Niku Eerikinkpoika Tynkä tappaa Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen

 

Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa vuonna1555. Taitelija Rosistsa Tancheva on maalannut aiheesta taulun, jonka koko on 50x70 cm. Maalaus on Erkki Aho taidenäyttelyssä Kalajoella. Tässä historiikkia asioista.

Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjätauluista, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.

Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.

Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen.  Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.

On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.

Koira-Kreuksista kirkkoherra

Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.

Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.

Tyngän suku

Tyngän kylässä asui 1500-luvulla rikas Tyngän suku, johon kuului kolme talonpoikaiskauppiasta; serkukset Mikko Erkinpoika ja Mikko Nikunpoika Tynkä sekä jälkimmäisen veli Pieti Nikunpoika Rahja. Innokas kaupankäynti ja rikkaus viittaavat siihen, että edelliset isännät, Erkki Mikonpoika Tynkä ja hänen veljensä Niku, olivat olleet kauppiaita ja suvun kauppiasperinne lienee juontunut kaukaa keskiajalta. Kalajoen pitäjän huomattavin kauppias 1500-luvun jälkipuolella oli Mikko Erkinpoika, joka on merkitty talonsa isännäksi 1553-1607. Erotukseksi serkustaan Mikko Erkinpoikaa sanottiin Isoksi-Mikoksi, kaiketi kokonsa vuoksi. Mikko Nikunpoika oli puolestaan Pikku-Mikko. Tyngän suku oli perin yritteliästä. Peltoala oli Pikku-Mikon talossa suurin ja Ison-Mikon talo oli kolmantena. Karjaakin Mikko Erkinpojalla oli runsaasti, vuonna 1591 muun muassa kymmenen salvettua härkää, joita kasvatettiin lähinnä teuraseläimiksi. Mikko Erkinpojalla oli myös vesimylly ja tuulimylly.

Iso-Mikko myi ainakin 1570-luvulla kruunun turkisten ostajille ketun-, kärpän- ja oravannahkoja, talon miesten itse pyytämiä tai ostettuja. Mikko oli, kuten isänsäkin, innokas hylkeenpyytäjä ja toimi nuorehkona miehenä monet vuodet venekunnan päällikkönä. Kauppatavataa kertyi omastakin takaa, ja lisää Mikko Erkinpoika hankki ostamalla, Hänellä oli jatkuvasti ainakin yksi laiva, jolla hän nouti kauppatavaraa pohjoisesta, kuten Oulun ja Iin markkinapaikoilta, ja vei etelään, muun muassa Tukholmaan. Vuonna 1575 hän myi jossakin Itämeren äärillä sotalaivaan 2,5 kippuntaa eli 435 kg kapahaukia, Vuonna 1585 Isoa-Mikkoa sakotettiin merimiesten palkkoihin tarkoitettujen rahojen anastamisesta, mutta tämä ei estänyt häntä saamasta myöhemminkin kruunun rahteja. Niinpä hän kuljetti syksyllä 1591 Norrköpingistä Liivinmaalle 20 armeijan hevosta. Mikon silloinen laiva oli ajan oloissa isonlainen, 13-14 lästin vetoinen, mikä lienee merkinnyt noin 200 tervatynnyrin kantoisuutta.

Iso-Mikko näkyy olleen kiivasluonteinen, koska häntä sakotettiin 1579 verihaavan lyömisestä toiseen Tyngän kylän mieheen. Hän oli silti kruunun ja pitäjän tärkeimpiä luottamusmiehiä, vakinaisesti lautamiehenä 1554-1580 ja ainakin 1564-1577 neljännesmiehenä kruunun veronkantajan hankalassa tehtävässä.

Tyngän vanhat rahat

Kalajoen ensimmäisen kirkon lähimaastosta on löydetty merkittävä määrä vanhoja 1500-luvulta olevia rahoja. Pidän löytöjä erittäin merkittävinä. Löytöjä on tehty useamman henkilön toimesta.

Klippinki vuodelta 1522

Esinelöydöistä rahat muodostavat oman erikoisryhmänsä. Rahat voidaan usein ajoittaa suhteellisen tarkasti. Lisäksi niihin sisältyy erilaista tietoa kuten nimellisarvo, lyötättäjän nimi ja muuta vastaavaa. Rahoissa olevat kuva-aiheet kertovat esimerkiksi aikakautensa vaakunoista, yleisestä symboliikasta, pukeutumisesta ja yleisestikin tavasta esittää erilaisia asioita.

Tällainen rahan tarkempi tutkimus vaatii aina rahan tunnistamista eli sen sitomista aikaan ja paikkaan. Tämä ei ole aina helppoa, sillä lyöntivuosi ja nimellisarvo tulevat käyttöön vasta aivan keskiajan lopussa ja varsinaisesti vasta 1500-luvulla. Tämän takia keskiaikaisen kolikon tarkkaa lyöntivuotta ei yleensä pystytä määrittelemään. Usein kuitenkin saadaan ajoitus vuosikymmenen tai vuosikymmenten tarkkuudella.

Nyt löydetyt klippingit on lyöty 1518-1523. Klippingit ovat neliskanttisia kolikoita, joita käytettiin aivan samalla tavalla kuin pyöreitä kolikoita. Yleensä klippinkejä käytettiin hätärahoina, sillä niiden valmistaminen oli nopeampaa ja helpompaa kuin pyöreiden kolikoiden valmistaminen.

Hätärahalla tarkoitetaan tilapäisiä maksuvälineitä, joita jouduttiin laskemaan liikkeelle kun normaalista rahasta oli pulaa. Hätärahana liikkeelle lasketut kolikot olivat arvometallipitoisuudeltaan huonoja ja ne eivät siksi vastanneet niihin lyötyä nimellisarvoa. Yleensä hätärahat tämän takia vedettiin melko nopeasti pois kierrosta, minkä jälkeen ne sulatettiin tai leimattiin uudelleen käytettäviksi huomattavasti matalammalla nimellisarvolla.

Klippinkikuningas Kristian II

Ensimmäiset meillä käytössä olleet klippingit olivat alun perin Tanskassa lyötyjä. Tanskan kuningas Kristian II (1513-1523) tarvitsi nopeasti rahaa erityisesti Ruotsiin suunnatun sotaretken rahoittamiseksi. Tämän ongelman Kristian II ratkaisi lyötättämällä suuren määrän killingin arvoisia klippinkejä, joiden arvometallipitoisuus ja koko ei vastannut niiden nimellisarvoa.

1518-1522 lyötyjä killingin klippinkejä voidaan tämän takia pitää hätärahoina, joiden lyöminen johtui tarpeesta ratkaista käyttörahan puute. Kristian II:n lyötättämät klippingit olivat ensimmäisiä Tanskassa lyötyjä neliskanttisia rahoja ja siksi Kristian sai lempinimen "kong Klipping" eli "Klippinkikuningas".

Klippingit lyötiin hopeasta, mutta niihin sekoitettiin halvempaa kuparia, kuten yleisesti oli tapana tehdä. Kuparin määrää klippingeissä kuitenkin lisättiin koko ajan ja lopulta niitä lyötiin miltei puhtaasta kuparista. Huonojen rahojen levittäminen laski kuninkaan suosiota ja siksi lempinimi "Klippinkikuningas" ei ollut mitenkään Kristiania ylistävä.

Kustaa Vaasan nerokas ratkaisu

Samaan aikaan myös Ruotsin tulevalla kuninkaalla Kustaa Eerikinpojalla oli pulaa rahasta. Syy oli sama kuin Kristian II:lla eli sodankäynnin rahoittaminen. Kustaa Vaasa (1521-1560) sai ilmeisesti Kristian II:lta idean lyötättää vastaavanlaisia klippinkejä, joiden nimellisarvoksi tuli 18 penninkiä. Tätä ennen Ruotsissa ei oltu lyöty neliskanttisia rahoja.

Tanskalaisten esikuvien tavoin 1521-1523 löydyt klippingit olivat kuitenkin niin pieniä ja hopeapitoisuudeltaan huonoja, että niiden nimellisarvon ei olisi pitänyt olla enempää kuin kaksi penninkiä.

Kustaa oli hyvin tietoinen siitä, miten huonon rahan lyötättäminen vähensi suosiota kansan keskuudessa. Niinpä Kustaa Vaasa antoi lyötättää suuren osan huonoista klippingeistä Kristian II:n nimissä. Tämän jälkeen hänen oli helppo vyöryttää kaikki kritiikki huonon rahan liikkeelle laskemisesta vastustajan nimiin. Ratkaisu oli nerokas, sillä käyttörahan puutteen poistamisen lisäksi, "väärennetyt" klippingit olivat oiva ase Kristian II:n vastaisessa propagandassa.

Kustaa Vaasan hätärahoina lyötättämät klippingit olivat niiden huonon pitoisuuden takia käytössä hyvin lyhyen aikaa. 1524 niiden arvo laskettiin 18 penningistä 12 penninkiin ja tämän jälkeen ne vähitellen poistuivat käytöstä.

Tanskalaisia vastaavia rahoja jäljittelevät klippingit lyötiin samanlaisilla meisteillä kuin mitä Kristian II käytti. Tämän takia voi olla vaikeata määritellä, onko kyseessä tanskalainen vai ruotsalainen klippinki. Klippinkejä vertaamalla on periaatteessa mahdollista määrittää kummassa maassa raha on lyöty.

Nyt Tyngältä löydetyt rahat ovat 1500-luvun puolen välin jälkeen lyötyjä rahoja, mutta mielestäni erittäin hyvin säilyneitä ja siksi pidän rahalöytöjä erittäin merkittävinä löytöinä.

Noitavainoja Kalajoella

Noitaoikeudenkäynnit olivat vielä 1500- ja 1700-luvuilla yleisiä Suomessa. Pohjanmaan rannikkoseutu ja läntinen Suomi yleensäkin oli kärjessä noituudesta tai taikuudesta syyttämisessä. Epäilyyn ei paljon tarvittu, kun "vanhaa kerjäläisakkaa" Valpuri Tuomaan tytärtä epäiltiin Kalajoella 1692 noituudella vahingoittamisesta ja tämä hämmästeli ääneen, että "mitä hittoa voi tapahtua pelkästä ilkeydestä", oikeus piti lausahdusta "melkein tunnustuksena".

Kalajoen Etelänkylää pidettiin ainakin 1500-luvun puolivälissä noituuden tyyssijana ja Antti Antinpoika Piilikouru tuomittiin 40 markan velhoussakkoon vuonna 1556.
Muutamaa vuotta myöhemmin epäilyt noituudesta kohdistuivat Rautia-nimistä tilaa Etelänkylässä isännöineeseen Martti Rautiaan, joka oli ison talon isäntä ja lisäksi osakkaana hylkeenpyyntiyhtiössä. Hän riitautui Kalajoen kirkkoherraksi tuleen Gregorius Henrikinpojan kanssa. Greus-pappi oli itse tuomittu 1568 aviorikoksesta kuolemaan, mutta oli selvinnyt lopulta korkeilla sakoilla. Martti Rautia sai yllytetyksi kalajokiset jäämään pois epäsuositun kirkkoherransa jumalanpalveluksista. Kirkkolakko kesti melkein kaksi kuukautta ja sen seurauksena Rautia tuomittiin 1572 kuolemaan kapinoinnista, mutta rangaistus muutettiin sadan markan sakoksi.

Seuraavina vuosina häntä syytettiin melkein kaikista kirkkoherralle sattuneista vahingoista. Talvikäräjillä 1574 Rautiaa syytettiin karhun nostamisesta Gregoriuksen karjaan. Näyttöä ei kuitenkaan noituudesta löytynyt.

Vuorenkallio oli Kalajoen mestauspaikka

Kalajoen käräjillä luettiin vuosina 1626-1712 eri syistä 28 kuolemantuomiota, joista ainakin osa pantiin täytäntöön Vuorenkalliolle pystytetyssä hirsipuussa tai sen lähellä sijainneella mestauslavalla.
Rovasti Vilho Kivioja on kertonut kuulleensa nuoruudessaan iäkkäältä naiselta toteamuksen: "Tässä Vuorenkalliolla oli Kalajoen ensimmäinen kansanopetuspaikka. Mestauspölkky opetti oikeita tapoja."

Myöhemmin mestauspaikka siirrettiin Keihäsojan pohjoisrannalle, lähelle Simunansuota.
Kalajoella mestauksia 1600-luvun lopulla toimittanut Kruunupyyn pyöveli Heikki Hakalainen päätti myös monien noituudesta tuomittujen päivät. Hänen "uransa" alkoi 1660, jolloin Turun pyöveli vihki miehen tehtäväänsä leikkaamalla Hakalaiselta toisen korvan.
Kiihkeänä vainovuonna 1677 hänen mestauskirveensä teloitti kuusi noitaa Vöyrillä ja yhden sekä Mustasaaressa että Närpiössä.

Rautiolainen nuori mies Erkki Pekanpoika Räihälä tuomittiin kuolemaan 1577 aviorikoksestaan irtolaisnaisen kanssa. Hänet kuitenkin armahdettiin vaimonsa pyynnöstä ja sakko oli köyhälle miehelle vain 10 markkaa. Varakas pappi Gregorius Henrikinpoika joutui maksamaan vastaavasta palvelijattarensa kanssa tekemästään hairahduksestaan vuotta aikaisemmin 225 markkaa säästääkseen henkensä. Papin armahdusta perusteltiin hänen oman aviopuolisonsa sairaudella. "Vaimo - kuten silmin saattoi havaita - oli sairas, halvaantunut, raihnas ja taitamaton vaimon tehtäviin niin, että kirkkoherra vain suurin vaivoin saattoi asua ja elää hänen kanssaan hyödyttömien elkeidensä vuoksi".

Jos kumpikin aviorikokseen syyllistynyt oli naimisissa, heidät tuomittiin armotta kuolemaan. Kalajoella tämän armottoman kova kohtalo tuli 1693 lautamiehen pojan Pekka Sipinpoika Untisen ja Kirsti Laurin tyttären osaksi. Jälkimmäisen mies oli sotapalveluksessa Baltiassa ja vaimo piti laitonta ja riettaaksi muuttunutta krouvia Junnikalan maalla sijainneessa mökissään Etelänkylällä.

Kuolemanrangaistus seurasi myös sukurutsauksesta, jonka piiriin laskettiin pikkuserkutkin. Kalajoella ainoa tunnettu tapaus on vuodelta 1614, mutta pikkuserkkuansa lempinyt tynkäläinen armahdettiin.

Eläimiin sekaantujilla ei ollut missään tapauksessa toivoa armahduksesta. Heidän mestatut ruumiinsakin poltettiin roviolla. Vuosina 1692-1708 tämä tuli kolmen kalajokelaisen miehen kohtaloksi.

Lähdeainesto: Suur-Kalajoen historia, Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa

Kalajoen kirkkojen historia

Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.

Kalajoen toinen kirkko oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla. Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina 1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on pystytetty muistomerkki 11.9.1961.


Kirkko ei ollut kauan Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle. Kirkko rakennettiin

Ljungo Tuomaanpojan ollessa Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja satamaa. Kalajoen kolmannen kirkon paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.

Neljäs kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua häpeämässä.

Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja pienen eteisen itäisin pilasi sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikkatukki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.

Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukholmasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle osaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.

Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajien vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korkea kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.

Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.

Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli

Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.

Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.

A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja

http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2017/01/a-g-ostman-kalajoen-kirkonrakentaja-ja.html

Onnettomuus kirkon rakentamisessa

Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.

Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.

Kirkon rakentajia

Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta

Kalajoen kirkkoherrat

Simo (main.1543)
Pietari (1544-48)
Mikael Eerikinpoika Tavastius (1551-55)
Gregorius Henrici Balss (eli Keiraskins Aboensis (1555-77)
Dionisius Henrici Tavastensis (1578-88)
Sigfridius Balk Raumensis (1589-92)
Ljungo Thomae Limingensis (1592-1610)
Petrus Michaelis Arctophilacius eli Pietari Mikonpoika Matinmikko (1610-47)
Martti Martinpoika Peitzius, nimitettiin 1647, mutta nimitys kumottiin.
Joosef Matinpoika Mathesius (1648-84)
Joosef Joosefinpoika Mathesius (1685-89)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1689-97)
Abraham Eerikinpoika Falander (1697-1709)
Eerik Antinpoika Wallenius (1709-15)
Pietari Gabrielinpoka Calamnius (1716-22)
Olavi Birgerinpoika Cygnell (1722-30)
Erik Falander (1731-39)
Johannes Salmenius vanhempi (1739-78)
Johannes Salmenius nuorempi (1780-95)
Jaakob Jaakobinpoika Simelius (1799-1806)
Johan Frosterus (1809-38)
Aabraham Montin (1839-61)
Herman Magnus Inberg (1863-66)
Berndt Enok Ingman (1869-79)
Karl Adam Ottelin (1881-99)
Jaakko Pohjonen (1901-19)
Juho Anton Heilala (1920-27)
Juho Arvi Metsovaara (1929-40)
Vilho Heikki Kivioja (1940-68)
Juhani Kajava (1968-1992)
Rauli Junttila (1992- 2014) (kappalaisena 8 vuotta)
Kari Lauri (2014 -

Kappalaiset

1. kappalaiset
Ericus Henrici Frosterus (1573-1604)
Petrus Michaelis Arctophilacius (1607-10)
Georg Johannis Wesilaxensis (1612-22)
Johannes Olai Pictorius (1622-30)
Josephus Matthie Mathesius (1630-48)
Kaarle Pietarinpoika Kalling (1648-72)
Gabriel Josefinpoika Mathesius (1673-83)
Petrus Josephi Mathesius (1692-93

2.kappalaiset
Johannes Floronius eli Florin (noin 1610)
Henricus Erici Frosterus ( - 1616)
Gabriel Petri Calamnius Calajokius (1631-43)
Henricus Simonis Carlander (1643-48)
Jaakko Jaakonpoika Teudoschovius (1648-75)
Kaarle Kaarlenpoika Kalling (1675-89)
Aabraham Eerikinpoika Falander (1691-97)
Gabriel Gabrielinpoika Lithovius (1698-1702)
Johannes Kaarlenpoika Prochman, toinen kappalainen (1685-91)
Pietari Gabrielinpoika Calamnius, toinen kappalainen (1690-1716)
Johannes Henrikinpoika Röring (1717-21)
Pietari Prochman (1721-24)
Gabriel Joosefinpoika Calamnius (1726-54)
Johannes Wilander (1755-85)
Karl meurling (1786-1817)
Johan Gyllengerg (1820-26)
Elias Robert Alcenius (1826-57)
Erik August Montin (1858-64)
Jakob Hemming (1866-96)
Juho Heikki Ihalainen (1897-1902)
Aapeli Kivioja (1902-09)
Aale Johannes Sariola, nimitetty 1909 (1911-22)
Vilho Heikki Kivioja (1923-40), virka lakkautettiin 1934

Nuorisopastorit

Tuomas Pöyhtäri (1964-68)
Jorma Niinikoski (1968-69)
Taisto Mäkitalo (1970-72)
Tapio Saunanen (1973-76)

Pitäjäapulaiset vuodesta 1685 "3.kappalainen"

Pietari Josefinpoika Mathesius (1654-92)
Josef Gabrielinpoika Calamnius (1692-95)
Johannes Heikinpoika Röring (1709-17)
Gabriel Calamnius (1724-26)
Thomas Ganander (1726-31)
Magnus Westzynthius (1731-34)asui vuodesta 1743 Alavieskassa ja 1782 Reisjärvellä

Ylimääräiset papit

Thomas Ganander, kappalaisen viran armovuodensaarnaaja (1725-26)
Petter Cajanus, kirkkoherran apulainen (1729-30)
Martin laurin, kappalaisen apulainen (1735-39)
Johan Wilander, kappalaisen apulainen (1748-55)
Johan Salmenius, kirkkoherran apulainen (175-58)
Petter Groen, kirkkoherran apulainen (1757-60)
Petter Kjellin, kirkkoherran apulainen (1758-61)
Gabriel Calamnius, kappalaisen apulainen (1760-63)
Johan Gummerrus, kirkkoherran apulainen (1760-64)
Matthias Pilen, kappalaisen arvovuodensaarnaaja, kirkkoherran apulainen (1765-67)
Aron Matheisus, kirkkoherran apulainen (1767-68)
Arvid Mennander, kirkkoherran apulainen (1768-)
Karl Meurling, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1778-85)
Johan Salmenius, apupappi (1784-96)
Emanuel Salmenius, kirkkoherran viran armovuodensaarnaaja (1797-09)
Simon Björklöf, kirkkoherran apulainen (1800-06)
Johan Lagus, kappalaisen apulainen (1806-09)
Isak Grönfors, armovuodensaarnaaja (1806-09)
Jakob Frosterus, kirkkoherran apulainen kappalaisen apulainen (1809-16)
Johan Uhlbom, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1810-19)
Nils Peter Cajander, kirkkoherran apulainen (1816-21)
Matias Voldstedt, armovuodensaarnaaja (1819-20)
Jaakob Heickell, kirkkoherran apulainen (1821-23)
Samuel Eöenius, kirkkoherran apulainen (1823-28)
Franss Mikael Toppelius, kirkkoherran apulainen (1828-30)
Nils Gustaf Malmberg, kirkkoherran apulainen (1830-33)
Anders Nils Holmström, kappalaisen apulainen. kirkkoherran apulainen (1831-35)
Gustaf Lovenmark, kappalaisen apulainen (1833-34)
Lars Herman Laurin, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Frans Oskar Durchman, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Anders Israel Grottelin, kirkkoherran apulainen, virkavuodensaarnaaja (1837-38)
Jaakob Hemming, armovudensaarnaaja (1838)
Henrik Vilhelm Vahlstein, armovuodensaarnaaja (1838-39)
Mikael Reinhold Montin, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Ernst Henrik Nikander, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Gustaf August Montin, kappalaisen apulainen (1848, 1851-52, 1856-58)
Karl Adam Ottelin, kirkkoherran apulainen (1858-60)
oskar Elis Petterson, kirkkoherran apulainen (1860-61)
knut Gustaf Blåfeldt, virka- ja armovuodensaarnaaja (1861-66)
Herman Maurits Inberg, armovuodensaarnaaja (1866-68)
August Holmberg, armovuodensaarnaaja (1898)
August Johan Frosterus, virkavuodensaarnaaja (1866)
Juhani Gustav Snellman, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra, kappalaisen apulainen (1876-83)
Johan Tanskanen, kappalaisen apulainen (1878-80)
Julius Snellman, kappalaisen apulainen (1880-81)
Johannes borg, kappalaisen apulainen (1883)
martin Edvard Snellman, kappalaisen apulainen (1883-86)
matti Hiltula, kappalaisen apulainen (1883-86)
Antti Adolf Gummerus, kappalaisen apulainen (1886-90)
Tuomas Karppinen, vt. kappalainen (1891)
Kaarlo Reetrikki Sorri, vt. kappalainen (1891)
Karl Gustaf Mustonen, vt. kappalainen (1891-93)
Kustaa Adolf Flod, vt. kappalainen (1893-97)
Juho Anton Heilala, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra (1898-1900)
Aale Johannes Sariola, vt. kappalainen, armovuodensaarnaaja (1909-11)
Oskari Torvela, vt. kirkkoherra (1919-20)
Sakari Repola, papin apulainen (1940-luvun alussa)