliso:
toimittaja ja virkamies Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssen
(eronnut), kuollut Norjassa 1910. Perheen poika otti äitinsä
sukunimen Basilier.
Juhana Frosterus toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809-1838. Frosterus oli oikea vanhanajan kirkkoruhtinas, joka halusi alistaa kaikki muut valtansa alle. Frosterus suhtautui vihamielisesti herätysliikkeisiin, jotka pyrkivät kaventamaan hänen valtaansa. Frosterus julkaisi runsaasti omaa kirjallisuutta. Lukuisten ansioittensa jälkeen hän sai rovastin arvon vuonna 1805. Juhana Fosterus oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta oli yhdeksän lasta ja toisesta kuusi.
Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta ei ole paljon tietoja, Aabraham Mikaelinpoika Montin 1839-1861 ja Herman Magnus Ingberg 1863-66.
Nälkävuosien aikaan seurakunta joutui olemaan monta vuotta ilman kirkkoherraa. Berndt Enoch Ingman toimi kirkkoherrana 1869-1879. Häntä seurasi Kaarlo Adam Ottelin vuoteen 1899 saakka. Tuohon aikaan juoppoutta ja siveellisyyttä tarkkailtiin tehokkaasti. Piispantarkastuksessa vuonna 1890 saatiin hyvillä mielin todeta kehityksen kulkeneen parempaan suuntaan. Vuoden 1895 piispantarkastuksessa piispa Johansson kiitteli seurakuntaa, kun se sakon uhalla oli kieltänyt yöjuoksun. Kalajoen kappalaisena toimi Jaakko Hemming vuodesta 1866 vuoteen 1896 saakka. Hemming oli herännäisyyden johtavia miehiä Kalajoella ja vastusti jyrkästi lestadiolaisuutta. Hänellä lienee ollut osuutensa kirjan "Hihhulilaisuus oikeassa karvassa" syntyyn.
Jaakko Pohjonen toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1901-1919. Kalajoelta hän siirtyi Laihialle, jossa hän kuoli vuonna 1922. Oskari Torvela toimi kirkkoherrana vuosina 1919-1920.
Juho Heilala
Sen jälkeen virkaan astui Juho Anton Heilala, joka toimi Kalajoen kirkkoherrana vuoteen 1927 saakka jolloin hän kuoli. Vuonna 1929 kirkkoherran virkaan tuli Juho Arvi Metsovaara. Hänen kautensa jatkui vuoteen 1940.Juho Heilala on syntynyt Paavolassa 25.12.1871 ja kuollut Kalajoella 26.8.1928. Iäs oli kunnankirjuri Juho Heilala ja äiti Susanna Moisala. Puoliso Anna Karolina Pehkonen s. Limingassa 27.12.1873 ja Annan isä oli talollinen Juho Pehkonen ja äiti Maria Kaakinen. Juho Heilala vihittiin papiksi 14.6.1898, määrättiin Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi; Kalajoen vt. kirkkoherra, virka- ja armonvuoden saarnaaja 16.1.1899; Haapaveden vt. kirkkoherra 20.1.1900; Kiuruveden kirkkoherran apulainen 1.10.1901, kirkkoherran viran virka- ja armovuoden saarnaaja 10.4.1902; Simon kirkkoherran apulainen 1.5.1903; Enontekiön kappalainen 21.1.1904, ei astunut virkaan; Turtolan ja Kolarin kappalaisen viran välivuoden saarnaaja 1.5.1904; Haapajärven kappalainen 26.8.1905, oman toimensa ohella vt. kirkkoherra 1.5.1908; Utajärven kirkkoherra 17.11.1910; Kalajoen kirkkoherra 22.5.1919; lääninrovasti 1925.
Arvi Metsovaara vasemmalla Vihtori Kosola oikealla Kalajoen suojeluskuntatalon portailla
Juho Arvi Metsovaara on syntynyt Sääksmäellä 17.6.1883 ja kuollut Helsingissä 18.5.1959. Hänen isänsä oli puuseppä Hnerik Erland Metsovaara ( Jägerroos) ja äiti Anna Brita Keronen. Arvi Metsovaara oli naimisissa Aino Ester Carlstedtin kanssa. Ainon isä oli rovasti Petter Anton Carlstedt ja äiti oli Lina Hilla Duchman.
Arvi Metsovaara vihittiin papiksi 10.1908, määrättiin Lohjan kirkkoherran apulaiseksi; Pukkilan vt. kirkkoherra 1908; virkavapaa 15.9.1909-1.5.1910; Virtain vt. kappalainen 1.5.1910, oman virkansa ohessa vt. kirkkoherra 25.5.-25.7.1911, 1.8.-1.9.1911; Petäjäveden kirkkoherran virallinen apulainen 1.5.1912; Ullavan kirkkoherra 4.9.1912, virkaan
1.10.1912, ero 1.5.1914; Ruoveden 2. kappalainen 26.2.1914, vt. 2. kappalainen 1.5.1914, vakinainen 1.5.1915; Kuopion maaseurakunnan kappalainen 1.5.1918; Anjalan kirkkoherra 1.5.1924; Kalajoen kirkkoherra 1.5.1929; rovasti 1936, Pyhäjärven (Uudenmaan lääni) kirkkoherra 1.5.1940; eläkkeelle 1953.
V.H. Kivioja
Kansanedustajanakin toiminut V.H. Kivioja jatkoi tätä kirkkoherrojen kaartia vuoteen 1968 asti. Sen jälkeen Juhani Kajava 1968-1992 ja nykyinen kirkkoherra Kalajoella on Rauli Junttila vuodesta 1992 lähtien vuoteen 2014. Sen jälkeen papiksi valittiin Kari Lauri, Kari Lauri on Kalajoen seurakunnan 31. kirkkoherra. Maanantai-iltana 3.2.2014 päättyneessä kirkkoherranvaalissa Jalasjärven kirkkoherra Kari Lauri sai 1434 ääntä.
Juhani Kajava
Rauli Junttila
Kari Lauri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti