Karikatyyrimaalauksen
presidentti Tarja Halosesta on maalannut taitelija Rositsa Tancheva.
Maalauksen koko on 30x50 cm.
Tarja
Halonen,
presidentti s. 24. joulukuuta 1943 Kallio,
Helsinki Tarja
Kaarina Halonen on suomalainen poliitikko. Hän toimi Suomen
tasavallan 11. presidenttinä ja ensimmäisenä naispuolisena
valtionpäämiehenä vuosina 2000–2012. Hän astui virkaan 1.
maaliskuuta 2000, ja hänet valittiin uudelleen presidentiksi vuonna
2006
Tarja
Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen
vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola
avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno
Halonen oli
tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli
Halonen kävi
ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli
Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa
vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950
sähköasentaja Thure
Forssin kanssa,
josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös
vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli
äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä
sekä oikeudenmukaisuutta.
Tarja
aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä
vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän
kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962.
Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja
kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden
taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi
pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.
Tarja
Kaarina Halonen syntyi jouluaattona 1943 Helsingissä. Hänen
vanhempansa, rakennustyöläinen Vieno Halonen ja Lyyli Loimola
avioituivat toisen maailmansodan aikana. Vieno
Halonen oli
tyttären syntyessä rintamalla, ja Lyyli
Halonen kävi
ansiotöissä muiden työläisvaimojen tapaan. Perheen koti oli
Kallion työläiskaupunginosassa. Isä jätti perheen Tarjan ollessa
vain kaksivuotias. Lyyli Halonen solmi uuden avioliiton vuonna 1950
sähköasentaja Thure
Forssin kanssa,
josta tuli Tarjalle läheinen isähahmo ja aatteellinen esikuva. Myös
vahvan äidin arvomaailma on vaikutti tyttären maailmankuvaan. Lyyli
äiti arvosti hyviä ja vaatimattomia työihmisiä, rehellisyyttä
sekä oikeudenmukaisuutta.
Tarja
aloitti opintiensä Kallion kansakoulussa syksyllä 1950. Neljä
vuotta myöhemmin hän siirtyi Kallion yhteiskouluun, mistä hän
kirjoitti työläissukunsa ensimmäiseksi ylioppilaaksi vuonna 1962.
Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tarja
kirjoittautui syksyllä 1963 opiskeltuaan sitä ennen vuoden
taidehistoriaa. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi
pääaineenaan rikosoikeus vuonna 1968.
Työuransa
Tarja Halonen aloitti jo ennen juristiksi valmistumistaan
Luotonvalvonta oy:n lakimiehenä 1967. Parin vuoden jälkeen hän
siirtyi Suomen Ylioppilaskuntien Liiton (SYL) sosiaali- ja
järjestösihteeriksi, jossa hän kiinnostui politiikasta ja liittyi
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Tarja Halonen palkattiin 1970
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) lakimieheksi, jolloin
hänestä tuli SAK:n ensimmäinen naisjuristi.
Tärkeän
askeleen kohti poliitikon uraa hän otti 1974, jolloin hänestä tuli
pääministeri Kalevi
Sorsan eduskuntasihteeri.
Halosesta tuli näin SDP:ta, istuvaa hallitusta ja
ammattiyhdistysliikettä yhdistävä side. Sorsa huomasi pian, että
nuori juristi oli itsenäisesti ajatteleva, mutta samalla
hallitukselle ehdottoman lojaali työtoveri. Kiinnostus politiikkaan
kasvoi. Vuonna 1977 Halonen aloitti lähes kaksikymmentä vuotta
kestäneen kunnallispoliittisen uransa, kun hänet valittiin
Helsingin kaupunginvaltuustoon.
Syksyllä
1978 Halosen oli tarkoitus osallistua valtakunnallisen
maanpuolustuskurssin kertausjaksolle kurssin emäntänä. Hänen piti
lentää tapaamista varten Kuopion Rissalaan, mutta lääkäri kielsi
lentämisen pitkällä olleen raskauden vuoksi. Lääkärin määräys
pelasti Halosen ja hänen vielä syntymättömän tyttärensä
hengen, sillä lentokone syöksyi maahan paluulennollaan Helsinkiin.
Kaikki koneen matkustajat kuolivat. Loppuvuodesta 1978 Tarja Halonen
ja hänen avopuolisonsa, SDP:n eduskuntaryhmän silloinen sihteeri
Kari
Pekkonen saivat
Anna-tyttären.
Vuonna 1979 Halonen pyrki toistamiseen eduskuntaan SDP:n listoilta ja
tuli valituksi. Äiti Lyyli auttoi vauvan hoidossa ja olipa vauva
joskus mukana eduskunnassakin. Halonen ja Pekkonen erosivat
1980-luvun alkupuolella.
Eduskunnassa
työmarkkinajuristi Halosen ansiot huomattiin pian, ja hän sai
osakseen lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa
sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja 1984–1987 ja lakivaliokunnan
varapuheenjohtaja 1991–1995. Poliitikkona Halonen oli tiukan
asiallinen, päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, mutta
toisaalta humaani, suvaitsevainen ja sydämellinen. Hänestä on
osuvasti sanottu, että hän on mielenkiintoinen yhdistelmä
aatteellista idealistia ja realistia ”saman hatun alla”.
Poliittisen
uransa aikana Halonen oli aktiivisesti mukana myös
järjestötoiminnassa. Se näyttää olleen hänelle pikemminkin
elämäntapa kuin harrastus. Hän on ollut mukana muun muassa
solidaarisuusliikkeessä sekä puolustamassa ihmisoikeuksia ja
rauhaa. Vaikka Halonen ei kuulunut luterilaiseen kirkkoon, hän on
ollut mukana myös kristillisessä työssä, kuten Suomen
Setlementtiliitossa. Hänen suvaitsevaisuudestaan kertoo, että hän
on toiminut luottamustehtävissä Seksuaalinen tasavertaisuus (SETA)
ry:ssä, rasismin vastaisessa valtuuskunnassa ja Romaniasiain
neuvottelukunnassa. Myös ikääntyneiden ihmisten ongelmat ovat
olleet lähellä Halosen sydäntä, ja hän on ollut mukana Vanhus-
ja lähimmäispalvelun liiton hallinnossa. Lisäksi hän on toiminut
erinäisissä kulttuuri- ja urheilujärjestöissä. Taide, kulttuuri
ja siirtolapuutarhan hoito ja liikunnalliset harrastukset toivat iloa
vapaa-aikaan.
Ministeriuransa
Tarja Halonen aloitti 1987, jolloin hänet nimitettiin Harri
Holkerin hallituksen
sosiaalihuolto-, alkoholi- ja tasa-arvoasioista vastaavaksi
sosiaaliministeriksi. Hän hoiti 1989–1991 myös pohjoismaisen
yhteistyöministerin tehtävää ja 1990 hänestä tuli
oikeusministeri. Ministeriura jatkui 1995 Paavo
Lipposen ensimmäisen
hallituksen ensimmäisenä naispuolisena ulkoasiainministerinä.
Päteväksi havaittu Halonen jatkoi ulkoasiainministerinä myös
Lipposen toisessa hallituksessa aina presidentiksi valitsemiseensa
saakka.
Vuoden
2000 presidentinvaalien lähestyessä SDP:ssä alettiin järjestää
puolueen esivaalia. Istuva presidentti Martti
Ahtisaari ilmoitti
vähän ennen ehdokkaaksi ilmoittautumisajan päättymistä, että
hän jää syrjään vaaleista kokonaan. Tarja Halonen valittiin
SDP:n ehdokkaaksi ja hän kävi presidenttitaistonsa Keskustan
puheenjohtajan Esko
Ahon kanssa.
Toisella äänestyskierroksella Halonen sai 51,6 % äänistä ja
Suomi ensimmäisen naispresidenttinsä. Ainoastaan neljässä
maailman maassa on ollut naispuolinen presidentti ennen Suomea.
Vaalit teki jännittäviksi se, ettei Halonen edustanut niin
sanottuja perinteisiä arvoja: hänellä oli tunnetusti
vasemmistodemarin maine, hän eli avoliitossa Pentti
Arajärven kanssa
eikä kuulunut kirkkoon. Hänen arkisen rento olemuksensa,
asiantuntevat kommenttinsa sekä aidoksi koettu esiintymisensä
tekivät hänestä kuitenkin Ahoa suositumman.
Maaliskuun
alussa 2000 virkaansa astunut presidentti Tarja Halosen ensimmäinen
presidenttikausi alkoi juuri uudistetun perustuslain merkeissä
Laki astui voimaan samana päivänä, kun Halonen astui virkaansa.
Hän puolusti sen mukaisia valtaoikeuksiaan määrätietoisesti
etenkin ulkopolitiikkaan ja puolustusvoimien komentajuuteen
liittyvissä kysymyksissä. Halonen linjasi rooliaan toteamalla, että
presidentin tulee olla laillinen, vahva ja yhteistyökykyinen.
Halonen hoiti sotilaalliset ja valtiolliset tehtävänsä yhtä
säntillisesti kuin edeltäjänsä, mutta korosti enemmän
tasa-arvokysymyksiä ja oli esiintymistavaltaan mutkattomampi.
Presidenttiin saattoi törmätä arkisissa merkeissä kaupassa,
bussissa tai vaikka vatsatanssitunnilla. Ensimmäisen
presidenttivuotensa kesällä hän meni yllättäen naimisiin
pitkäaikaisen elämänkumppaninsa tohtori Pentti Arajärven kanssa.
Halonen uudisti itsenäisyyspäivän juhlia, kun hän emännöi niitä
ensimmäistä kertaa. Juhlavieraiden joukossa oli aiempaa enemmän
nuoria vaikuttajia, kansalaisjärjestöjen edustajia ja
kulttuuriväkeä.
Maaliskuussa
2002 Halonen alkoi johtaa YK:n globalisaation sosiaalista
ulottuvuutta selvittävää komissiota yhdessä Tansanian presidentti
Benjamin
Mkapan kanssa.
Huhtikuussa hän tapasi Valkoisessa talossa tuoreen Yhdysvaltain
presidentti George
Bushin.
Vuoden 2002 tapaaminen oli viimeinen virallinen tapaaminen pitkään
aikaan Yhdysvaltojen ja Suomen ylimmän johdon välillä, ja tämä
herätti Suomessa myöhemmin runsaasti keskustelua Suomen ja
Yhdysvaltojen suhteista. Halonen arvosteli 2000-luvulla kärkkäästi
George Bushin johtamaa hallintoa Irakin sodan aloittamisesta ja
myöhemmin myös hallinnon hyväksymistä kidutuksista. Halonen
totesi YK:n turvallisuusneuvoston istunnossa pitävänsä
Yhdysvaltain johtamaa Irakin sotaa laittomana ja kansainvälisten
sopimusten vastaisena.
Vuoden
2003 vaalien jälkeen Suomi sai ensimmäisen naispääministerinsä,
keskustan Anneli
Jäätteenmäen ja
tästä presidentti oli hyvin ilahtunut. Jäätteenmäen kausi jäi
kuitenkin lyhyeksi. Jäätteenmäki oli käyttänyt vaalien aikana
tietojaan Irakin sodasta SDP:n Paavo
Lipposta vastaan.
Salaiseksi luokitellut tiedot oli hänelle vuotanut presidentin oma
neuvonantaja Martti
Manninen.
Jäätteenmäki jätti eronpyyntönsä presidentille kesäkuussa
presidentin kesäasunnolla Kultarannassa ja hänen tilalleen
pääministeriksi nousi Matti
Vanhanen.
Halosen
toinen virkakausi alkoi maaliskuun alussa 2006 tiukan vaalikamppailun
jälkeisessä jännitteisessä tilanteessa. Vastapelurina oli ollut
Kokoomuksen Sauli
Niinistö.
Halonen voitti niukasti vaalin toisella kierroksella saaden 51,8 %
äänistä. Vaalivoittonsa jälkeen Halonen ilmoitti aikovansa olla
toisella presidenttikaudellaan rohkeampi, puhuessaan
hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista. Halosen toisen kauden alkua
hallitsi keskustelu perustuslain uudistuksesta ja presidentin
valtaoikeuksien supistamisesta hallituksen eduksi. Halonen noudatti
määrätietoisesti vallitsevaa lainsäädäntöä etenkin
presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien osalta eikä suostunut
mukautumaan perustuslain tarkastamiskomitean esityksiin
valtaoikeuksien supistamisesta. Hän perusteli presidentin
valtaoikeuksien säilyttämistä sillä, että presidentti tarvitsee
todellista valtaa voidakseen toimia yhteiskunnallisena
arvovaikuttajana. Halonen osallistui arvokeskusteluun muun muassa
ottamalla puheissaan esille vanhusten aseman heikkoudet, suomalaisen
väkivallan ja uusköyhyyden. Hän korosti myös yhteisvastuuta,
tasa-arvoa ja ammatillisen koulutuksen tärkeyttä. Halonen on
todennut presidentin työssä olevan parasta sen, että saa olla
tekemisissä ihmisten arjessa merkittävien ajankohtaisten asioiden
kanssa. Presidenttikausiensa aikana Halonen teki yhteensä 270
ulkomaanvirkamatkaa.
Presidentti
Halonen kiinnittyi viimeisimpien virkavuosiensa aikana aikaisempaa
tiiviimmin YK:ta lähellä olevaan toimintaan. Vuonna 2009 Halonen
nimettiin Kansainvälisen naisjohtajaverkoston puheenjohtajaksi ja
2011 YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTADin neuvonantajapaneelin
puheenjohtajaksi. Tarja Halosen kausi Suomen tasavallan presidenttinä
päättyi 1.3.2012, ja kokoomuksen Sauli
Niinistö aloitti
virkakautensa. Viimeisimmässä lehdistötilaisuudessaan Halonen
sanoi aikovansa jatkaa osallistumistaan yhteiskunnalliseen
keskusteluun. ”Olen sellainen, että elän aina tässä hetkessä.”
Presidentin
viimeistä virkavuotta kuvaavan Rouva
Presidentti -elokuvan
ensi-illassa (28.3.2012) Halonen totesi, että se antaa presidentin
työstä hyvin kiireisen ja totuudenmukaisen kuvan.
Presidenttikautensa jälkeen Halonen jatkaa työtään lukuisissa
kotimaisissa ja kansainvälisissä järjestöissä.
Tarja
Halosen mukaan on nimetty pensasruusulajike vuonna 2011, jonka hän
itse istutti Kallion Torkkelinpuistoon ja puistikko Helsingin
kaupunginteatterin vieressä vuonna 2013, jolloin Tarja Halonen
täytti 70 vuotta.
Tasavallan
presidentin Mauno Koiviston järjestämä oikeuspoliittinen
keskustelutilaisuus(tunnetaan
nimellä Koiviston
konklaavi)
oli presidentti Mauno
Koiviston koolle
kutsumaa tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten
edustajien tapaamista 6. toukokuuta 1992. Presidentinlinnaan
kokoontui silloin noin 30 henkeä.
Arvellaan,
että tässä tapaamisessa Koivisto painosti korkeimman oikeuden
jäseniä olemaan myötämielisempiä pankeille velallisten ja
pankkien välisissä oikeudenkäynneissä. Esimerkiksi professori
Heikki
Ylikangas muistelee:
»Tilaisuuden
tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista –
mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus
tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.»
Koivisto
piti virheellisenä erityisesti Korkeimman oikeuden 3.4.1992 tekemää
päätöstä, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta yksipuolisesti
nostaa lainansaajan korkoa. Koiviston mielestä tuomioistuinten oli
ajateltava erityisesti pankkien asemaa. Pankit kärsivät
massiivisista ongelmaluotoista toisaalta talouslaman
vuoksi
ja toisaalta siksi, että ne halusivat periä luotoista
devalvaatiokorotukset, mikä oli monelle yritykselle liikaa.
Ainakin
tietokirjailija Antti-Pekka
Pietilä kirjassaan
Pankkikriisin
peitellyt paperit (2008)
ja toimittaja Seppo
Konttinen kirjassaan
Salainen
pankkituki (2007)
tulkitsevat niin että kokouksen jälkeen tuomioiden linja muuttui
velallisia kohtaan ankarammaksi ja pankeille edullisemmaksi.
Osanottajat
Muistiinpanojen
kohtalo
Koivisto
oli pyytänyt keskustelua Korkeimman oikeuden presidentin kanssa sekä
ennen että jälkeen varsinaista kokousta Koiviston keskusteluista on
olemassa muistiinpanot. Presidentti Tarja
Halonen päätti
salata ne ulkopuolisilta tarvitaan
parempi lähde
Tilaisuudesta
tehty 36-sivuinen muistio siirrettiin 2013 tasavallan presidentin
kansliasta Kansallisarkistoon,
jolloin toimittajat pääsivät tutustumaan siihen.
Vakaan
markan politiikka
Suomi
koki 1990-luvun alussa erittäin syvän taloudellisen laman johtuen
vakaan markan politiikasta. Talouspolitiikan virheet
moninkertaistuivat liberalisoinnin kanssa. Vahvan markan politiikasta
tuli tappava myrkky. Presidentti Mauno
Koivisto nimitti
Suomen Pankin johtajan Harri
Holkerin sinipunahallituksen.
Hän oli sinipunahallituksen kätilö. Vahvan markan politiikka
kirjattiin Holkerin
hallituksen
ohjelmaan kuten myös Esko
Ahon hallituksen
ohjelmaan. Kun vahvan markan politiikan aikana rahaa tuotiin
keinottelutarkoituksiin, yhteiskunta salli sen tapahtua. Valvojat
eivät valvoneet. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtävänsä.
Lamasyyllisiä löytyy pankkien ohella Suomen Pankista ja
Pankkitarkastusvirastosta. Suomen 1990-luvun alun lama oli Suomen
poliittisten ja talouden päättäjien aikaansaama.
Koivisto
ei
toiminut yksin. Hänen sisäpoliittiseen junttaansa kuuluivat Suomen
johtokunnan jäsenet Rolf
Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri ja
Kalevi
Sorsa.
Junttaan kuului myös sinipunahallituksen valtionvarainministeri
Erkki
Liikanen,
jonka kardinaalimunaus oli verotuksen keventäminen
noususuhdanteessa.
Vahvan markan politiikalla aiheutettiin Suomeen
yli 500 000 ihmisen työttömyys. Ylivelkaantuneita oli yli 280 000.
Markkinoilta poistettiin n. 60 000 elinkelpoista yritystä ja
itsemurhia tehtiin Stakesin tilaston mukaan 14500. Voidaanko puhua
kansanmurhasta?
Koiviston
konklaavi on valtiopetos?
Tasavallan
presidentti Mauno
Koivisto kutsui
06.05.1992 tasavallan presidentin linnaan oikeusjärjestelmän
edustajia kokoukseen, jossa heitä ohjeistettiin antamaan pankeille
suosituimmuusasema riita-asioissa ja syytesuoja niissä johtuvissa
asioissa. Kokouskutsu oli Martti
Mannisen allekirjoittama
ja päivätty 16.04.1992.
Kokouksessa teemoina olivat
1.
Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja
riippumattomuus
2. Tuomioistuimen toiminnan arvostelu
Kokouksessa
johti puhetta silloinen KKO:n presidentti Heinonen.
Palveriin osallistuivat tasavallan presidentti Mauno
Koivisto,
rouva Tellervo
Koivisto,
KKO:n presidentti Olavi
Heinonen,
oikeusneuvos Erkki-Juhani
Taipale,
oikeusneuvos Per
Lindholm,
KHO:n hallintoneuvos Pekka
Hallberg,
kihlakunnantuomari Markku
Arponen,
ylituomari Olli
Karikoski,
pormestari Juha
Kettunen,
Itä-Suomen HO:n presidentti Esko
Kilpeläinen,
Vaasan HO:n presidentti Erkki
Rintala,
oikeusneuvos Mikko
Tulokas,
professori Aulis
Aarnio,
apulaisprofessori Jukka
Kekkonen,
erikoistutkija Jyrki
Tala,
professori Leena
Kartio,
professori Olli
Mäenpää,
dosentti Juha
Pöyhönen,
professori Kirsti
Rissanen,
professori Kaarlo
Tuori,
oikeustieteen lisensiaatti Veli-Pekka
Viljanen, Antti Kivivuori,
professori Jaakko
Uotila,
kansliapäällikkö Jaakko
Kalela,
erityisavustaja Martti
Manninen ja
Ratan johtaja Jorma
Aranko.
Suomen
perustuslain 2 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat
tuomioistuimet.
KKO:n päätöksistä on todettavissa, että
oikeudenkäytön linjaus muuttui Koiviston pitämän tilaisuuden
jälkeen pankkeja suosivaksi.
Toukokuun tuomarineuvoston
kokous ei ollut ainoa laatuaan. Professori Kekkonen
oli
– Koivisto-kriittisyydestään huolimatta – erään kokouksen
pääalustajana. Tuolloin käsiteltiin lähinnä talousrikoksia ja
niiden tutkintaa. Presidentti ei kuitenkaan päässyt paikalle, vaan
iltaa isännöi oikeusministeri Matti
Louekoski.
Lopulta hänellekin tuli kiire, ja emännäksi siirtyi Tarja
Halonen.
Iltalehdessä
15.8.2005 Postipankin ex-pääjohtaja Seppo
Lindblom tunnustaa
syyllisyytensä pankkikriisiin.
Soitin europarlamentaarikko Anneli
Jäätteenmäelle ja
kysyin ns. Koiviston konklaavista. Jäätteenmäki sanoi ettei hän
ole juuri tuohon palaveriin osallistunut, mutta hän on osallistunut
vastaaviin palavereihin. Tästä voidaan päätellä, että
pankkikriisin ja suuren laman totuuden salaaminen on poliittisesti
yhteisesti sovittu salaisuus. Mukana asioiden salaamisessa on kaikki
poliittiset puolueet. Oikeuslaitos on alistettu poliittisen valvonnan
alaisuuteen. Tästä kirjoitti Lakimiesuutiset lehdessä 2/2002
käräjätuomari Jussi
Nilsson.
Asiapaperit
salaisiksi
Presidentti
Mauno Koiviston presidentin linnassa 6.5.1992 järjestetyn
”tuomarineuvoston” asiakirjat on määrätty salaisiksi Koiviston
pyynnöstä ja tasavallan presidentti Tarja
Halosen määräyksestä.
-
Selvästihän Koivisto halusi vaikuttaa siihen, että oikeuslaitos ei
tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja, muistaa professori
Jukka Kekkonen vuosikymmen takaisen keskustelutilaisuuden
ilmapiiristä.
Myös professori Heikki
Ylikankaan mukaan
Linnan tilaisuuden tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla
painostaa Korkein Oikeus tekemään Koivistolle mieleinen ratkaisu
pankkeja koskevassa asiassa. Koiviston palaverissa linjattiin
pankkikriisiin liittyvä oikeuskäytäntö pankkeja suosivaksi ja
velallisia tainnuttavaksi. Terveetkin pienyritykset olivat pankeille
lainsuojatonta riistaa. Luotot pantiin kerralla maksuun, vakuudet
rosvottiin laillisesti pankeille, jotka realisoivat ne päivän
hintaan ja kirjasivat voitot hyväkseen.
Jos Koiviston
seminaari kestäisi päivänvalon niin miksi asiakirjat on pitänyt
julistaa salaisiksi.
Presidentti
Mauno Koivisto puuttui riippumattoman tuomioistuinlaitoksen
toimintaan perustuslain vastaisesti. Kysymyksessä on valtiopetos,
mikä ei vanhene koskaan. Presidentti Mauno Koivisto ohjeisti
oikeuslaitosta antamaan pankeille suosituimmuusasema
oikeudenkäynneissä. Tämä tarkoitti sitä, että pankit voittivat
ylemmissä oikeusasteissa. On tutkittu 5000 pankkioikeudenkäyntiä
ja vain yhdessä pankki on hävinnyt. Presidentti Koiviston
päätöksellä pankit pelastettiin. Tarkoitus oli vahvistaa pankkien
vakavaraisuutta jotta Suomi täyttäisi EY:hyn liittymisen
vaatimukset. Pankki ei voinut voittaa ylemmissä oikeusasteissa ellei
oikeusistuimet syyllistyneet rikolliseen toimintaan. Tämä merkitsi
sitä, että rikollisille annettiin syytesuoja.
Presidentti
Tarja Halonen on mukana valtiopetoksessa suojellessaan presidentti
Mauno Koiviston rikollista toimintaa.
Valtiopetokset
Suomessa
https://www.youtube.com/watch?v=dYXZeR3TtAk
Valtiopetokset
Suomessa
https://jormajaakkola.fi/Valtiopetokset%20Suomessa
Suomessa
poliittiset veljet ja siskot suojelevat kavereitaan ja tovereitaan
tavalla, joka ei vastaa käsitystä demokraattisesta länsimaasta.
DDR:n
tunnustamiskomitean hallituksen jäsenet olivat:
Kuuno
Honkanen,
skdl; Tarja Halonen, sdp/SAK; Ontro
Virtanen,
skdl/Suomi-DDR – seura; -Christian
Björklund,
sdp ja Jaakko
Laajava,
LKP/SYL.
Skdl=
Suomen kansan demokraattinen liitto on vasemmistoliiton kommunistinen
alkukoti.
LKP= Liberaalinen kansanpuolue
SYL = Suomen
ylioppilaskuntien liitto
Ryhmän
sihteerinä toimi Jorma
Sunell,
skdl, jonka vaimo työskenteli DDR:n kulttuurikeskuksessa
Helsingissä.
Sihteeri
mukaan lukien hallituksessa istui kolme kommunistia, kaksi
sosialistia ja yksi ns. liberaali.
Kuuno
Honkasen Urho
Kekkonen palkitsi
myöhemmin suurlähettilään viralla Itä-Berliinissä.
Berliinin
muurin murtumisen vuosipäivä 9.11. sai poliittiset kielenkannat
laulamaan vanhaa virttä, jonka mukaan Tiitisen
lista täytyy
saada julkiseksi.
Tiitisen
listan ympärillä toistuvasti pyörivä kommentointi
kansanedustajien taholta on surkuhupaisaa puuhastelua. Suomi on ainoa
Neuvostoliiton poliittisessa ohjauksessa toiminut maa Euroopassa,
joka ei ole nostanut ”kissaa pöydälle” neuvostovuosien
tapahtumista.
Häpeällinen asia, joka kertoo omaa kieltään
siitä, miten poliitikot vasemmalta oikealle suojelevat toisiaan.
Tiitisen
listan avaamiseen ja julkistamiseen riittäisi eduskunnan päätös.
Suojelupoliisin valta ei ylitä eduskunnan valtaa vaan eduskunta on
yhteiskunnan korkein päättävä elin, joten erilaisten
vakoilulistojen julkaiseminen on kiinni vain ja ainoastaan eduskunnan
enemmistön tahdosta.
Toistaiseksi
tahtoa ei ole riittänyt, kuten Suomen kaltaisessa konsensuksen ja
poliittisen korruption maassa on luonnollista. Veljet ja siskot
suojelevat toisiaan ja omiaan, sillä jos yksi paljastuu, on vaarana,
että hän vuotaa lisää tietoa, jonka perusteella vanhojen valtaa
pitäneiden puolueiden kannatus romahtaa entisestään.
Kaikki
muistanevat Alpo
Rusin piinan,
kun häntä ryhdyttiin jahtaamaan Stasi-epäiltynä. Poliittisten
kilpailijoiden (sdp) käynnistämä Rusi-jahti meni pieleen, mutta
paljon jäi vielä selvitettävää.
Stasiin liittyvän ”Tiitisen
listan” julkistaminen ja listalla olevien henkilöiden toiminnan
perinpohjainen selvittäminen odottaa edelleen.
Lyhyt
kertaus.
Suomi
sai 29 vuotta sitten (v. 1990) Saksan tiedustelupalvelulta listan,
jossa on 18 suomalaisen nimet. He ovat henkilöitä, jotka ovat
vakoilleet vieraan vallan hyväksi tai vaihtoehtoisesti he ovat
olleet potentiaalisia vakoojaehdokkaita DDR:n valtiolle.
Saksalaiset
luovuttivat nimilistan Supolle, jonka silloinen johtaja Seppo
Tiitinen (kesk)
sopi yhdessä presidentti Mauno
Koiviston kanssa,
että listaa ei julkisteta eikä listalla olevista henkilöistä
tehdä esitutkintaa. Lista säilöttiin Supon kassakaappiin.
Listan
salaaminen ja tutkimatta jättäminen herätti ja herättää monia
kysymyksiä, jotka ovat edelleen vailla vastauksia.
Mistä
syystä Suomen presidentti ja Supon johtaja halusivat, että lista
salataan eikä edes esitutkintaa suoriteta? Miksi he halusivat
suojella vakoojia tai potentiaalisiksi vakoojiksi ulkovallan
olettamia henkilöitä?
Halusiko presidentti suojella omia
puoluetovereitaan (=sdp)?
Keskustalla
saattaa myös olla jotain salattavaa listan suhteen. Tiitinen on
keskustan mandaatilla urallaan edennyt henkilö.
Ihmetystä
herättää erityisesti se, miksi valtionjohto suojeli mahdollisia
maanpettureita?
Ensimmäisenä syynä tulee mieleen punamulta eli
skdl (nyk. vas), sdp ja keskusta + rkp. Siis se, että listalla
saattaa olla juuri näiden puolueiden edustajia, koska punamullan
edustajilla oli usein pakottava tarve avautua sosialistivaltioita
edustaville henkilöille.
Stasin
tietolähteiksi ovat toistaiseksi paljastuneet vasemmistoliiton
edesmennyt ex-kansanedustaja Pentti
Tiusanen,
Itä-Suomen yliopiston historian didaktiikan lehtori Jouko
Jokisalo,
SAK:n Riitta
Juntunen (ent.
tiedottaja, nykyisin tutkimusasiantuntija) sekä Helsingin yliopiston
germaanisen filologian lehtori Hartmut
Lenk.
Kaikkien
kiinni jääneiden poliittinen ideologia on sosialistinen, Tiusasen
ja Jokisalon kohdalla varmuudella kommunistinen.
Jokisalo,
Juntunen ja Lenk säilyttivät paljastumisesta huolimatta virkansa.
Tiusasen
vakoilu tuli ilmi vuonna 2001, siitä huolimatta hänet valittiin
edelleen eduskuntaan vuoden 2003 ja 2007 vaaleissa. Tiusanen putosi
eduskunnasta vasta 2011 vaaleissa raiskauskohun saattelemana.
Seppo
Tiitinen tuli eduskunnan pääsihteerinä kuuluisaksi
Kansallisoopperan talousongelmien myötä istuttuaan vuosikausia sekä
oopperan hallituksessa että eduskunnan pääsihteerinä. Tiitinen
vaikutti samaan aikaan sekä rahaa jakavassa että sitä
vastaanottavassa ryhmässä.
Aidossa
demokratiassa Tiitinen olisi saanut potkut eduskuntavirastaan, mutta
Suomessa Tiitinen sai jatkaa kansanedustuslaitoksen kunnioittamana
hahmona.
Onko
Suomi maailman ainoa läntinen maa, jossa mahdolliseen
maanpetokselliseen toimintaan syyllistyneet henkilöt ovat
valtiovallan erityissuojeluksessa?
Huolestuttavaa on tietysti myös
se, että listalla olevia henkilöitä on saatettu edelleen kiristää
ulkovaltojen taholta. Jos lista olisi avattu, kiristämisen
mahdollisuus olisi kadonnut saman tien.
Tiitisen
listan julkaisemista on puitu oikeudessa useaan otteeseen. Viimeisin
oikeudellinen päätös saatiin vuonna 2010, jolloin KHO kumosi
Helsingin hallinto-oikeuden aiemmin antaman päätöksen, jonka
mukaan lista olisi pitänyt luovuttaa sitä vaatineelle
toimittajalle.
Supo
valitti tuolloin poliisijohtaja Mikko
Paateron (kok)
toivomuksesta Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä ja KHO
kumosi aiemman, asiakirjan luovutusta tukeneen päätöksen.
KHO:n
veljet ja siskot suojelivat tovereita.
Suojelupoliisi
esti Tiitisen listan luovuttamisen tutkijalle viimeksi vuonna 2018.
Supon antamissa perusteluissa kerrottiin seuraavaa:
”Päätöksessä
on otettu huomioon se, että tietojen luovuttaminen voisi vaarantaa
Suojelupoliisin kansainvälisen yhteistyön edellytykset.
Tiedusteluyhteistyö perustuu luottamukselle, eikä saatuja tietoja
lähtökohtaisesti voi luovuttaa eteenpäin, jotta luottamus
Suojelupoliisiin säilyy.”
Supo
on poliittinen poliisi, joka pyrkii toimimaan tavalla, joka
miellyttää poliittista johtoa. Tiitinen oli keskustan mies, Alpo
Rusia jahdannut Seppo
Nevala oli
demari ja Supon nykyinen johtaja on kokoomuksen kansanedustaja Paula
Risikon serkku
Antti
Pelttari (kok),
joka oli ennen Supon johtajaksi siirtymistään sisäministeri Anne
Holmlundin (kok)
poliittinen valtiosihteeri.
Holmlund
puolestaan oli se sisäministeri, joka käynnisti toden teolla
poliittisen poliisin toiminnan. Lokakuun lopussa 2009 sisäministeri
Holmlund piti Etelä-Suomen poliisipäällystöpäivillä puheen,
josta seuraava lainaus:
"Turvapaikanhakijoiden
määrä on viime vuosina noussut voimakkaasti ja
turvapaikkahakemusten käsittelyajat ovat pidentyneet.
Turvallisuusviranomaisten kannalta keskeinen haaste on
maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen …..”
Holmlundin
pitämän puheen jälkeen heräsi kysymys mistä syystä poliisin
tehtäviin kuuluu keskeisesti maahanmuuttovastaisuuden vähentäminen? Noudatetun
maahanmuuttopolitiikan vastustaminen ei ole laitonta toimintaa, joten
miksi poliisi velvoitetaan toimimaan poliittisesti, hallituksen
haluaman poliittisen agendan mukaisesti? Poliisin tehtävä ei ole
ottaa kantaa maahanmuuttoon vaan huolehtia kansalaisten
turvallisuudesta yhteiskunnassa. Holmlundin
puheesta tuli mieleen Neuvostoliitosta tuttu malli, jossa kansalaiset
pakotetaan ajattelemaan myönteisesti jostain itselleen
epämiellyttävästä asiasta.
Historiassa
tapahtuu kaiken aikaa. Arkistojen avautuminen muuttaa maailmankuvaa.
Toivottavasti kansalaisilla on kyky ottaa tietoa vastaan ja hyväksyä
totuus, vaikka se tuhoaisi mielikuvan, joka heillä on tähän asti
ollut joistain poliittisista persoonista.
Tiitisen
lista ei ole ainoa pimitetty vakoilijoiksi epäiltyjen lista, sillä
venäläisten KGB-loikkariupseerien mukaan on olemassa myös toinen
lista koskien joitain Neuvostoliitolle vakoilleita. Supo kiistää
listan olemassaolon. KGB-upseeri puolestaan on kertonut
luovuttaneensa listan Supolle.
Entinen
suurlähettiläs, historioitsija Alpo
Rusi tuo
julkaistussa kirjassaan Kremlin
kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo
2022) esiin listan suomalaishenkilöistä, joita koskevista tiedoista
pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja
valvovalta viranomaiselta (BSTU). Kutsumme listaa jäljemmässä
Stasi-listaksi.
Pyynnöt toimitettiin saksalaisviranomaiselle
kahden suomalaisprofessorin kautta. Kirjoittajan mukaan ne perustuvat
oletettavasti Supon tiedossa olleisiin Rosenholz-henkilökortteihin
sekä ns. Tiitisen listaan.
Stasi-listan
nimet
Ilkka-Christian
Björklund,
SKDL/SDP, kansanedustaja, Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeri
Jouko
Jokisalo,
SKDL, tutkija, Stasin värvätty agentti ”Boris” 1979–87
Jorma
Kalela,
SDP, tutkija
Osmo
Kock,
SKDL, kansanedustaja, Suomen suurlähettiläs Berliinissä
1974–79
Jaakko
Tapani Laakso,
SKP/VAS, Tiedonantajan toimittaja, kansanedustaja, KGB:n ”Jan” ja
Stasin ”Mantel” 1973–89
Marjatta
Laires,
diplomaatti DDR:ssä 1978–80
Riitta
Myller,
SDP:n kansanedustaja
Veijo
Olavi Puhjo,
SKP, lääkäri, opiskellut DDR:ssä
Johannes
Pakaslahti,
SKP, Tiedonantajan Berliinin kirjeenvaihtaja 1972–79, Maailman
rauhanneuvoston pääsihteeri 1986–89.
Irma
Anneli Nurmela
Ulf.
L. Sundqvist,
SDP, STS:n pääjohtaja
Ilkka
Taipale,
SDP, kansanedustaja
Pentti
Tiusanen,
SKP, Stasin värvätty ”Timur”
Rauno
Viemerö,
SDP, diplomaatti
Pirkko
Saisio,
SKDL, kirjailija
Jouko
Kajanoja,
SKP, SKP:n puheenjohtaja 1980-luvulla
Kaisa
Korhonen,
SKP, laulaja
Vappu
Taipale,
SDP, virkamies
Eero
Heinäluoma,
SDP, SAK:n toimitsija
Kalevi
Sorsa,
SDP, pää- ja ulkoministeri, puoluejohtaja
Ulpu
Iivari,
SDP:n puoluesihteeri
Kirsti
Lintonen,
SDP, diplomaatti
Arto
Mansala,
SDP, diplomaatti
Jaakko
Laajava,
LKP, diplomaatti
Paavo
Lipponen,
SDP, kansanedustaja
Jaakko
Blomberg,
SDP, diplomaatti
Erkki
Tuomioja,
SDP, apulaiskaupunginjohtaja, kansanedustaja
Matti
Ahde,
SDP, Suomi–DDR-seura, kansanedustaja, ministeri
Esko-Juhani
Tennilä,
SKP, kansanedustaja
Tarja
Halonen,
SDP, kansanedustaja
Taisto
Sinisalo,
SKP-y:n puheenjohtaja
Ilkka
Kanerva,
Kok., kansanedustaja, ministeri
Näiden
lisäksi tietoja on pyydetty Antti Matti Ilmari Ruso/Russi/Rusi
-nimisestä henkilöstä. 2000-luvun alkuvuosien ns. Rusi-kohun
aikana kävi kuitenkin selväksi, että viranomaiset olivat tahallaan
tai tahattomasti sekoittaneet Alpo Rusin hänen huomattavasti
vanhempaan isoveljeensä Jukka
Rusiin,
jolla oli ollut yhteyksiä Itä-Saksan turvallisuuspalveluun.
Saksalaislähteistä on sittemmin vahvistettu suomalaisten pyrkineen
tarkoitushakuisesti etsimään nimenomaan presidentti Martti
Ahtisaaren keskeisenä
neuvonantajana 1990-luvulla toimineen Alpo Rusin nimeä likaavaa
aineistoa.
Mitä
lista tarkoittaa?
Nimi
Stasi-listalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että henkilön
yhteys Itä-Saksan turvallisuuspalveluun on ollut syystä tai
toisesta niin kiinnostava, että suomalaistutkijat ja/tai
-viranomaiset ovat halunneet tutustua heitä koskeviin dokumentteihin
lähemmin. Merkittävällä osalla yhteistyö lienee ollutkin
melkoisen syvällistä, mistä kertoo useampien KGB:n ja
itäsaksalaisten suoranaisesti värväämien henkilöiden mukanaolo
listalla. Toisaalta osan kontakti on saattanut olla löysempi ja
perustua pikemminkin keskusteluyhteyden ylläpitämiseen kuin
tehtävien vastaanottamiseen. Raja näiden kahden välillä ei ole
kuitenkaan aina selkeästi vedettävissä.
Nykyhetken kannalta
keskeisin ongelma liittyy siihen, että Stasin tiedusteluasema
koordinoi läheisesti toimintaansa Neuvostoliiton KGB:n kanssa. Näin
ollen myös Venäjä saattaa kyetä edelleen käyttämään hyväksi
itäsaksalaisten kautta muodostettuja
riippuvuussuhteita.
Rikosoikeudellisessa katsannossa
yhteydenpidon luonne on aina riippuvaista valtion asemoitumisesta,
liittolaissuhteista ja kansainvälisestä tilanteesta. Mikä on
voinut 1980-luvun YYA-Suomessa olla normaalia tai vain eettisesti
kyseenalaista, saattaa Venäjä-pakotteiden eturintamaan asettuneessa
EU-Suomessa olla yksiselitteisen rikollista. Toivottavasti listalle
syystä tai toisesta päätyneet ymmärtävät tämän ja viimeistään
viranomaiset varmistavat mahdollisesti jatkuvien epäasiallisten
yhteyksien katkaisemisen.
Usein tiedusteluaseman kontaktien
arvo voi olla myös heidän kauttaan välitettävän disinformaation
tai yleiseen mielipiteeseen vaikuttavien teesien levittämisessä.
Tällöin on tärkeää, että mukana on riittävästi totuutta
eivätkä esitetyt väitteet ole liian kaukana kulloisenkin
yhteiskunnan yleisestä mielipiteestä. Tällä hetkellä esimerkiksi
kansainvälisestä oikeudesta piittaamaton Venäjä ei edes itse
yritä erityisemmin perustella toimintaansa laillisuudella, saati
sitten että Kreml odottaisi moista kaikilta suomalaisilta
vaikuttaja-agenteiltaan. Paljon helpompaa on vaikkapa lietsoa
epäluuloa siitä, onko puolustusliitto Natoon järkevää liittyä
nopealla aikataululla vai sittenkin antaa asian odottaa –
mahdollisesti niin kauan, että Venäjä pääsee uhkaamaan Suomea
sotilaallisesti.