27.05.2023 Erkki Aho 73 vuotta

 

Olen syytön!

Kysymys on ihmisoikeusrikoksista ja rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Koska poliisi ei ole tutkinut asioitani, eikä syyttäjä syyttänyt eikä oikeus ole ottanut käsiteltäväkseen ja laillisuusvalvonta ei ole nähnyt asioissa mitään laitonta rikoksista puhuttamaan yli 25 vuoteen, niin teko täyttää myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan menettelyn eli kidutuksen tunnusmerkistön. Kidutus on ihmisoikeusrikos mikä on kielletty rikoslaissa ja myös perustuslaissa.

Minä, Erkki Aho, olen joutunut syyttömänä kärsimään 4 konkurssia, yhden 75 päivän ehdottoman vankeustuomion, mikä muutetiin ehdonalaiseksi ja yhden 5 kuukauden vankeustuomion, mikä muutettiin ehdonalaiseksi sekä 7 kunnianloukkaustuomiota. Olen menettänyt Suomen valtion rikollisen toiminnan johdosta, yritykseni, omaisuuteni, ihmisarvoni ja minulle on aiheutettu avioero valtion rikollisen toiminnan johdosta. Olen ollut luottokelvottomana yli 25 vuotta enkä ole voinut harjoittaa yritystoimintaa. Minä en ole saanut esteetöntä rikostutkintaa eikä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä 27 vuoteen. Minut on pidätetty useita kertoja rikollisten toimesta ja minä on joutunut olemaan maan paossa Suomessa, Ruotsissa ja Bulgariassa. Minä joutunut hakemaan poliittista turvapaikkaa Suomen valtion rikollisen toiminnan johdosta Euroopan Unionilta eli oikeuskomisaari Vera Jourovalta sekä Bulgarian presidentiltä. Minä on menettänyt terveyteni sairastuttuani syöpään ja korkeaan verenpaineeseen. Syövän onnistuin voittamaan, mutta korkea verenpaine on tuhonnut elimistöäni ja on edelleenkin hengenvaarallisen korkea. Sairastuin diabetekseen. Minulle on aiheutettu avioero valtion rikollisen toiminnan johdosta. Tämä on minulle äärettömän raskas ja vaikea asia.

Olen joutunut Suomen valtion 27 vuoden kidutuksen kohteeksi ja Kalajoen kaupungin 40 vuoden syrjinnän kohteeksi.

Rikoslaki 11 luku 4 § (11.4.2008/212)
Törkeä rikos ihmisyyttä vastaan

Jos rikoksessa ihmisyyttä vastaan
1) rikos kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä,
2) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla taikka
3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi.
Yritys on rangaistava.

9 a § (4.12.2009/990)

Kidutus

Jos virkamies aiheuttaa toiselle voimakasta ruumiillista tai henkistä kärsimystä
1) saadakseen hänet tai muun henkilön tunnustamaan tai antamaan tietoja,
2) rangaistakseen häntä jostakin hänen tai jonkun muun tekemästä tai tekemäksi epäillystä teosta,
3) pelotellakseen tai pakottaakseen häntä tai muuta henkilöä tai
4) rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, seksuaalisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden, terveydentilan, uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella,
hänet on tuomittava kidutuksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi sekä lisäksi viraltapantavaksi.
Kidutuksesta tuomitaan myös virkamies, joka nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksyy alaisensa tai muutoin tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan henkilön 1 momentissa tarkoitetun teon.
Yritys on rangaistava.
Tämän pykälän virkamiestä koskevia säännöksiä sovelletaan myös julkista luottamustehtävää hoitavaan henkilöön ja julkista valtaa käyttävään henkilöön sekä viraltapanoseuraamusta lukuun ottamatta julkisyhteisön työntekijään ja ulkomaiseen virkamieheen.

1. Erkki Ahon taidenäyttely Raution monitoimitalossa Rautio-viikolla 2023

http://e-aho-kalajokiblog.blogspot.com/2023/04/erkki-ahon-taidenayttely-raution.html

44. Maalaus PR-Talojen toiminnasta

http://e-aho-kalajokiblog.blogspot.com/2023/05/maalaus-pr-talojen-toiminnasta.html

LA 01.08.2020 Perusteet sille, että olen oikeassa ja että on syytä epäillä, että Suomen valtion viranomaiset toimivat rikollisesti

http://kalajokinen.blogspot.com/2020/08/la-01082020-perusteet-sille-etta-olen.html

Valtiopetos on tosiasia

Suomen taloudellinen lama 1990-luvun alussa

http://valtuustoaloite.blogspot.com/

SSP-sopimus

https://www.youtube.com/watch?v=ZUXRy7336rY&t=76s

Tasavallan presidentti Tarja Halosen minua koskeva päätös 17.10.2005 . Hän kieltäytyy luovuttamasta Koiviston konklaavin asiakirjoja minulle presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä.

Erkki Bulgariassa

Suomen valtion rikollisen toiminnan johdosta olen joutunut menemään useita kertoja maanpakoon Suomessa, Ruotsissa ja Bulgariassa. Olen pyytänyt poliittista turvapaikkaa Euroopan Unionilta ja Bulgarian presidentiltä. Kumpikaan taho ei myöntänyt minulle poliittista turvapaikkaa. Tässä Bulgarian presidentin päätös 11.02.2020 asiassa.

Tämä on oikeusvaltio Suomi!

 

Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari

Jussi Kurikkalan muotokuvan ja hänen kotinsa on maalannut taiteilija Markku Hakola

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Jussi Kurikkalan muistokisoja on järjestetty vuodesta 1958. Kisat ovat olleet Kalajoella erityisesti 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voitajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Jussin lenkki on keväinen massahiihtotapahtuma, joka hiihdetään suurhiihtäjän synnyinkodin maisemissa, Siiponjoen töyräillä, joista nuori hiihtäjä haki kuntonsa.

Antonio da Cudanin veistämä Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989.

Aito Junkkari

Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen. Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n Mm-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Aikansa varmin kilpailija

Jussi Kurikkala (12.8.1912-10.3.1951) on yksi niistä erittäin harvinaisista miespuolisista suomalaishiihtäjistä, joka on saavuttanut maailmanmestaruuden kaikilla omana aikanaan kilpailtavina olevilla matkoilla: pikamatkalla, viestissä ja 50 kilometrillä. Suomalaisista vastaavaan ovat yltäneet vain Veli Saarinen ja Veikko Hakulinen. Jussi Kurikkalan suurta kansainvälistä arvokilpailujen suoritusvarmuutta osoittaa se, että hän ei koskaan palannut MM-kisoista ilman mitalia. Tuomisina oli 1938, 1939 ja 1941 kultaa ja vain 1937 himmeämpää laatua eli hopeaa.

Kukaan suomalainen ei ole pystynyt noina vuosia yhtä tasaisen vakuuttaviin esityksiin. Hiihdon arvokisaputken päättyessä 1941 Jussi Kurikkala oli vasta 28-vuotias. Jos maailma olisi saanut elää rauhassa, tuskin hänen mitaliketjunsa olisi katkennut ainakaan vuoteen 1944 mennessä. Paljon enemmän epävarmuutta liittyy siihen teoreettiseen kysymykseen olisiko Kurikkala yltänyt olympiamitalille maratonjuoksijana vuoden 1940 ja 1944 kesäolympiakisoissa, joihin hän ilmoitti hiihdon ohella tähtäävänsä. Ruumiinrakenteeltaan Kurikkala ei ollut juoksijatyyppiä. Valtava peruskestävyys ja tavaramerkiksi muodostunut sisu korjasivat kuitenkin puutteita myös maanteillä. Juoksijana Jussi Kurikkala onnistui toteuttamaan jokaisen hyvän urheilijan perusunelman osallistumisesta olympiakisoihin. Hän osallistui Lontoon olympialaisten maratonjuoksuun ja sijoitus oli 13.

Värikäs persoona

Hiihtokauden 1938 merkittävimmät kilpailut päättyivät perinteiseen tapaan Ounasvaaralla. Pekka Niemi oli voittanut kolmantena suomalaisena Holmenkollenin 50 km:n hiihdon ja häntä pidettiin ennakkosuosikkina kotiladuillaan. Rovaniemellä vallitsi voimia kysyvä raskas keli. Puolet 51:stä ilmoittautuneesta keskeytti kilpailun. Päivä oli alusta saakka Jussi Kurikkalan näytöstä. Kurikkala voitti Pekka Niemen lähes kahdella ja puolella minuutilla.
Ounasvaaran 50 kilometrin kilpailun radioselostajana toimi Suomen Urheilulehden päätoimittaja Hugo Valpas. Hän painotti kilpailun aikana ja sen jälkihaastattelussa Jussi Kurikkalan oletettua tai todellista väsymystä tavalla, joka nosti laajan vastalausemyrskyn lehdistössä.

Kun Kurikkala oli voittanut viisikymppisen, yritettiin hänestä tehdä väsyneempi kuin hän oli. Kurikkala oli ehdottomasti erinomaisissa voimissa – sen paljasti mikrofoni, johon Jussi vastasi tuoreella äänellä radiolähetyksessä: ” En perhana minä väsynyt ole”. Hugo Valpas kirjoitti Kurikkalan Ounasvaaran voitosta Suomen Urheilulehdessä joidenkin mielestä vähän ärsyttävästi: ”Jussi Kurikkala oli päivän suuri nimi. Kalajoen poika oli voiton saatuaan iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän suorastaan säihkyi iloa pomppiessaan maalipaikalta pukeutumissuojaa kohti. Tuo sitkeä, suonikas ja vallan hulluuteen saakka sisukas keskipohjalainen, joka aina imee itsestään kilpailuissa viimeisenkin voimapisaran. Ja inttää ja väittää sitten väkivängälläkin, ettei hän ole ”poikki”. Se kai on sitä omalaatuista ja peräänantamatonta suomalaista itsepäisyyttä.”

Kisajoukkueen lähtiessä Ranskan Chamonxìin kirjoitti Suomen Urheilulehti jutussaan, joka oli otsikoitu ”Kurikkalalla oli 10 kiloa kaloja eväinään” hänestä näin: ”Jussi Kurikkala on kovin hiljainen poika, mutta tekee sitä luotettavamman vaikutuksen. Kaikesta päättäen hän on joukkueen paras valtti. Nytkin on kova huoli ehtiä takaisin hylkeenpyyntiin. Mukana oli Kurikkalalla eväspussissaan 10 kiloa kalaa, suolattua lohta, säilykkeitä ynnä muuta, sillä hän ei syö muuta lihaa lainkaan”.

Ruotsalaislehti kirjoitti Jussista näin: ”Kurikkala on avain uusi ilmestys urheilun taivaalla. Hän on ihmeteltävin hiihtäjä mitä olemme nähneet, pieni vaaleakiharainen mies. Heti lähtiessään hän oli hämmästyttävä – juoksi kuin sataa metriä sukset jalassa ja tavoitti edellään ollutta norjalaista hetki hetkeltä.

Kurikkala ei ole aikaisemmin nähnyt rautatietä. Kun tämä tieto levisi tunteellisten ranskalaisten keskuuteen heidän ihastuksellaan ei ollut mitään rajaa varsinkin kun kuultiin, että tämä villi lappalainen syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia sekä päivällisekseen karhunlihakeittoa.”

Jussi Kurikkala – Kalajoen junkkari

Länsi-Eurooppa kiemurteli suursodan kynsissä alkuvuodesta 1941. Saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan, Norjan, Belgian, Ranskan ja Alankomaat, alkoivat Erwin Rommelin johdolla taistelun brittejä vastaan Pohjois-Afrikassa ja valmistelivat suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.

Italian sotaretki Kreikkaa vastaan oli käynnistynyt huonosti ja uusia divisioonia kuljettiin Adrian meren yli koko alkuvuoden 1941. Sodasta huolimatta maa oli valmis järjestämään MM-hiihdot helmikuussa. Näyttämöksi valittiin Cortina d`Ambezzon talviurheilukeskus Dolomiiteilla.

Cortinana kisoista tuli tynkäkisat ja myöhemmin niiltä otettiin MM-kisojen arvo, koska monet maat jäivät syrjään maailmansodan takia. Saksalaisten jo vuonna 1940 miehittämä Norja ei osallistunut, mutta sen sijaan puolueeton Ruotsi ja välirauhasta nauttiva Suomi lähettivät parhaat miehensä Italian alpeille.

Monet Cortinaan matkanneista suomalaishiihtäjistä olivat kokeneet talvisodan pakkaset, kauhut ja taistelut. Poikkeuksiakin oli, kuten Jussi Kurikkala, ruununraakki, kutsunnoissa hylätty pohjalainen, jonka keuhkot olivat lääkäreiden mukaan liian heikot kestämään sodan rasituksia.

Toisenlaisia rasituksia ne kyllä kestivät: Yhtään ainoata lepopäivää ei Jussi Kurikkala pitänyt joulukuussa 1940, pari kuukautta ennen Cortinan kisoja, jolloin hän asusti Iisvedellä, Savossa. Ensimmäisen kerran hän harjoitteli ennen kuin meni töihin sahalle, toisen kerran täysimittaisen työpäivän jälkeen, kolmannen kerran ennen nukkumaan menoa. Harjoituskertoja kertyi joulukuussa 50 ja kilometrejä liki 1200; jokaisen kerran jälkeen olivat vaatteet vääntömärät. Ei edes jouluaattona mies levännyt, ei liioin joulupäivänä, ja silloin joskus kun hän harjoitteli juosten, mäkeen pitkävartiset hiihtokengät jalassaan. Ja olipa takana vaikka päivänpituinen harjoitusrääkki, niin ennen nukkumista hän keskuteli vain yhdestä aiheesta – millainen harjoitus tehdään seuraavana päivänä.

Harjoitusmäärissä ei yksikään suomalainen urheilija yltänyt samaan kuin Jussi Kurikkala. Hän oli itsensäkiduttajien heimoa, joka rääkkäsi ruumistaan, koska saoi siitä nautintoa, palava fanaatikko, joka halusi harjoitella ja kilpailla kivun ja kärsimyksen kautta.

• Kuiva, harmaa sammaleen peittämä metsäkangas, missä salskeat petäjät kohottavat oksiaan päivää kohti, levittäytyy paksun hiekan peittämän tien sivuille, ja vähitellen tasainen maasto saa pintaansa loivia kohoumia. Siiponjoki pistäytyy silloin tällöin tien läheisyyteen, heittää komeita mutkia ja katoaa taas metsään. Lähempänä Kurikkalaa se ilmestyy uudelleen näkyviin näytellen parhaita puoliaan, jyrkkiä hiekkatörmiään ja muutamia hauskoja pikkusaariaan. ….Ja siinä pitkin jokivartta ovat ne hiekkatörmät, joita mies kesällä tempoilee ylös ja alas, jotta hiekka pöllyää, talvella trenaailee niissä suksillaan. Törmien takana näkyy pienoinen Kurikkalan kyläkin...

Noin kuvattiin Urheilijan Joulussa 1937 sitä ympäristöä, missä Jussi Kurikkala syntyi, varttui ja hiihtämisen aloitti. Parimetrinen joentörmä oli pannukakkumaiseman korkein kohta, joten mäet oli haettava muualta. Ja Jussi Kurikkala haki, jytysi omalla kustannuksellaan Lappiin, laski päiväkaudet tunturien rinteitä, nousi ja laski, kunnes kintut kestivät laskut ja pää nousut. Kesäiseen aikaan sopi Kalajoella kyllä harjoitella ja Jussi Kurikkala myös harjoitteli, käveli ja juoksi suksisauvat käsissä hiekkoilla ja sai kyläläisiltä hullun maineen – ainakin aluksi.

Suomalaishiihtäjät olivat aina lähteneet jäyhän vakaista ympäristöistä, missä lempinimet maistuivat suussa yhtä ätläkän maikeilta kuin jälkiruoka. Niin lähti Kurikkalan Jussikin, mutta hänetpä nimettiin Sisu-Jussiksi ja Kalajoen Junkkariksi eikä suinkaan turhaan.

Kerran hän katkaisi ranteensa pudotessaan rekiltä, nappasi läkin päähänsä, kipusi pyörän satulaan ja polki lääkärille 25 kilometrin päähän. Äiti ehti nähdä käden, joka oli ”väärä kuin kirnun veivi”, ja pyörtyi. Veli polki perässä minkä ehti, mutta huoli oli turha. Ei löytynyt Jussia tienojasta vaan hän palaili jo takaisin käsi lastassa,

Ulos ja niin kovalle että joka paikka on märkänä! Se oli Jussi Kurikkalan lääke flunssan oireisiin. Ei niihin tarvittu pulvereita, eikä pillereitä, vahva ja terve sydän kylläkin.

Eräässä suhteessa Jussi Kurikkala ei liene tavannut vieläkään voittajaansa; aina jos oli pakko hän otti irti itsestään kaiken , enemmänkin, horjui ja hoipuroi maaliin käsivarret märkinä riepuina, mutta ei antanut periksi, ei koskaan hiljentänyt vauhtiaan, vaikka pahoinvoinnin huurut kohosivat silmiin ja sumensivat ne. Ja auta armias jos joku harjoitusladuilla pyrki ohi tai kolisteli hänen suksenkantojaan. Silloin Sisu-Jussia vietiin kuin viimeistä päivää!

Cortinan taivat oli tähtikirkas helmikuun seitsemännen päivän iltana 1941. Pakkasaseita oli viisi ja elohopeapatsas kutistui edelleen. Viisi peninkulmaa hiihdettäisiin ilmeisesti lentokelillä. Ja se oli Jussi Kurikkalan keli se!

Samantyyppinen sää oli vallinnut Gubalowka-vuorten rinteillä Zakopanen MM-kisoissa kaksi vuotta aikaisemmin; pakkasta ja kova latu. Jussi Kurikkala oli silloin hiihtänyt 18 kilometrin maailmanmestariksi.

Aivan ensimmäistä kertaa Kalajoen mies oli nuuhkinut MM-latujen tuoksuja Chammonix`ssa helmikuussa 1937; pikamatkan viides sija ja viestihopeaa. Kolmannen osuuden hän oli kiskonut niin vimmatusti, että otti kiinni norjalaisten minuutin ja kuudentoista sekunnin etumatkan ja syöksyi vaihtoon 12 sekuntia ennen Sigurd Röeniä.

• Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa, kirjoitti Paris Soir-lehden toimittaja ja hekumoi eksoottisilla mielikuvilla.

Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Hylkeenpyynti Pohjanlahden jäillä oli tuohon talveen asti ollut Jussi Kurikkalan mielipuuhaa. Ajopuun varressa oli työnnettävä päivittäin eteenpäin peninkulmaisia taipaleita hikisenä ja kuumissaan, ja kun putosi veteen, täytyi vaatteet vaihtaa tuulessa ja pakkasessa ja kuivattaa sukat käärimällä ne rinnan ympäri ihoa vasten. Voimat kasvoivat, luonto lujeni. Ja ennen kuin pyynti taas jatkui, kuparinruskea mies imi hylkeenverta suoraan luodin reiästä. Raskas tyä vaati raskaita polttoaineita.

Pelätyin vierasmaalainen Cortinan lähestyvällä 50 kilometrillä oli Ruotsin Alfred Dahlqvist. Hän oli jo voittanut 18 kilometriä ja jättänyt Jussi Kurikkalan toiseksi; suomalainen oi saanut kuusen oksilta lunta silmilleen, oli puolisokeana myllännyt alamäkeä ja suistunut mutkassa monttuun, oli menettänyt kalliita sekunteja; voittoon asti eivät nekään tosin olisi vieneet.

• Hyvät herrat! Olen saavuttanut tavoitteeni. Muita aluevaatimuksia minulla ei ole Euroopassa. Håsjön ja Rooman välinen akseli on lujempi kuin milloinkaan. Otan kansainvälisen lehdistön edustajat vastaan kelo viisi keltaisessa salissa!

Sanansa Alfred Dahlqvist lausui heti 18 kilometrin maalissa, Joku tajusi ne pöyhkeydeksi, joku harkintakyvyttömyydeksi. Kuitenkaan ei sanoista, äänenpainoista eikä asennosta voinut erehtyä; ne olivat herjaa ja lensivät Adof Hitlerin ja – Benito Mussolin suuntaan.

Suomalaiset kuuluivat niihin, jotkapitivät Alfred Dahlqvistiä pöyhkeilijänä, he vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät. Hymy hyytyi viidenkympin aikana. Edellisillan lupaava pakkanen oli vaihtunut täydelliseksi ruotsalaissääksi; muutama aste lämmintä, varjossa luistava keli, auringossa vesikeli, metsässä uutta lunta. Sekoita siinä oikeat tökötit suksen pohjiin!

Lähtöpaikan vähälukuisessa katsojajoukossa kävi kohahdus. Tuntui kuin Jussi Kurikkala olisi juossut edellään lähteneen Elis Wiklundin kiinni jo ensimmäisellä 200 metrillä. Ensimmäiseltä latuasetelmalta kerrottiin, että hurja suomalainen oi repinyt minuutin kaulan parhaaseen ruotsalaiseen ja vielä pidemmän kaikkiin muihin. Ruotsalaiset töhersivät joukolla voidepurkkien kimpussa, kun Jussi Kurikkala reuhtoi rinnettä ylös ja alas toista, varjosta aurinkoon ja auringosta varjoon. Sukset lipsuivat lähes joka potkulla mutta siitä viis. Ei laantuisi vauhti vaikka latu heinä kasvaisi! Nyt hiihdetään Suomen puolesta!

Vasta puolimatkassa Jussi Kurikkala malttoi hengähtää. Lievä tyytyväisyys hyrräsi mielessä, sillä hän oli ajanut kiinni kovana pidetyn naapurimaan Mauritz Bränsströmin.Ja ruotsalainen oli lähtenyt matkaan kuusi minuuttia aikaisemmin! Jossain sisimmässä kolkuttivat silti rasvamestari Esa Rossin sanat: - Rasvaa sukset viidesti, muistahan se!

Jussi Kurikkala pysähtyi, sutaisi voidetta pohjiin, henkäisi syvään ja kiskoi taas eteenpäin hartiat kuperina. Pikamatkan voittaja Alfred Dahlqvist oli jäänyt jo seitsemän minuuttia. Hän ei ollut pöyhkeillyt, hänellä ei tosiaan ollut enää aluevaatimuksia.

Enää ei Jussi Kurikkalan meno jatkunut yhtä raivopäisenä. Keskipäivä likeni, ilman lämpeni ja keli vaikeutui edelleen. Pelkkä sisu ei riittäisikään. Mies kirosi, repäisi sukset jalastaan ja veteli voidetta pohjiin kädet töhryisinä. Matkaa oli vielä runsas peninkulma. Mutta tuskin hän ehti lykkiä puolet siitä, kun sukset jälleen iskivät kiinni kuin kiisseliin.

Mauritz Bränsström, kiinniajettu, meni menojaa. Hän oli saanut suksensa mahtavaan luistoon. Kilometri kilometriltä hupeni suomalaisen ajallinen matka, Kuusi minuuttia kutistui viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi.. Vain hiljaiset appimaisemat todistivat valkopukuisen ruotsalaisen yhä kiihtyvää menoa.

Vajaa kilometri taaempana Jussi Kurikkala taisteli sisulla eteenpäin; kolme voitelu pienen mäen alla pari kilometriä ennen maalia mutta loisto silti huono. Ja kun voimia ja haluja riittäisi vaikka hiihtäisi saman tien Suomeen!

Loppukilometrit Jussi Kurikkala mylläsi kuin itse sisun ruumiillistuma eikä päästänyt voittoa käsistään. Runsaat puolitoista minuuttia ennen armonajan umpeutumista hän lykki maaliin – voittajana:

• Ei väsytä! olivat Jussi Kurikkalan ensimmäiset sanat Martti Jukolan ojentamaan mikrofoniin; haastattelija oli hengästyneempi kuin haastateltava.

Kalajoen junkkari puhui mikrofoniin kauan, rauhallisesti ja hillitysti, selkeästi ja humoristisesti; murre oli pitkätavuista, eteläpohjalaista, kuin lakeus itse. Ääninauha ei ole säilynyt, mutta haastattelun viimeiset sanat tunnetaan:

• Olen iloinen että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton...

Samaan aikaan kuin Jussi Kurikkalan ajatukset lähtivät eetteriin ja Suomeen; saksalaiset pommikoneet moukaroivat Lontoota ja Maltan saarta, saksalaiset sukellusveneet torpedoivat englantilaisia kauppalaivoja ja saksalaiset panssaridivisioonat käänsivät telaketjujaan hitaasti kohti itää. Hiihtolatujen ylle lankeavan suursodan varjo oli pimeä ja pelottava eikä Suomellakaan ollut rauhan aikaa jäljellä enää kuin runsaat neljä kuukautta.

Maailmansota riehui, vuodet vierivät ja kansainvälinen kilpailutoiminta pysyi lamassa. Ruotsalainen hiihtoväki odotti rauhaa – itsekkäästä syystä: se halusi jo vihdoinkin tietää, kuinka hyvä heidän sankarinsa Mora-Nisse Karlsson oikeastaan oli.

Vastauksen aika tuli vasta helmikuun 19. päivänä 1945, mutta tuli kuitenkin. Sinä päivänä Mora IK järjesti hiihtokilpailut, joden vetonaulana oli Mora-Nissen ja maailmanmestari Jussi Kurikkalan kaksintaistelu. ”Sisu-Jussin” 50 km:n maailmanmestaruudesta Cortinassa oli kulunut neljä raskasta vuotta, mutta hänen nimellään oli edelleen hohtoa läntisessä naapurimaassa.

Jussi Kurikkalan asiat eivät kuitenkaan olleet niin hyvin kuin Cortinan päivinä, Jo lapsena hänellä oli ollut poskenseudussa patti; kun hän rasitti itseään, se suureni, kun hän puristi sitä, se hävisi. Pahkuraa oli yritetty poistaa kotipuolessa Kalajoella mutta tuloksetta.

Kasvain laajeni -ulottui alaleuasta poskelle asti, ja päänsärky paheni. Päänsärystä hän oli kärsinyt jo ennen sotia: kovan rasituksen jälkeen se tavallisesti oli alkanut, oli hämärtynyt ensin silmäät puristanut sitten viidettäkin tuntia, Vuoden 1944 puolella särkykohtaukset olivat alkaneet toistua viikoittain. Usein niihin liittyi tajuttomuutta, joskus jopa usean minuutin ajan. Oli seurannut passitus sairaalaan ja kallotutkimuksiin, mutta mitään elimellistä vikaa ei ollut havaittu; viisi kuukautta hoitoa, sitten kotiin.

• Katsoin pitkään pientä miestä, jonka yllä oli ryppyiset sotilasvaatteet ilman merkkejä, ilmeisesti jostain sairaalan nurkasta siepatut. Niin oli asu kuin palaavalla sotavangilla. Mies oli Kurikkalan näköinen, onko tuo sittenkin Jussi? No, mutta jo mies mennyt kuntoon. Jussi se oli, joka palasi sairaalasta, kertoi eräs hiihtäjätuttava.

Jussi Kurikkala tuli kotiin joulukuun 15. päivänä 1944, harjoittelun hän aloitti joulukuun 16.päivänä. Tammikuussa kilometriä 838, lepopäiviä neljä. Mora-Nisse vaviskoon! Kuitenkin kasvain oli välillä lähes nyrkin kokoinen ja päänsärky iski heti, kun mies rasitti itseään tai kantoi painavia taakkoja. ”Sisu-Jussi” oli enemmän kuin nimensä veroinen.

Moran kauppalassa oli 5000 asukasta, mutta ladun varteen vyöryi 8000 ihmistä etäisiltä Taalainmaan salokulmilta saakka. Mora-Nissen ja suomalaisen maailmanmestarin taistelu oli nähtävä. Sotavuodet olivat olleet ankeaa aikaa hiihtoväelle, nyt se imi kilpailun huumaa päihdyksiin asti.

Matka oli 30 kilometriä. Kahden peninkulman jälkeen Mora-Nisse johti vain kolme sekuntia. Maaliin hän hiihti yli puolitoista minuuttia nopeamassa ajassa kuin Jussi Kurikkala.

Parin kuukauden harjoittelu ei ollut korvannut viiden kuukauden sairaalassaoloa, vaikka ”Sisu-Jussi” olikin harjoitellut sairaalan kylpyhuoneessa paikoillaan juosten.

Tunnelmat Morassa olivat silti mahtavat ja palkintoja riitti. Suomen lähetystöltä täytyi pyytää apua, ennen kuin kaikki saatiin kotimaahan. Järjestävä seura, Mora IK, ei pihistellyt, sillä pääsylipputulotkit oli huimat.

Kasvain oli ja pysyi Jussi Kurikkalan poskessa mutta ei tuhonnut häntä. Se oli verisuonikasvain, hyvänlaatuinen. Kasvojen oikean puolen ja ohimonseudun lihakset pyrkivät surkastumaan ja päänsärky vaivasi, mutta kuolemantaudista ei ollut kyse.

Jussi Kurikkala asettikin uudet tavoitteet: ensin Sankt Moritzin talviolympialaisiin ja sitten Lontoon kesäolympialaisiin – maratonille. Kumpikaan ajatus ei ollut hiekalle rakennettu, ei jälkimmäinenkään:

Jussi Kurikkala oli sotavuosina hallinnut ylipitkiä juoksumatkoja yhdessä toisen hiihtäjämaailmanmestarin Eino Olkinuoran kanssa. Kesällä 1946 hän oli sijoittunut kolmanneksi SM-maratonilla, jonka kaksi parasta valittiin Oslon EM-kisoihin. He olivat Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen, jotka juoksivat Oslossa kaksoisvoiton Suomelle...

Toiseen tavoitteistaan Jussi Kurikkala ylti: hänet valittiin Lontoon olympiamaratonille 1948. Wembleyn stadionille hän saapui kahdentenatoista, mutta sai ratakierroksella päästää ohitseen ruotsalaisen Ivar Mellinin, jalat eivät pitäneet, silmissä hämärsi. Yhtä vaikea oli ollut koko viimeinen peninkulma kostean kuumilla Lontoon kaduilla, mutta ”Sisu-Jussi” oli ”Sisu-Jussi” , loppuun asti.

Hiihtonsa Jussi Kurikkala oli hiihtänyt mutta ei vielä juoksijaan juossut. Jossain taustalla välkkyi toive toteuttaa se mikä hänen oli pitänyt toteuttaa jo kesällä 1940 – juosta maraton omissa olympiakisoissa.

Harjoitus koveni jälleen, 38 ikävuotta eivät painaneet: useita neljän peninkulman lenkkejä joulukuun alusta 1950.

Sitten ilmestyivät tutut vatsavaivat mutta pahempina kuin ennen; käristetyt ruuat olivat aiemmin aiheuttaneet polttoja ylävatsalle, nyt sen ympärilä oli kuin vanne. Mies tiukensti harjoitustahtia, hierotti, juoksi ja hiihti, mutta vaivat eivät väistyneet.

Kun kunto huononi, Jussi Kurikkala meni sairaalaan. Röntgenkuvaus Jyväskylässä, toinen Helsingissä. Vatsahaava, kuului diagnoosi. Tammikuun lopulla 1951 Jussi Kurikkala heilautti kättään vaimolleen, tyttärelleen ja kaksospojilleen, jotka jäivät kotipihaan hiihtelemään. Hyvästijättö oli viimeinen.

Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä löydettiin Jussi Kurikkalan vatsalaukun yläosasta syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Leikkaus ei auttanut. Maailmanmestari Jussi Kurikkala maaliskuun 10. päivänä 1951. Suomen Urheilulehti julkaisi hänen testamenttinsa urheiluväelle:

• Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentill, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaa, pojat, Jumalaa ja iänkaikkista elämää.

Kalajoen Junkkarit

Voimistelu- ja Urheiluseura Junkkarien perustavana kokouksena voidaan pitää 19. tammikuuta 1930 pidettyä Kalajoen Nuorisoseuran Urheiluosaston (KNSU) kokousta. Uusi seura järjestäytyi tässä tilaisuudessa ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Ojala sekä muiksi johtokunnan jäseniksi Eemil Pehkonen, Kalle Pajala, Eino Kangas, Kalle Heusala, Leevi Myllylä, Vasankarista Erkki Niemelä, Metsäkylästä Tuomas Tammela, Käännästä Arvo Tilvis, Tyngältä Veikko Torvi ja Rahjasta Jaakko Roukala. Sihteeriksi valittiin Kalle Heusala.
Ajan tavan mukaan voimistelu oli alkuvuosina keskeinen urheilumuoto. Vuodelta 1932 sen johtajina ja vetäjinä mainitaan Leevi Myllylä, Yrjö Heusala ja Taavi Härkönen. Vuonna 1934 lähetettiin 11- miehinen voimistelujoukkue Helsingin valtakunnallisilla voimistelujuhlilla järjestettyyn suureen yhteisnäytökseen.

Hiihto on kuulunut alusta lähtien seuran päälajeihin. Junkkarien kaikkien aikojen maineikkain urheilija Jussi Kurikkala teki nuoren seuransa nimen tunnetuksi jo 1930-luvulla, jolloin hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden Puolan Zakopanessa 1939 ja kuului jo vuotta aikaisemmin Lahden MM-kisojen viestissä Suomen kultajoukkueeseen.

Kurikkala voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa 1936 pikamatkalla, mutta putosi vielä niukasti olympiajoukkueesta. Seuraavana vuonna Kurikkala kävi ensimmäiset suuret arvokisansa Ranskan Chamonix´ssa, mistä oli tuomisina MM-viestihopeaa. Chamonix´n MM-hiihtojen jälkeen Kurikkala siirtyi muutaman muun huippuhiihtäjän tavoin Iisvedelle Esa Rossin talliin, joka tarjosi mahdollisuuden kokopäiväiseen harjoitteluun ja lisäksi hyvän maaston. Aikansa kovimpiin harjoittelijoihin kuulunut Jussi Kurikkala koki pitkän uransa huippuhetket Italian Cortinassa 1941, missä hän voitti MM-kultaa 50 kilometrillä ja viestissä sekä tuli toiseksi pikamatkalla. Toisen Suomen mestaruutensa hän saavutti sotatalvena 1944 Ounasvaaran 50 kilometrillä. Toinen maailmansota vei Kurikkalalta mahdollisuuden osallistua hiihtäjänä Olympiakisoihin. Vaikea sairaus päätti hänen elämänsä vain 38-vuotiaana talvella 1951.

Jussi Kurikkalan muistokisat ovat Kalajoella erityisesti olleet 1960-luvulla merkittävä kansallinen hiihtotapahtuma. Tuolloin voittajien joukossa olivat muun muassa Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Kalevi Hämäläinen, Kalevi Oikarainen ja Helena Takalo.

Junkkarihiihdon alkutaival

Junkkarien 1930-luvun ja 1940-luvun alun muita menestyneitä hiihtäjiä olivat Saima Kärjä (myöh. Siipola) ja Lauri Suni. Saima Kärjä voitti Ounasvaaralla 1938 naisten sarjan ja oli seuraavana vuonna paras myös naisten Oulun hiihdossa. Lauri Suni hiihti alkutalvella 1941 hienosti 13 sijalle Suomen MM-karsinnoissa.

1930-luvun lopulta aina 1950 luvun alkuun saakka parhaisiin junkkarihiihtäjiin kuului myös Mauno Kärjä, joka ylti päälajissaan pyöräilyssä maan parhaimmistoon ja lähelle olympiaedustusta. 1950- ja 60-luvuilla Kalajoen Junkkarien hiihtäjät eivät saavuttaneet mainittavaa valtakunnallista menestystä. Merja Myllylän 19-20 vuotiaiden SM-pronssi talvella 1980 oli ensimmäinen merkittävä valtakunnallinen tulos sitten Jussi Kurikkalan.

Kalajoen Junkkarien kasvatti Ossi Juola kuului veljensä Veikon ohella 1960-luvun lopulla Keski-Pohjanmaan hiihtoparhaimmistoon. Kanadaan muutettuaan Ossi Juola ylti uudessa kotimaassaan useisiin veteraanihiihdon maailmanmestaruuksiin.

Arvokisamenestystä

Mauno Juola nousi ensimmäiseksi Junkkarihiihdon juniorien Suomen mestariksi 1990-luvun alussa ja kuului 1993 MM-pronssia saavuttaneeseen Suomen 20-vuotiaiden viestijoukkueessa. Mauno Juola, Janne Ojala ja Kalle Junnikkala hiihtivät puolestaan juniorien SM-viestikultaa 1992. Jokainen heistä on menestynyt myös yleisessä sarjassa; Junnikkala tosin ensisijaisesti hiihtosuunnistuksessa, missä hänellä on yksi maailmancupin osakilpailuvoittokin. Juniorien SM-viestimitalia juhlittiin myös 1993, jolloin Mauno Juolan, Veli-Matti Junnikkalan ja Janne Ojalan muodostama kolmikko saavutti pronssia. Annika Anttiroiko oli samoissa Keravan kisoissa 20-vuotiaiden viides ja viestikolmikko, johon hänen lisäkseen kuuluivat Marika Suni ja Katja Ojala tuli seitsemänneksi.

Junkkarien selviytyminen miesten viestissä SM-kisojen 11. sijalle Pellossa 1993 ja yhdeksänneksi Saarijärvellä 1994 enteili sitä vahvaa nousua, joka muutamaa vuotta myöhemmin tuotti SM-viestihopeaa 1998 ja myös henkilökohtaisen SM-mitalin talvella 2000. Junkkarien joukkueissa on vat 1990-luvun SM-viesteissä hiihtäneet seuran omat kasvatit Mauno Juola, Janne Ojala, Kalle Junnikkala, Simo Törnvall sekä muualta siirtyneet Mika Viitala, Marko Santapakka, Marko Kinnunen, Kuisma Taipale ja Kusti Kittilä.

Vantaalla 1997 Junkkarit oli jo mitalien tuntumassa tullen viidenneksi joukkueella Mauno Juola, Marko Santapakka, Kalle Junnikkala ja Janne Ojala. Seuraavana talvena Puijolla oli riemastuttavasti tuomisina viestihopeaa joukkueen ollessa muuten ennallaan, mutta Junnikkalan tilalla hiihti Marko Kinnunen, jonka loistava kolmas osuus nosti Kalajoen lopulliselle sijalleen. Seuraavana talvena sama joukkue oli Inarissa kuudes, mutta talvella 2000 jouduttiin Joensuussa tyytymään yhdeksänteen sijaan osittain varamiehisellä ryhmällä, johon kuuluivat Kusti Kittilä, Kuisma Taipale, Janne Ojala ja Marko Santapakka.

Aikaisemmalla urallaan jo viisi miesten SM-mitalia hiihtänyt ja sekä MM- että Olympiakisoissa nähty Kuisma Taipale lykki ensimmäisenä junkkarivuotena pronssille Joensuun 50 kilometrin SM-yhteislähtökisassa ja oli kaksi muuta kertaa talven SM-lähtöjen kärkikymmenikössä. Uransa parhaan ja tasaisen varman kauden 2000 hiihtänyt Marko Santapakka ylti Jyväskylän SM-hiihtojen 30 kilometrillä viidenneksi ja nousi kolme muuta kertaa kärkikymmenikköön.

Kalajoen Junkkarit on hiihdon sinettiseura ja piiriluokittelun mukaan paras hiihtoseura Keski-Pohjanmaalla.

Tarja Halonen tasavallan presidentti

 

Karikatyyrimaalauksen presidentti Tarja Halosesta on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Maalauksen koko on 30x50 cm.

Tarja Halonen, presidentti s. 24. joulukuuta 1943 Kallio, Helsinki Tarja Kaarina Halonen on suomalainen poliitikko. Hän toimi Suomen tasavallan 11. presidenttinä ja ensimmäisenä naispuolisena valtionpäämiehenä vuosina 2000–2012. Hän astui virkaan 1. maaliskuuta 2000, ja hänet valittiin uudelleen presidentiksi vuonna 2006

Tarja Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno Halonen oli tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli Halonen kävi ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950 sähköasentaja Thure Forssin kanssa, josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä sekä oikeudenmukaisuutta.

Tarja aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962. Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.

Tarja Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno Halonen oli tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli Halonen kävi ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950 sähköasentaja Thure Forssin kanssa, josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä sekä oikeudenmukaisuutta.

Tarja aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962. Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.

Työuransa Tarja Halonen aloitti jo ennen juristiksi valmistumistaan Luotonvalvonta oy:n lakimiehenä 1967. Parin vuoden jälkeen hän siirtyi Suomen Ylioppilaskuntien Liiton (SYL) sosiaali- ja järjestösihteeriksi, jossa hän kiinnostui politiikasta ja liittyi sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Tarja Halonen palkattiin 1970 Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) lakimieheksi, jolloin hänestä tuli SAK:n ensimmäinen naisjuristi.

Tärkeän askeleen kohti poliitikon uraa hän otti 1974, jolloin hänestä tuli pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntasihteeri. Halosesta tuli näin SDP:ta, istuvaa hallitusta ja ammattiyhdistysliikettä yhdistävä side. Sorsa huomasi pian, että nuori juristi oli itsenäisesti ajatteleva, mutta samalla hallitukselle ehdottoman lojaali työtoveri. Kiinnostus politiikkaan kasvoi. Vuonna 1977 Halonen aloitti lähes kaksikymmentä vuotta kestäneen kunnallispoliittisen uransa, kun hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Syksyllä 1978 Halosen oli tarkoitus osallistua valtakunnallisen maanpuolustuskurssin kertausjaksolle kurssin emäntänä. Hänen piti lentää tapaamista varten Kuopion Rissalaan, mutta lääkäri kielsi lentämisen pitkällä olleen raskauden vuoksi. Lääkärin määräys pelasti Halosen ja hänen vielä syntymättömän tyttärensä hengen, sillä lentokone syöksyi maahan paluulennollaan Helsinkiin. Kaikki koneen matkustajat kuolivat. Loppuvuodesta 1978 Tarja Halonen ja hänen avopuolisonsa, SDP:n eduskuntaryhmän silloinen sihteeri Kari Pekkonen saivat Anna-tyttären. Vuonna 1979 Halonen pyrki toistamiseen eduskuntaan SDP:n listoilta ja tuli valituksi. Äiti Lyyli auttoi vauvan hoidossa ja olipa vauva joskus mukana eduskunnassakin. Halonen ja Pekkonen erosivat 1980-luvun alkupuolella.

Eduskunnassa työmarkkinajuristi Halosen ansiot huomattiin pian, ja hän sai osakseen lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja 1984–1987 ja lakivaliokunnan varapuheenjohtaja 1991–1995. Poliitikkona Halonen oli tiukan asiallinen, päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, mutta toisaalta humaani, suvaitsevainen ja sydämellinen. Hänestä on osuvasti sanottu, että hän on mielenkiintoinen yhdistelmä aatteellista idealistia ja realistia ”saman hatun alla”.

Poliittisen uransa aikana Halonen oli aktiivisesti mukana myös järjestötoiminnassa. Se näyttää olleen hänelle pikemminkin elämäntapa kuin harrastus. Hän on ollut mukana muun muassa solidaarisuusliikkeessä sekä puolustamassa ihmisoikeuksia ja rauhaa. Vaikka Halonen ei kuulunut luterilaiseen kirkkoon, hän on ollut mukana myös kristillisessä työssä, kuten Suomen Setlementtiliitossa. Hänen suvaitsevaisuudestaan kertoo, että hän on toiminut luottamustehtävissä Seksuaalinen tasavertaisuus (SETA) ry:ssä, rasismin vastaisessa valtuuskunnassa ja Romaniasiain neuvottelukunnassa. Myös ikääntyneiden ihmisten ongelmat ovat olleet lähellä Halosen sydäntä, ja hän on ollut mukana Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton hallinnossa. Lisäksi hän on toiminut erinäisissä kulttuuri- ja urheilujärjestöissä. Taide, kulttuuri ja siirtolapuutarhan hoito ja liikunnalliset harrastukset toivat iloa vapaa-aikaan.

Ministeriuransa Tarja Halonen aloitti 1987, jolloin hänet nimitettiin Harri Holkerin hallituksen sosiaalihuolto-, alkoholi- ja tasa-arvoasioista vastaavaksi sosiaaliministeriksi. Hän hoiti 1989–1991 myös pohjoismaisen yhteistyöministerin tehtävää ja 1990 hänestä tuli oikeusministeri. Ministeriura jatkui 1995 Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ensimmäisenä naispuolisena ulkoasiainministerinä. Päteväksi havaittu Halonen jatkoi ulkoasiainministerinä myös Lipposen toisessa hallituksessa aina presidentiksi valitsemiseensa saakka.

Vuoden 2000 presidentinvaalien lähestyessä SDP:ssä alettiin järjestää puolueen esivaalia. Istuva presidentti Martti Ahtisaari ilmoitti vähän ennen ehdokkaaksi ilmoittautumisajan päättymistä, että hän jää syrjään vaaleista kokonaan. Tarja Halonen valittiin SDP:n ehdokkaaksi ja hän kävi presidenttitaistonsa Keskustan puheenjohtajan Esko Ahon kanssa. Toisella äänestyskierroksella Halonen sai 51,6 % äänistä ja Suomi ensimmäisen naispresidenttinsä. Ainoastaan neljässä maailman maassa on ollut naispuolinen presidentti ennen Suomea. Vaalit teki jännittäviksi se, ettei Halonen edustanut niin sanottuja perinteisiä arvoja: hänellä oli tunnetusti vasemmistodemarin maine, hän eli avoliitossa Pentti Arajärven kanssa eikä kuulunut kirkkoon. Hänen arkisen rento olemuksensa, asiantuntevat kommenttinsa sekä aidoksi koettu esiintymisensä tekivät hänestä kuitenkin Ahoa suositumman.

Maaliskuun alussa 2000 virkaansa astunut presidentti Tarja Halosen ensimmäinen presidenttikausi alkoi juuri uudistetun perustuslain merkeissä Laki astui voimaan samana päivänä, kun Halonen astui virkaansa. Hän puolusti sen mukaisia valtaoikeuksiaan määrätietoisesti etenkin ulkopolitiikkaan ja puolustusvoimien komentajuuteen liittyvissä kysymyksissä. Halonen linjasi rooliaan toteamalla, että presidentin tulee olla laillinen, vahva ja yhteistyökykyinen. Halonen hoiti sotilaalliset ja valtiolliset tehtävänsä yhtä säntillisesti kuin edeltäjänsä, mutta korosti enemmän tasa-arvokysymyksiä ja oli esiintymistavaltaan mutkattomampi. Presidenttiin saattoi törmätä arkisissa merkeissä kaupassa, bussissa tai vaikka vatsatanssitunnilla. Ensimmäisen presidenttivuotensa kesällä hän meni yllättäen naimisiin pitkäaikaisen elämänkumppaninsa tohtori Pentti Arajärven kanssa. Halonen uudisti itsenäisyyspäivän juhlia, kun hän emännöi niitä ensimmäistä kertaa. Juhlavieraiden joukossa oli aiempaa enemmän nuoria vaikuttajia, kansalaisjärjestöjen edustajia ja kulttuuriväkeä.

Maaliskuussa 2002 Halonen alkoi johtaa YK:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta selvittävää komissiota yhdessä Tansanian presidentti Benjamin Mkapan kanssa. Huhtikuussa hän tapasi Valkoisessa talossa tuoreen Yhdysvaltain presidentti George Bushin. Vuoden 2002 tapaaminen oli viimeinen virallinen tapaaminen pitkään aikaan Yhdysvaltojen ja Suomen ylimmän johdon välillä, ja tämä herätti Suomessa myöhemmin runsaasti keskustelua Suomen ja Yhdysvaltojen suhteista. Halonen arvosteli 2000-luvulla kärkkäästi George Bushin johtamaa hallintoa Irakin sodan aloittamisesta ja myöhemmin myös hallinnon hyväksymistä kidutuksista. Halonen totesi YK:n turvallisuusneuvoston istunnossa pitävänsä Yhdysvaltain johtamaa Irakin sotaa laittomana ja kansainvälisten sopimusten vastaisena.

Vuoden 2003 vaalien jälkeen Suomi sai ensimmäisen naispääministerinsä, keskustan Anneli Jäätteenmäen ja tästä presidentti oli hyvin ilahtunut. Jäätteenmäen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Jäätteenmäki oli käyttänyt vaalien aikana tietojaan Irakin sodasta SDP:n Paavo Lipposta vastaan. Salaiseksi luokitellut tiedot oli hänelle vuotanut presidentin oma neuvonantaja Martti Manninen. Jäätteenmäki jätti eronpyyntönsä presidentille kesäkuussa presidentin kesäasunnolla Kultarannassa ja hänen tilalleen pääministeriksi nousi Matti Vanhanen.

Halosen toinen virkakausi alkoi maaliskuun alussa 2006 tiukan vaalikamppailun jälkeisessä jännitteisessä tilanteessa. Vastapelurina oli ollut Kokoomuksen Sauli Niinistö. Halonen voitti niukasti vaalin toisella kierroksella saaden 51,8 % äänistä. Vaalivoittonsa jälkeen Halonen ilmoitti aikovansa olla toisella presidenttikaudellaan rohkeampi, puhuessaan hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista. Halosen toisen kauden alkua hallitsi keskustelu perustuslain uudistuksesta ja presidentin valtaoikeuksien supistamisesta hallituksen eduksi. Halonen noudatti määrätietoisesti vallitsevaa lainsäädäntöä etenkin presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien osalta eikä suostunut mukautumaan perustuslain tarkastamiskomitean esityksiin valtaoikeuksien supistamisesta. Hän perusteli presidentin valtaoikeuksien säilyttämistä sillä, että presidentti tarvitsee todellista valtaa voidakseen toimia yhteiskunnallisena arvovaikuttajana. Halonen osallistui arvokeskusteluun muun muassa ottamalla puheissaan esille vanhusten aseman heikkoudet, suomalaisen väkivallan ja uusköyhyyden. Hän korosti myös yhteisvastuuta, tasa-arvoa ja ammatillisen koulutuksen tärkeyttä. Halonen on todennut presidentin työssä olevan parasta sen, että saa olla tekemisissä ihmisten arjessa merkittävien ajankohtaisten asioiden kanssa. Presidenttikausiensa aikana Halonen teki yhteensä 270 ulkomaanvirkamatkaa.

Presidentti Halonen kiinnittyi viimeisimpien virkavuosiensa aikana aikaisempaa tiiviimmin YK:ta lähellä olevaan toimintaan. Vuonna 2009 Halonen nimettiin Kansainvälisen naisjohtajaverkoston puheenjohtajaksi ja 2011 YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTADin neuvonantajapaneelin puheenjohtajaksi. Tarja Halosen kausi Suomen tasavallan presidenttinä päättyi 1.3.2012, ja kokoomuksen Sauli Niinistö aloitti virkakautensa. Viimeisimmässä lehdistötilaisuudessaan Halonen sanoi aikovansa jatkaa osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. ”Olen sellainen, että elän aina tässä hetkessä.”

Presidentin viimeistä virkavuotta kuvaavan Rouva Presidentti -elokuvan ensi-illassa (28.3.2012) Halonen totesi, että se antaa presidentin työstä hyvin kiireisen ja totuudenmukaisen kuvan. Presidenttikautensa jälkeen Halonen jatkaa työtään lukuisissa kotimaisissa ja kansainvälisissä järjestöissä.

Tarja Halosen mukaan on nimetty pensasruusulajike vuonna 2011, jonka hän itse istutti Kallion Torkkelinpuistoon ja puistikko Helsingin kaupunginteatterin vieressä vuonna 2013, jolloin Tarja Halonen täytti 70 vuotta.

Tasavallan presidentin Mauno Koiviston järjestämä oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus(tunnetaan nimellä Koiviston konklaavi) oli presidentti Mauno Koiviston koolle kutsumaa tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien tapaamista 6. toukokuuta 1992. Presidentinlinnaan kokoontui silloin noin 30 henkeä.

Arvellaan, että tässä tapaamisessa Koivisto painosti korkeimman oikeuden jäseniä olemaan myötämielisempiä pankeille velallisten ja pankkien välisissä oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi professori Heikki Ylikangas muistelee:

»Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.»

Koivisto piti virheellisenä erityisesti Korkeimman oikeuden 3.4.1992 tekemää päätöstä, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisesti nostaa lainansaajan korkoa. Koiviston mielestä tuomioistuinten oli ajateltava erityisesti pankkien asemaa. Pankit kärsivät massiivisista ongelmaluotoista toisaalta talouslaman vuoksi ja toisaalta siksi, että ne halusivat periä luotoista devalvaatiokorotukset, mikä oli monelle yritykselle liikaa.

Ainakin tietokirjailija Antti-Pekka Pietilä kirjassaan Pankkikriisin peitellyt paperit (2008) ja toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan Salainen pankkituki (2007) tulkitsevat niin että kokouksen jälkeen tuomioiden linja muuttui velallisia kohtaan ankarammaksi ja pankeille edullisemmaksi.

Osanottajat

• Korkeimman oikeuden jäseniä

  • Olavi Heinonen(presidentti)

  • Erkki-Juhani Taipale

  • Per-Johan Lindholm

  • Mikko Tulokas

• korkeimman hallinto-oikeuden hallitusneuvos Pekka Hallberg

• Itä-Suomen hovioikeuden presidentti Esko Kilpeläinen

• Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala

• oikeushistorian professori Heikki Ylikangas

• noin 20 muuta henkilöä

Muistiinpanojen kohtalo

Koivisto oli pyytänyt keskustelua Korkeimman oikeuden presidentin kanssa sekä ennen että jälkeen varsinaista kokousta Koiviston keskusteluista on olemassa muistiinpanot. Presidentti Tarja Halonen päätti salata ne ulkopuolisilta tarvitaan parempi lähde

Tilaisuudesta tehty 36-sivuinen muistio siirrettiin 2013 tasavallan presidentin kansliasta Kansallisarkistoon, jolloin toimittajat pääsivät tutustumaan siihen.

Vakaan markan politiikka

Suomi koki 1990-luvun alussa erittäin syvän taloudellisen laman johtuen vakaan markan politiikasta. Talouspolitiikan virheet moninkertaistuivat liberalisoinnin kanssa. Vahvan markan politiikasta tuli tappava myrkky. Presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin johtajan Harri Holkerin sinipunahallituksen. Hän oli sinipunahallituksen kätilö. Vahvan markan politiikka kirjattiin Holkerin hallituksen ohjelmaan kuten myös Esko Ahon hallituksen ohjelmaan. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat eivät valvoneet. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtävänsä. Lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten ja talouden päättäjien aikaansaama.

Koivisto ei toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen johtokunnan jäsenet Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa. Junttaan kuului myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri Erkki Liikanen, jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen noususuhdanteessa.
Vahvan markan politiikalla aiheutettiin Suomeen yli 500 000 ihmisen työttömyys. Ylivelkaantuneita oli yli 280 000. Markkinoilta poistettiin n. 60 000 elinkelpoista yritystä ja itsemurhia tehtiin Stakesin tilaston mukaan 14500. Voidaanko puhua kansanmurhasta?

Koiviston konklaavi on valtiopetos?

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui 06.05.1992 tasavallan presidentin linnaan oikeusjärjestelmän edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille suosituimmuusasema riita-asioissa ja syytesuoja niissä johtuvissa asioissa. Kokouskutsu oli Martti Mannisen allekirjoittama ja päivätty 16.04.1992.

Kokouksessa teemoina olivat
1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus
2. Tuomioistuimen toiminnan arvostelu

Kokouksessa johti puhetta silloinen KKO:n presidentti Heinonen. Palveriin osallistuivat tasavallan presidentti Mauno Koivisto, rouva Tellervo Koivisto, KKO:n presidentti Olavi Heinonen, oikeusneuvos Erkki-Juhani Taipale, oikeusneuvos Per Lindholm, KHO:n hallintoneuvos Pekka Hallberg, kihlakunnantuomari Markku Arponen, ylituomari Olli Karikoski, pormestari Juha Kettunen, Itä-Suomen HO:n presidentti Esko Kilpeläinen, Vaasan HO:n presidentti Erkki Rintala, oikeusneuvos Mikko Tulokas, professori Aulis Aarnio, apulaisprofessori Jukka Kekkonen, erikoistutkija Jyrki Tala, professori Leena Kartio, professori Olli Mäenpää, dosentti Juha Pöyhönen, professori Kirsti Rissanen, professori Kaarlo Tuori, oikeustieteen lisensiaatti Veli-Pekka Viljanen, Antti Kivivuori, professori Jaakko Uotila, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, erityisavustaja Martti Manninen ja Ratan johtaja Jorma Aranko.

Suomen perustuslain 2 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet.
KKO:n päätöksistä on todettavissa, että oikeudenkäytön linjaus muuttui Koiviston pitämän tilaisuuden jälkeen pankkeja suosivaksi.

Toukokuun tuomarineuvoston kokous ei ollut ainoa laatuaan. Professori Kekkonen oli – Koivisto-kriittisyydestään huolimatta – erään kokouksen pääalustajana. Tuolloin käsiteltiin lähinnä talousrikoksia ja niiden tutkintaa. Presidentti ei kuitenkaan päässyt paikalle, vaan iltaa isännöi oikeusministeri Matti Louekoski. Lopulta hänellekin tuli kiire, ja emännäksi siirtyi Tarja Halonen.

Iltalehdessä 15.8.2005 Postipankin ex-pääjohtaja Seppo Lindblom tunnustaa syyllisyytensä pankkikriisiin.
Soitin europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäelle ja kysyin ns. Koiviston konklaavista. Jäätteenmäki sanoi ettei hän ole juuri tuohon palaveriin osallistunut, mutta hän on osallistunut vastaaviin palavereihin. Tästä voidaan päätellä, että pankkikriisin ja suuren laman totuuden salaaminen on poliittisesti yhteisesti sovittu salaisuus. Mukana asioiden salaamisessa on kaikki poliittiset puolueet. Oikeuslaitos on alistettu poliittisen valvonnan alaisuuteen. Tästä kirjoitti Lakimiesuutiset lehdessä 2/2002 käräjätuomari Jussi Nilsson.

Asiapaperit salaisiksi

Presidentti Mauno Koiviston presidentin linnassa 6.5.1992 järjestetyn ”tuomarineuvoston” asiakirjat on määrätty salaisiksi Koiviston pyynnöstä ja tasavallan presidentti Tarja Halosen määräyksestä.
- Selvästihän Koivisto halusi vaikuttaa siihen, että oikeuslaitos ei tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja, muistaa professori Jukka Kekkonen vuosikymmen takaisen keskustelutilaisuuden ilmapiiristä.
Myös professori Heikki Ylikankaan mukaan Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa Korkein Oikeus tekemään Koivistolle mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa. Koiviston palaverissa linjattiin pankkikriisiin liittyvä oikeuskäytäntö pankkeja suosivaksi ja velallisia tainnuttavaksi. Terveetkin pienyritykset olivat pankeille lainsuojatonta riistaa. Luotot pantiin kerralla maksuun, vakuudet rosvottiin laillisesti pankeille, jotka realisoivat ne päivän hintaan ja kirjasivat voitot hyväkseen.

Jos Koiviston seminaari kestäisi päivänvalon niin miksi asiakirjat on pitänyt julistaa salaisiksi.

Presidentti Mauno Koivisto puuttui riippumattoman tuomioistuinlaitoksen toimintaan perustuslain vastaisesti. Kysymyksessä on valtiopetos, mikä ei vanhene koskaan. Presidentti Mauno Koivisto ohjeisti oikeuslaitosta antamaan pankeille suosituimmuusasema oikeudenkäynneissä. Tämä tarkoitti sitä, että pankit voittivat ylemmissä oikeusasteissa. On tutkittu 5000 pankkioikeudenkäyntiä ja vain yhdessä pankki on hävinnyt. Presidentti Koiviston päätöksellä pankit pelastettiin. Tarkoitus oli vahvistaa pankkien vakavaraisuutta jotta Suomi täyttäisi EY:hyn liittymisen vaatimukset. Pankki ei voinut voittaa ylemmissä oikeusasteissa ellei oikeusistuimet syyllistyneet rikolliseen toimintaan. Tämä merkitsi sitä, että rikollisille annettiin syytesuoja.

Presidentti Tarja Halonen on mukana valtiopetoksessa suojellessaan presidentti Mauno Koiviston rikollista toimintaa.

Valtiopetokset Suomessa

https://www.youtube.com/watch?v=dYXZeR3TtAk

Valtiopetokset Suomessa

https://jormajaakkola.fi/Valtiopetokset%20Suomessa

Suomessa poliittiset veljet ja siskot suojelevat kavereitaan ja tovereitaan tavalla, joka ei vastaa käsitystä demokraattisesta länsimaasta.

DDR:n tunnustamiskomitean hallituksen jäsenet olivat:
Kuuno Honkanen, skdl; Tarja Halonen, sdp/SAK; Ontro Virtanen, skdl/Suomi-DDR – seura; -Christian Björklund, sdp ja Jaakko Laajava, LKP/SYL.

Skdl= Suomen kansan demokraattinen liitto on vasemmistoliiton kommunistinen alkukoti.
LKP= Liberaalinen kansanpuolue
SYL = Suomen ylioppilaskuntien liitto

Ryhmän sihteerinä toimi Jorma Sunell, skdl, jonka vaimo työskenteli DDR:n kulttuurikeskuksessa Helsingissä.

Sihteeri mukaan lukien hallituksessa istui kolme kommunistia, kaksi sosialistia ja yksi ns. liberaali.

Kuuno Honkasen Urho Kekkonen palkitsi myöhemmin suurlähettilään viralla Itä-Berliinissä.

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivä 9.11. sai poliittiset kielenkannat laulamaan vanhaa virttä, jonka mukaan Tiitisen lista täytyy saada julkiseksi.

Tiitisen listan ympärillä toistuvasti pyörivä kommentointi kansanedustajien taholta on surkuhupaisaa puuhastelua. Suomi on ainoa Neuvostoliiton poliittisessa ohjauksessa toiminut maa Euroopassa, joka ei ole nostanut ”kissaa pöydälle” neuvostovuosien tapahtumista.
Häpeällinen asia, joka kertoo omaa kieltään siitä, miten poliitikot vasemmalta oikealle suojelevat toisiaan.

Tiitisen listan avaamiseen ja julkistamiseen riittäisi eduskunnan päätös. Suojelupoliisin valta ei ylitä eduskunnan valtaa vaan eduskunta on yhteiskunnan korkein päättävä elin, joten erilaisten vakoilulistojen julkaiseminen on kiinni vain ja ainoastaan eduskunnan enemmistön tahdosta.

Toistaiseksi tahtoa ei ole riittänyt, kuten Suomen kaltaisessa konsensuksen ja poliittisen korruption maassa on luonnollista. Veljet ja siskot suojelevat toisiaan ja omiaan, sillä jos yksi paljastuu, on vaarana, että hän vuotaa lisää tietoa, jonka perusteella vanhojen valtaa pitäneiden puolueiden kannatus romahtaa entisestään.

Kaikki muistanevat Alpo Rusin piinan, kun häntä ryhdyttiin jahtaamaan Stasi-epäiltynä. Poliittisten kilpailijoiden (sdp) käynnistämä Rusi-jahti meni pieleen, mutta paljon jäi vielä selvitettävää.
Stasiin liittyvän ”Tiitisen listan” julkistaminen ja listalla olevien henkilöiden toiminnan perinpohjainen selvittäminen odottaa edelleen.

Lyhyt kertaus.

Suomi sai 29 vuotta sitten (v. 1990) Saksan tiedustelupalvelulta listan, jossa on 18 suomalaisen nimet. He ovat henkilöitä, jotka ovat vakoilleet vieraan vallan hyväksi tai vaihtoehtoisesti he ovat olleet potentiaalisia vakoojaehdokkaita DDR:n valtiolle.

Saksalaiset luovuttivat nimilistan Supolle, jonka silloinen johtaja Seppo Tiitinen (kesk) sopi yhdessä presidentti Mauno Koiviston kanssa, että listaa ei julkisteta eikä listalla olevista henkilöistä tehdä esitutkintaa. Lista säilöttiin Supon kassakaappiin.

Listan salaaminen ja tutkimatta jättäminen herätti ja herättää monia kysymyksiä, jotka ovat edelleen vailla vastauksia.

Mistä syystä Suomen presidentti ja Supon johtaja halusivat, että lista salataan eikä edes esitutkintaa suoriteta? Miksi he halusivat suojella vakoojia tai potentiaalisiksi vakoojiksi ulkovallan olettamia henkilöitä?
Halusiko presidentti suojella omia puoluetovereitaan (=sdp)?

Keskustalla saattaa myös olla jotain salattavaa listan suhteen. Tiitinen on keskustan mandaatilla urallaan edennyt henkilö.

Ihmetystä herättää erityisesti se, miksi valtionjohto suojeli mahdollisia maanpettureita?
Ensimmäisenä syynä tulee mieleen punamulta eli skdl (nyk. vas), sdp ja keskusta + rkp. Siis se, että listalla saattaa olla juuri näiden puolueiden edustajia, koska punamullan edustajilla oli usein pakottava tarve avautua sosialistivaltioita edustaville henkilöille.

Stasin tietolähteiksi ovat toistaiseksi paljastuneet vasemmistoliiton edesmennyt ex-kansanedustaja Pentti Tiusanen, Itä-Suomen yliopiston historian didaktiikan lehtori Jouko Jokisalo, SAK:n Riitta Juntunen (ent. tiedottaja, nykyisin tutkimusasiantuntija) sekä Helsingin yliopiston germaanisen filologian lehtori Hartmut Lenk.

Kaikkien kiinni jääneiden poliittinen ideologia on sosialistinen, Tiusasen ja Jokisalon kohdalla varmuudella kommunistinen.

Jokisalo, Juntunen ja Lenk säilyttivät paljastumisesta huolimatta virkansa.

Tiusasen vakoilu tuli ilmi vuonna 2001, siitä huolimatta hänet valittiin edelleen eduskuntaan vuoden 2003 ja 2007 vaaleissa. Tiusanen putosi eduskunnasta vasta 2011 vaaleissa raiskauskohun saattelemana.

Seppo Tiitinen tuli eduskunnan pääsihteerinä kuuluisaksi Kansallisoopperan talousongelmien myötä istuttuaan vuosikausia sekä oopperan hallituksessa että eduskunnan pääsihteerinä. Tiitinen vaikutti samaan aikaan sekä rahaa jakavassa että sitä vastaanottavassa ryhmässä.

Aidossa demokratiassa Tiitinen olisi saanut potkut eduskuntavirastaan, mutta Suomessa Tiitinen sai jatkaa kansanedustuslaitoksen kunnioittamana hahmona.

Onko Suomi maailman ainoa läntinen maa, jossa mahdolliseen maanpetokselliseen toimintaan syyllistyneet henkilöt ovat valtiovallan erityissuojeluksessa?
Huolestuttavaa on tietysti myös se, että listalla olevia henkilöitä on saatettu edelleen kiristää ulkovaltojen taholta. Jos lista olisi avattu, kiristämisen mahdollisuus olisi kadonnut saman tien.

Tiitisen listan julkaisemista on puitu oikeudessa useaan otteeseen. Viimeisin oikeudellinen päätös saatiin vuonna 2010, jolloin KHO kumosi Helsingin hallinto-oikeuden aiemmin antaman päätöksen, jonka mukaan lista olisi pitänyt luovuttaa sitä vaatineelle toimittajalle.

Supo valitti tuolloin poliisijohtaja Mikko Paateron (kok) toivomuksesta Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä ja KHO kumosi aiemman, asiakirjan luovutusta tukeneen päätöksen.
KHO:n veljet ja siskot suojelivat tovereita.

Suojelupoliisi esti Tiitisen listan luovuttamisen tutkijalle viimeksi vuonna 2018. Supon antamissa perusteluissa kerrottiin seuraavaa:
”Päätöksessä on otettu huomioon se, että tietojen luovuttaminen voisi vaarantaa Suojelupoliisin kansainvälisen yhteistyön edellytykset. Tiedusteluyhteistyö perustuu luottamukselle, eikä saatuja tietoja lähtökohtaisesti voi luovuttaa eteenpäin, jotta luottamus Suojelupoliisiin säilyy.”

Supo on poliittinen poliisi, joka pyrkii toimimaan tavalla, joka miellyttää poliittista johtoa. Tiitinen oli keskustan mies, Alpo Rusia jahdannut Seppo Nevala oli demari ja Supon nykyinen johtaja on kokoomuksen kansanedustaja Paula Risikon serkku Antti Pelttari (kok), joka oli ennen Supon johtajaksi siirtymistään sisäministeri Anne Holmlundin (kok) poliittinen valtiosihteeri.

Holmlund puolestaan oli se sisäministeri, joka käynnisti toden teolla poliittisen poliisin toiminnan. Lokakuun lopussa 2009 sisäministeri Holmlund piti Etelä-Suomen poliisipäällystöpäivillä puheen, josta seuraava lainaus:
"Turvapaikanhakijoiden määrä on viime vuosina noussut voimakkaasti ja turvapaikkahakemusten käsittelyajat ovat pidentyneet. Turvallisuusviranomaisten kannalta keskeinen haaste on maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen …..”

Holmlundin pitämän puheen jälkeen heräsi kysymys mistä syystä poliisin tehtäviin kuuluu keskeisesti maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen? Noudatetun maahanmuuttopolitiikan vastustaminen ei ole laitonta toimintaa, joten miksi poliisi velvoitetaan toimimaan poliittisesti, hallituksen haluaman poliittisen agendan mukaisesti? Poliisin tehtävä ei ole ottaa kantaa maahanmuuttoon vaan huolehtia kansalaisten turvallisuudesta yhteiskunnassa. Holmlundin puheesta tuli mieleen Neuvostoliitosta tuttu malli, jossa kansalaiset pakotetaan ajattelemaan myönteisesti jostain itselleen epämiellyttävästä asiasta.

Historiassa tapahtuu kaiken aikaa. Arkistojen avautuminen muuttaa maailmankuvaa. Toivottavasti kansalaisilla on kyky ottaa tietoa vastaan ja hyväksyä totuus, vaikka se tuhoaisi mielikuvan, joka heillä on tähän asti ollut joistain poliittisista persoonista.

Tiitisen lista ei ole ainoa pimitetty vakoilijoiksi epäiltyjen lista, sillä venäläisten KGB-loikkariupseerien mukaan on olemassa myös toinen lista koskien joitain Neuvostoliitolle vakoilleita. Supo kiistää listan olemassaolon. KGB-upseeri puolestaan on kertonut luovuttaneensa listan Supolle.

Entinen suurlähettiläs, historioitsija Alpo Rusi tuo julkaistussa kirjassaan Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo 2022) esiin listan suomalaishenkilöistä, joita koskevista tiedoista pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja valvovalta viranomaiselta (BSTU). Kutsumme listaa jäljemmässä Stasi-listaksi.

Pyynnöt toimitettiin saksalaisviranomaiselle kahden suomalaisprofessorin kautta. Kirjoittajan mukaan ne perustuvat oletettavasti Supon tiedossa olleisiin Rosenholz-henkilökortteihin sekä ns. Tiitisen listaan.

Stasi-listan nimet

Ilkka-Christian Björklund, SKDL/SDP, kansanedustaja, Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeri
Jouko Jokisalo, SKDL, tutkija, Stasin värvätty agentti ”Boris” 1979–87
Jorma Kalela, SDP, tutkija
Osmo Kock, SKDL, kansanedustaja, Suomen suurlähettiläs Berliinissä 1974–79
Jaakko Tapani Laakso, SKP/VAS, Tiedonantajan toimittaja, kansanedustaja, KGB:n ”Jan” ja Stasin ”Mantel” 1973–89
Marjatta Laires, diplomaatti DDR:ssä 1978–80
Riitta Myller, SDP:n kansanedustaja
Veijo Olavi Puhjo, SKP, lääkäri, opiskellut DDR:ssä
Johannes Pakaslahti, SKP, Tiedonantajan Berliinin kirjeenvaihtaja 1972–79, Maailman rauhanneuvoston pääsihteeri 1986–89.
Irma Anneli Nurmela
Ulf. L. Sundqvist, SDP, STS:n pääjohtaja
Ilkka Taipale, SDP, kansanedustaja
Pentti Tiusanen, SKP, Stasin värvätty ”Timur”
Rauno Viemerö, SDP, diplomaatti
Pirkko Saisio, SKDL, kirjailija
Jouko Kajanoja, SKP, SKP:n puheenjohtaja 1980-luvulla
Kaisa Korhonen, SKP, laulaja
Vappu Taipale, SDP, virkamies
Eero Heinäluoma, SDP, SAK:n toimitsija
Kalevi Sorsa, SDP, pää- ja ulkoministeri, puoluejohtaja
Ulpu Iivari, SDP:n puoluesihteeri
Kirsti Lintonen, SDP, diplomaatti
Arto Mansala, SDP, diplomaatti
Jaakko Laajava, LKP, diplomaatti
Paavo Lipponen, SDP, kansanedustaja
Jaakko Blomberg, SDP, diplomaatti
Erkki Tuomioja, SDP, apulaiskaupunginjohtaja, kansanedustaja
Matti Ahde, SDP, Suomi–DDR-seura, kansanedustaja, ministeri
Esko-Juhani Tennilä, SKP, kansanedustaja
Tarja Halonen, SDP, kansanedustaja
Taisto Sinisalo, SKP-y:n puheenjohtaja
Ilkka Kanerva, Kok., kansanedustaja, ministeri

Näiden lisäksi tietoja on pyydetty Antti Matti Ilmari Ruso/Russi/Rusi -nimisestä henkilöstä. 2000-luvun alkuvuosien ns. Rusi-kohun aikana kävi kuitenkin selväksi, että viranomaiset olivat tahallaan tai tahattomasti sekoittaneet Alpo Rusin hänen huomattavasti vanhempaan isoveljeensä Jukka Rusiin, jolla oli ollut yhteyksiä Itä-Saksan turvallisuuspalveluun. Saksalaislähteistä on sittemmin vahvistettu suomalaisten pyrkineen tarkoitushakuisesti etsimään nimenomaan presidentti Martti Ahtisaaren keskeisenä neuvonantajana 1990-luvulla toimineen Alpo Rusin nimeä likaavaa aineistoa.

Mitä lista tarkoittaa?

Nimi Stasi-listalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että henkilön yhteys Itä-Saksan turvallisuuspalveluun on ollut syystä tai toisesta niin kiinnostava, että suomalaistutkijat ja/tai -viranomaiset ovat halunneet tutustua heitä koskeviin dokumentteihin lähemmin. Merkittävällä osalla yhteistyö lienee ollutkin melkoisen syvällistä, mistä kertoo useampien KGB:n ja itäsaksalaisten suoranaisesti värväämien henkilöiden mukanaolo listalla. Toisaalta osan kontakti on saattanut olla löysempi ja perustua pikemminkin keskusteluyhteyden ylläpitämiseen kuin tehtävien vastaanottamiseen. Raja näiden kahden välillä ei ole kuitenkaan aina selkeästi vedettävissä.

Nykyhetken kannalta keskeisin ongelma liittyy siihen, että Stasin tiedusteluasema koordinoi läheisesti toimintaansa Neuvostoliiton KGB:n kanssa. Näin ollen myös Venäjä saattaa kyetä edelleen käyttämään hyväksi itäsaksalaisten kautta muodostettuja riippuvuussuhteita.

Rikosoikeudellisessa katsannossa yhteydenpidon luonne on aina riippuvaista valtion asemoitumisesta, liittolaissuhteista ja kansainvälisestä tilanteesta. Mikä on voinut 1980-luvun YYA-Suomessa olla normaalia tai vain eettisesti kyseenalaista, saattaa Venäjä-pakotteiden eturintamaan asettuneessa EU-Suomessa olla yksiselitteisen rikollista. Toivottavasti listalle syystä tai toisesta päätyneet ymmärtävät tämän ja viimeistään viranomaiset varmistavat mahdollisesti jatkuvien epäasiallisten yhteyksien katkaisemisen.

Usein tiedusteluaseman kontaktien arvo voi olla myös heidän kauttaan välitettävän disinformaation tai yleiseen mielipiteeseen vaikuttavien teesien levittämisessä. Tällöin on tärkeää, että mukana on riittävästi totuutta eivätkä esitetyt väitteet ole liian kaukana kulloisenkin yhteiskunnan yleisestä mielipiteestä. Tällä hetkellä esimerkiksi kansainvälisestä oikeudesta piittaamaton Venäjä ei edes itse yritä erityisemmin perustella toimintaansa laillisuudella, saati sitten että Kreml odottaisi moista kaikilta suomalaisilta vaikuttaja-agenteiltaan. Paljon helpompaa on vaikkapa lietsoa epäluuloa siitä, onko puolustusliitto Natoon järkevää liittyä nopealla aikataululla vai sittenkin antaa asian odottaa – mahdollisesti niin kauan, että Venäjä pääsee uhkaamaan Suomea sotilaallisesti.