Isäni Martti Aho Isänmaata puolustamassa

 

Isäni Martti Ahon muotokuvan on maalannut taitelija Rositsa Tancheva. Muotokuvan koko 35 cm x 50 cm.

Isäni Martti Jalmari Ahon muistoa kunnioittaen

Isäni Martti Jalmari Aho 28.01.1912 - 09.09.1978. Martti oli perheen kymmenes lapsi. Lapsista kaikkein rakkain.

Isän isä oli Matti Aho 10.08.1959 - 20.10.1938

Luonteeltaan oikein mukava mies. Suhteellisen varakas mies. Häntä vaivasi veren kalkkeutuminen. Puhui siitä sukuvikana. Syvästi uskonnollinen.
Isän äiti oli Kustaava Emeninä s. Kukko s.02.08.1873 - k.16.08.1949, Tomera, pystyvä, sukkela nainen. Sursillin sukua.

Isoisäni Matti Aho on syntynyt Kälviällä 10.08.1859 ja hän on kuollut Rautiossa 20.10.1938. Hänen puolisonsa Kustaava Emelina (Liinu) (os. Kukko s.02.08.1873 Kalajoella ja kuoli Rautiossa 16.08.1949. Heidät on vihitty 03.08. 1890. Heille syntyi 12 lasta.

Vanhin lapsista Aili Lyyti syntyi 05.07.1891. Hän kuoli keuhkotautiin 16.12.1907.

Ernst William syntyi 30.10.1893. Hän lähti Amerikkaan 12.05.1912. Hän haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Hän kuoli 28.03.1938 Duluthissa Minnesotassa. Hän teki itsemurhan.

Martta Emeliina s. 16.11.1895 ja hän on kuollut 17.04.1977. Hän oli naimisissa Matti Murtoniemen s. 24.09. 1894. He olivat Port Arthurissa 1937-38. Matti Murtoniemi oli Amerikassa useita kertoja vuosina 1911-38. Hän kuoli 20.01.1973 Rautiossa. Hän toimi Alapään Osuusmeijerin koneenkäyttäjänä. Heille syntyi kolme lasta: Vilho Matias, Veikko Antero ja Liisa Inkeri.

Lempi Maria s.01.01.1898 Rautiossa. Hän muutti Kalajoelle vuonna 1916. Hän meni naimisiin Juho Eemeli Kamusen (s. 22.07.1891 Isphamingissa Michiganissa USA:ssa) kanssa. Juho Eemeli Kamusen ensimmäinen vaimo oli Alma Sofia s. Tiinanen. Tästä avioliitosta oli lapsi Bertta Annikki Keiski ( e. Himanka, e. Kamunen).

Juho Eemeli Kamusella oli toisesta avioliitosta Lempi Marian kanssa on lapset Aili Kyllikki Lankila e. Kamunen, Aino Maria, Eila Sigrid Ylikangas (e. Kamunen), Aili Esteri Saarinen (e. Kamunen), Aino Raakeli Ylisirniö ( e Nurisalo, e. Kamunen), Viljo Eemeli, Veikko Johannes ja Lauri Olavi.

Antti syntyi 16.03.1900. Hän taisteli vapaussodassa muun muassa Kokkolassa ja Tampereella. Hän muutti Amerikkaan vuonna 1926. Hän kuoli Duluthissa Minnensotassa USA:ssa 27.02.1944. Antti on ollut legenda ja miesten mies niin työnteossa kuin hurmurinakin. Hän oli äkkipikainen. Hänellä oli kaulassa jälki, kun ryöstäjät heittivät lasson hänen kaulaansa. Hänen puolisoaan en tiedä. Heillä oli poika, joka hukkui 12-vuotiaana sukellusaltaaseen.

Frans Leander syntyi 21.06.1902 Rautiossa. Hän muutti Kanadaan 1926. Hän oli aluksi metsätöissä. Hänellä oli puoliso Kuortaneelta. He pitivät ruokalaa Thuder Bayssä. Heillä ei ollut lapsia. Frans Leander kuoli 1960-luvulla.

Hilma Sofia syntyi 02.09.1904 ja hän kuoli 10.05.1923. Hän oli naimaton. Hän kuoli Verrosella kiikussa verensyöksyyn.

Martti Mikael syntyi 30.09.1906 ja hän kuoli 16.12.1907.

Aino Ester syntyi 02.09.1904 ja hän kuoli 09.08.1926. Hän oli naimaton. Hänellä oli selässä tuberkuloosi.

Isäni Martti Jalmari syntyi 28.01.1912

Anni Raakel Alkula ( e. Paananen, e. Aho syntyi 05.6.1905 Rautiossa. Ensimmäinen puoliso oli Sulo Armas Paananen. Heille syntyi lapset Sirkka ja Sisko Sinikka Persson (e. Paananen). Toinen avioliitto oli työjohtaja Aarne Alkulan kanssa. Heille syntyi kolme lasta Tuula, Anne Nieminen ( e. Alkula) ja Matti.

Veikko Matias syntyi 07.02.1919 ja hän kuoli 31.05.1923.

Isäni Martti Aho

Kuvassa oikealta Martti Aho, Jalo Nivala, Erkki Saari ja tuntematon.

Isä, kaljupäinen mies, sotilaskoulutuksessa

                                                          Isä vartiossa

  

                                               Isä ja Leo Mäenpää

Isä asemasodan aikana. Isä oikealla istumassa. Muistona tuolta ajalta kaunis koristerasia.

                                 Kotirintaman kuva. Isä takana keskellä.

                                         Isä takana neljäs vasemmalta.

                                         Isä eturivissä toinen oikealta

                                     Ahon perhekuva, minä isän sylissä.

Toinen Ahon perhekuva. Minä isän sylissä.

                                             Isä oli innokas metsämies

Isäni, opettaja Osmo Tokola ja serkkuni Vilho Murtoniemi

                                                       Isäni 50 vuotta.

Äitini Saima Aho ja isäni Martti Aho

Isäni Martti Ahon joukko-osastot ja tehtävät:Js stm. TykK, lähitorjuntamies, 7/JR29, Kev. Os. 10/30 TykK; Ilomäki, Koirivaara, Värtsilä, Hyrsylä, Peski, Teru, Kinnasvaara, Vilga, Homorovitsa, Pertjärvi, Juksova, Kiimojärvi, Juustila, Lavola.

Talvisota

Olojen epävakaisuus Euroopassa ja Venäjän vaatimukset Suomelle aiheuttivat sen, että Suomessa toimeenpantiin liikekannallepano. Se tarkoitti sitä, että reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hevosenottolautakunnat ottivat hevosia ja ajoneuvoja armeijalle. Myös moottoriajoneuvot, henkilökuorma-autot ja moottoripyörät otettiin armeijan käyttöön.

13.10.1939 Raution reserviläiset saivat määräyksen kokoontua Pöllän koululle. Täältä marssittiin Sievin asemalle, jossa yövyttiin koululla. Sieltä siirryttiin Kokkolaan suojeluskuntatalolle jossa saatiin varusteet. Raution reserviläiset pääosiltaan tulivat kuulumaan kahteen rykmenttiin. Nämä olivat Kokkolassa muodostettu JR 64, jonka päällikkönä oli evl. Merikallio, osa rautiolaisista joutui muodostettuun JR 64, jonka päällikkönä oli evl. Fagernäs.

JR 24 oli täysin reserviläisiä. Se siirtyi Kannakselle ja purettiin junista Sairalan asemalle, Täältä rykmentti marssi Kivinimeen. Kannaksen armeijan komentaja oli kenraali H. Österman. JR 24 kuului 8d, jonka komentaja oli eversti C. Wind. JR 24 komentaja oli evl V. Merikallio. Rykmentti sijoittui Kiviniemen alueelle, tehden niinä viikkoina kun oli vielä rauhanaika linnoitustöitä.

4.12.1939 neuvostojoukot saivat kosketuksen sillanpääasemaan, joka oli Kiviniemessä Vuoksen eteläpuolella, 6.12. armeijakunnan komentaja antoi määräyksen tyhjentää sillanpääasema ja joukot vetäytyivät Vuoksen pohjoispuolelle. Samalla räjäytettiin salmen yli johtavat sillat, rautatiesillan räjäytys oli vain osittainen, mutta sekin tuli kulkukelvottomaksi. 7.12 teki vihollinen epäonnistuneen hyökkäyksen, ponttooneja ja lauttoja käyttäen. Kosken yli päässeet viholliset tuhottiin.8.12. Luultiin pohjoissuunnan olevan suomalaisten hallussa, Yllättäen saatiin vihollisen tulitusta Mustosen autotallista ( kellari) ja läheisestä rakennuksesta, ja rakennuksen valtaaminen osoittautui vaikeaksi. Sinä kaatui mm. majuri N. Sahlgren jonka 8 D esikunnasta tuli ottamaan asiasta selvää. Rautiolaisista haavoittui Antti Pelto-Arvo, vasta 13.12. kellari saatiin vallatuksi. Vankeja saatiin 34, mutta omatkin tappiot olivat suuret, yhteensä 17 haavoittunutta ja kaatunutta.

Mustosen autokorjaamo

Mustosen autokorjaamon taistelu päättyi suomalaisten voittoon

Mustosen autokorjaamon kellarissa piileskeli melkein joukkueellinen puna-armeijalaisia, joista 13.12. 1939 antautui 28 huonossa kunnossa ollutta miestä.

Joulukuun 9. päivän aamuna oli jo talven tuntua. Ilma oli pilvinen ja pakkasta 11 astetta. Yöllä kello 3:n maissa joku hälytti tykistön tulenjohtajat ja ilmoitti, että vihollinen yrittää Suvannon ja Röykynniemen kohdalta. Hälytys osoittautui aiheettomaksi. Kello 8.05 vihollisen tykistö suoritti aamuherätyksen.

Joulukuun 10. päivänä III Pataljoonan komppanioiden päälliköt tutustuivat tukikohtiin Suvannon länsirannasta länteen Kottilaan saakka. Pataljoona saapui luutnantti Pernun johdolla Tikansaaren kylän kautta aloittaen vaihdon kello 22. Se oli valmis seuraavana yönä kello 3. Perintönä I Pataljoona jätti eteläpohjalaisten selvitettäväksi Mustosen autokorjaamossa ja OTK:n talon kellarissa piileskelevät puna-armeijalaiset. Viimeksi mainitussa paikassa olleet keksittiin vasta myöhemmin.

Kapteeni Lampinen antoi luutnantti Kannaksen 7. Komppanian tehtäväksi tuhota Mustosen autokorjaamossa olevat viholliset, Sotatyö piti saada valmiiksi joulukuun 10. päivän aikana. Komppania yritti päästä rakennukseen useitakin kertoja, mutta joka kerta autokorjaamosta saatiin vastaan niin kova tuli, että oli vetäydyttävä. Lähimmillään päästiin 50 metrin päähän tavoitteesta.

Joulukuun 11. päivänä päätettiin käyttää järeämpää kalustoa. Aamuhämärässä ajettiin kapteeni Mauno Metsolan 1. Erillisen Patterin kaksi 76 millin 02-tykkiä asemaan tehtävänään ampua Mustosen autokorjaamo punasotureineen maan tasalle. Metsolan patteri alistettiin suoraan everstiluutnantti Merikalliolle, ota ratkaisua Metsola protestoi kiivaasti. Ei auttanut, ja Merikallio jopa määräsi tulittavan jaokseen ampumispaikan, joka oli vain 100 metrin päässä autokorjaamosta.

”Maalinnan suoraan edessä oleva Mustosen autokorjaamo, koko jaosto kranaatteja jäykkinä, ampukaa!” Pyykän ääni käski. Jaosjohtajan lopetettua ensimmäisien kranaatit lähtivät ja osuivat heti autokorjaamon seinään tehden siihen suuret aukot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt, oli tosin vielä pimeää, ja ammuntaa aiottiin jatkaa. Samalla hetkellä korjaamon suunnasta alkoi tulla valojuovapatruunoita ryöppyämällä. Tykkiasema muuttui vaaralliseksi paikaksi. Nelostykin suuntaaja, sakkolainen korpraali Aleksanteri Kiiski kaatui istuimelleen ja useita tykkimiehiä haavoittui. Vihollinen käytti myös panssariluoteja, jotka vaurioittivat tykkejä.

Tykit oli vedettävä asemasta, jonka jälkeen kapteeni Lampinen käski 7. Komppanian aloitti uuden hyökkäyksen. Noin kello 9 aamulla paikalle saapui 8. Divisioonan esikuntapäällikkö majuri Niila Sahlgren ja kapteeni Pitkänen. He ja kapteeni Lampinen sekä luutnantti Kangas lähtivät autokorjaamoa kohti tarkastaakseen onko siellä enää ketään elossa. Samaan aikaan vihollistykistä alkoi tulittaa aluetta, jolloin neljän upseerin ryhmän jatkoi matkaansa kyyristyneenä, mutta edelleen korjaamoa päin. Kapteeni Lampinen totesi kohta, että ei jatkettaisi pitemmälle ennen kuin partio olisi tarkistanut kohteen. Luutnantti Kangas olikin hetkeä aikaisemmin kääntynyt takaisin järjestämään tiedustelupartiota omasta 7. Komppaniastaan.

Majuri Sahlgren ei kuitenkaan malttanut odottaa lisävoimia, vaan hyppäsi manatien vastakkaiselle puolelle päästäkseen hyvään tähystysasemaan. Samalla hetkellä, noin kello 10, majuri haavoittui, kuului: ”Nyt minuun sattui”. Luoti oli osunut lonkkaan, eikä Sahlgren kyennyt liikkumaan. Kapteeni Lampisen käsityksen mukaan esikuntapäällikköön osunut luoti ammuttiin ”keltaisesta talosta metsän reunasta” eikä autokorjaamosta. Pian laukaustenvaihto kiihtyi, ja Lampinen käski neljää miestä hakemaan majurin pois. Hän oli heti Sahlgrenin haavoittumisen jälkeen ehdottanut ”Haemme Teidät Pitkäsen kanssa pois”, mutta juuri sillä hetkellä tielle meno oli liian vaarallista. Vielä ei tiedetty, mutta Sahlgrenin oli pian osunut toinen, kuolettava luoti.

Koko 7. Komppania hälytettiin ja järjestettiin vartio alueen ympärille, ja kaikki lähistöllä olleet puutalot sytytettiin tuleen. Everstiluutnantti Merikallio käski Lampista tuhota vielä saman päivän aikana autokorjaamo vihollisineen kakkineen. Komentaja lupasi lisävoimia eli 6. Rajakomppanian sekä joukkueen 9. Komppaniasta, jotka olisivat paikalla noin kello 18.

Kapteeni Lampinen suunnitteli lisävoimin tehtävän hyökkäyksen: yhden 6. Rajakomppanian joukkueen oli hyökättävä maantien suunnassa sen ja rannan välisellä kaistalla. Toisen joukkueen oli iskettävä pohjoisesta OTK:n kellariin pesiytyneet viholliset. Tosin heidän olemassaolonsa oli vielä oletus, mutta osoittautui todeksi, kun kello 15 joukkue 7. Komppaniasta tuhosi OTK:n talon vaiheilla 13 punasotilasta ja ottaessa yhden vangin.

Yhden joukkueen tehtävänä oli hyökätä tien yli autokorjaamon ja OTK:n rakennuksen väliin ja tuhota mahdollisesti pakenevat vihollissotilaat. Koko alueen ympärillä oli III Pataljoonan miehistä muodostettu rengas, jottei yksikään vastustaja pääse pakoon. Korjaamon kimppuun käynyt joukkue ei päässyt 30 metriä lähemmäksi. Joukkue heitteli käsikranaatteja ja polttopulloja, mutta koko ajan kohteesta ammuttiin kiivaasti. Lopulta joukkueenjohtajan oli ilmoitettava, että viholliset olivat sijoittuneet rakennukseen siten, ettei heitä voitu tehokkaasti tulittaa.

Tämän jälkeen autokorjaamoon yritettiin päästä OTK:n rakennuksen kautta, mutta jälleen vedettiin vesiperä vastustajien tulitettua sitäkin suuntaa. Syntyi pattitilanne, sillä komentajien arvion mukaan uudet hyökkäykset hyvin linnoittautunutta vihollisjoukkoa vastaan vaatisivat suuret tappiot. Vastustaja näytti tulittavan aivan maanrajasta ollen näin itse erittäin vaikea maali. Tilanne jäi yöksi ennalleen.

Tiistaina joulukuun 12. päivän aamuna Mustosen korjaamoa ryhtyi tulittamaan varta vasten paikalle tuotu panssaritorjuntatykki, mutta pian huomattiin, että pienehköillä kranaateilla ollut sanottavaa vaikutusta rakennuksen tiiliseiniin. Tilanne korjaamon maastossa jatkui ennallaan.

Kello 12.30 III Pataljoona komentaja kapteeni Lampinen käski 7.Komppanian päällikköä luutantti Kannasta ja vänrikki Lähdettä joukkueineen tarkistamaan kosken rantamaastoa, sillä hetkeä aikaisemmin oli nähty 14 punasotilaan kävelevän pohjoisrannalla. Vänrikki Lähde pinkaisi miehineen heti liikkeelle tarkoituksenaan tuhota vihollisjoukko, joka oli mahdollisesti Mustosen korjaamon uumenissa olleita ja pakomatkalle lähteneitä miehiä. Voidakseen paremmin johtaa hyppäsi Lähde rannan tuntumassa olleen korsun katolle. Hän ehti ampuakin kahdesti, kun vihollisen ampuma pikakiväärisuihku osui suoraan takaraivoon. Vanrikki Lähteen kaatumiskellonajaksi katsottiin 13. Hän putosi katolta maahan.

Samaan aikaan vänrikki Väistön joukkue ja alikersantti Pitkärannan vahvennettu ryhmä saartoi vihollisjoukon vastan rannan piikkilankaestettä. Yritys onnistuikin, ja heti kaksi vastustajaa kaatui lankaesteelle, todennäköisesti astuivat miinaan, ja sen jälkeen alikersantti Pitkäranta miehineen rohkeasti kävi loppujoukkoa päin tuhoten sen käsikranaatein. Yksi mies saatiin vangiksi.

Taistelu jatkui noin kello 16. Kapteeni Lampinen määräsi muodostettavaksi komppanian vahvuisen osaston, joka koostui 7. Komppania kahdesta joukkueeesta, 8. ja 9. Komppania yhdestä joukkueesta sekä konekiväärijoukkueesta. Osasto sai tuekseen kaksi panssarintorjuntatykkiä. Kohde oli vanha tuttu Mustosen autokorjaamo.

Iskuryhmän mukana oli ainakin kaksi tykistön miestä, 4. Patterin päällikkö reservikapteeni Ilmari Talvitie sekä hänen tulenjohtajansa vänrikki Aarne Saunamäki. He ryntäsivät yhdessä jalkaväkimiesten kanssa rakennuksen sisätiloihin. Rakennuksen pihalla makasi seitsemän aikaisemmin kaatunutta suomalaissotilasta, viisi jalkaväen miestä ja kaksi tykistöstä, Huhta ja Leppälä. Korjaamon lattialta löydettiin kolme kaatunutta vihollista.

Korjaamo oli vaurioitunut tulessa melko pahoin. Valtausporukka oletti tilanteen olevan sillä selvän, mutta korjaamon kellarissa lymysi vielä lähes 30 vihollissotilasta. Sitä ei tiedetty eikä kellarin ovea löydetty – sitä ei osattu etsiäkään, ja niin lähdettiin pois paitsi yksi 9. Komppanian joukkue jätettiin kaiken varalta vartioon. Eikä turhaan jätettykään, sillä yön hiljaisuudessa korjaamon sisällä kylmää paossa olleet kuulivat lattian alta vaimeaa puhetta, ja kun eräästä pienestä raosta alkoi nousta savua, keksittiin loput ”kellarisyssistä”.

Joulukuun 13. päivän aamuna viikon jatkunut Mustosen autokorjaamo-episodi päättyi. Kun kellariin tai sille johtaneille portaille heitettiin yksi käsikranaatti, kuului alhaalta selkeällä suomen kielellä: ”Antaudumme”. Pian aukosta kömpi päivänvaloon 28 varsin heikossa ja likaisessa kunnossa ollutta puna-armeijalaista, joista yksi oli haavoittunut vasempaan jalkaan. Talvitie rauhoitteli neuvostovankeja ja sanoi: ”Ei ammuta, tyrmään vievät.” Tämä tieto riemastutti vankijoukon, joka kiltisti lähti paikalta saattoryhmän kera.

Lähdeaineisto Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1

                                      Isäni Martti Aho talvisodassa

Tilanne tällä lohkolla rauhoittui, vain pienempiä hyökkäysyrityksiä oli. Tykistötuli sen sijaan oli kiivasta. Esim.  helmikuun 11 päivänä laskettiin divisioonan lohkolle tulleen asemiin noin 12000 kranaattia. Kun helmikuun lopulla hyökkäysten painopiste siirtyi Vuosalmi – Äyräpään lohkolle alueelle, siirrettiin sinne rykmentin kolmas pataljoona 5 päivänä maaliskuuta ja alistettiin Matti Laurilalle ( JR23). Tämän pataljoonan komentajana oli kapteeni Lampinen. Pataljoona joutui olemaan Vuosalmella rauhantuloon 13.3. saakka. Rauhan tultua aloitettiin vetäytymismarssi uudelle rajalla, jossa oltiin 19.3. Ruokolahden pitäjässä. Täältä joukkoja kotiutettiin suurin osa toukokuun aikana, mutta joidenkin kotiuttaminen venyi kesään. Tässä pataljoonassa oli rautiolaisista ainakin Joonas Saari, Martti Sipilä ja Väinö Pernu, Mahdollisesti muitakin, pääosan rautiolaisista kuuluessa II pataljoonaa.

JR 64 tapahtumat

Taistelut Suomussalmen kirkonkylästä

Juntusrannasta Suomussalmea kohti eteni venäläinen 163 D Selentsovin komentamana, se eteni suuntana Suomussalmi-Raate.

06.12. irtaannuttiin Suomussalmen kirkonkylästä

07.12. tuli Suomussalmeen komentajaksi eversti Siilasvuo, venäläiset olivat edenneet Suomussalmen kirkolle

09.12. ne yrittivät Haukiperän lossilta yli mutta ne lyötiin takaisin.

Siilasvuo ottaa aloitteen

12. JR 27 hyökkäsi Kuivassalmen yli suuntana Suomussalmen kirkonkylä, ylitys, yhteys Kiantajärveen saakka vallattiin, mutta piti vetäytyä. Taistelut muodostuivat puolustustaisteluksi. Raatteentietä lähestyi venäläinen 44 D. Evl U.Fagernäs komentajana JR 64 saapui Suomussalmelle. 24.12 tuli pataljoona, 24-25 välisenä yönä tuli III pataljoona (kapt. Simelius) 26.12. saapui Suomussalmelle kapt. Mankosen komentamana I pataljoona, tässä pataljoonassa olivat rautiolaiset.

    Kun ensimmäinen yritys Hulkonniemen valtaamiseksi ei onnistunut, aloitettiin 27.12. aamulla uusi hyökkäys. Turjanlinnan seutu saatiin tunnin kuluessa vallatuksi, mutta koko Hulkonniemeä ei saatu samana päivänä.

    28.12. aamulla vihollinen alkoi vetäytyä Kiantajärven jäätä pitkin kohti itää ja JR 27 miehitti koko kirkonkylän, saman päivän illalla JR 64 sai yhteyden JR 27:ään.

Raatteen tien taistelut

Venäläisten alkuperäisen hyökkäyssuunnitelman Suomussalmelle arvellaan olleen sellaisen, että Juntusrannasta 163 D ja Raatteesta hyökkäävä 44 D kohtaavat Suomusalmen kirkolla. 163 D pääsikin lähes tavoitteeseensa, mutta 44 Divisioonan hyökkäys viivästyi. Näin suomalaiset saivat torjuttua ensin 163 D:n ja sen jälkeen käydä 44 Divisioonan kimppuun.

Raatteessa oli vielä vuodenvaihteessa rauhallista, vihollinen kaivautui asemiin, vihollista häirittiin partiotoiminnalla yötä päivää. Tammikuun 2 päivänä JR 64 joukot saapuivat määrätylle ryhmitysalueelleen Heikkilän kylään. 3.1. aurattiin järveä pitkin tie, Raatteen tien alkupäähän lähelle valtakunnan rajaa, samaan aikaan Siilasvuo sai joukkojensa vahvistukseksi JR 65:n , se koostui Satakunnan seudun reserviläisistä.

Hyökkäysvaihe

JR 64:n II ja III pataljoona etenivät Raatteen tien alkupäähän ja estivät apuvoimien tulon rajan takaa. Ryhmä Kari ER. P15, IV KT-Pr j I/JR 64 hyökkää tielle Kokkajärven-Tyynelän maastossa.

Ryhmä Mäkiniemi JR 27 ja SP I hyökkää Haukialaan

Ryhmä Mandelin JR 65 ym. saartava Haukialan. Hyökkäysryhmityksessä oli siinä neljä erillistä osastoa joista JR 64 itäisin. 05.01. rykmentin komppania Lavi saavutti Raatteen tien rajan läheisyydessä. Muu joukko katkaisi tien Likoharjun kohdalla.

1. yritti vihollinen työntää Fagernäsin joukot pois, mutta ei onnistunut. Raatteentie vallattiin mottitaiteluilla, joissa yksi motti kerrallaan murrettiin. Raatteentien taistelut päättyivät 7.1. ja vihollisen 44 Divisioona tuli lyödyksi. Sotasaalis oli suur, sotavankejakin saatiin 1200. Pakkaset olivat koko taistelujen ajan kovia, 40-45 asteen paikkeilla. Pakkasvammoja tuli paljon, rautiolaisistakin Matti Jyringin ja Paavo Haapakankaan jalat paleltuivat.

Pitkäranta ja Kollaa

Tammikuun 13-14 päivänä JR 64 saapui Laatokan koillispuolelle IV armeijakunnan joukkoihin, evl Fagernäsin johtama osasto ”Kilpa” määrättiin hyökkäämään Pitkärantaan 16-17.01, mutta tavoitetta ei saavutettu (pakkasta yli 40 astetta9. 17.01. I JR 44 ratsumestari Paavolan osasto hyökkäsi Uomaan-Lemetn tielle, näin syntyi Lemetin motti , joka oli yksi talvisodan kuuluisia motteja. Tammikuun lopulla II ja III pataljoona olivat Laatokan rannassa Pitkärannan linjalla ( I pataljoona taisteli Uomalla). 17-18.01 III pataljoona valtasi Pitkänrannan kasarmin maaston Peräkylään saakka. 22.02. I pataljoona siirrettiin Kollaalle, jossa oli erittäin kovia taisteluja ja Kollaan maastossa se oli rauhan tuloon asti.

Edellä kuvatuissa taisteluissa moni rautiolainenkin mies menetti henkensä ja moni sai elinikäisen vamman.

Jatkosota

                       Everstiluutnantti Paavo Susitaival oli JR 29 komentaja.

Paavo Oskar Edvard Susitaival, vuoteen 1927 Sivén, salanimi Paul Sandberg, / 9.helmikuuta 1896 Helsinki – 27. julukuuta 1993 Lappeenranta) oli suomalainen everstiluutnantti,kansanedustaja ja isänmaallisen kansanliikkeen aktiivi. Susitaival oli veljensä Bobi Sivenin kanssa Suomen ensimmäisi partiopoikia. Bobi Sivén ampui itsensä toimiessaan Repolan ja Porajärven väliaikaisena nimismiehenä vastalauseena Tarton rauhansopimukselle, jossa kyseiset kunnat luovutettiin Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavaltalle.

Kesä 1941

Osmo Tokola kertoo, että olin tullut Kajaanista 10-päivä. Kotona oli kylvötyöt tehty, ja Jaskan kanssa rakensimme saunarakennusta. Se alkoi olla vesikattovaiheessa. Maailmantilanne tuntui kärjistyvän. Saksa otti haltuunsa ensin Itävallan ja pian niin sanotun Sudeettialueen Tsekkoslovakiassa ja alkoi uhata Puolaakin. Kaikessa elämänmenossa näkyi asevarustelu ja valmistautuminen suureen koitokseen.

Me täällä syvien rivien joukossa vain aavistelimme tulevasta. Emme tienneet ns. Ribbentropp-sopimuksesta emmekä muustakaan, mitä suurvallat neuvottelivat. Hyvin konkreettisen kuvan saimme kuitenkin siitä, että myös Suomi joutuu uudelleen maailmansodan selkkauksiin. Sievin aseman sivuutti tämän tästä junia täynnä saksalaisia sotilaita. Kävimme niitä katsomassa ja saimme muutaman sana puhuakin sotilaiden kanssa., jotka jaloittelivat asemalaiturilla. Heidän suunnitelmansa oli: Kolme viikkoa ja Venäjä on vallattu. Sitten kotiin.

Saksan maine sotilasvaltiona oli mahtava. Junat olivat täynnä uusia aseita ja tarmokkaannäköisiä sotilaita. Junien menoa varmisti ilmatorjuntatykkien piiput, jota sojottivat taivaalle. Siitä millaisia sopimuksia Suomi oli tehnyt Saksan kanssa ei juurikaan tiedetty. Mutta sitten rävähti. 18.keäkuuta olimme Jaskan kanssa saunarakennuksella. Sauna taisi olla kattoa vailla. Pihalle ajaa pyörällä joku hujoppi ja pistää Jaskan käteen liikekannallepanomääräyksen. Lähtee eteenpäin. Luimme sen yhdessä, Minulle ei tällaista määräystä tullut. Enhän ollut suorittanut asepalvelusta sotaväessä, vaikkakin olin ollut jo talvisodassa.

”Lähden hakemaan tupakkalaatikon kaupasta”, Jaska sanoi. Hän oli juuri aloittanut tupakkalakon ja nyt katsoi, että lakon voi vaikka lopettaa. No, parempienkin asioiden takia on tupakkalakkojalopetettu kun sotaan lähdön tähden. Valmistauduimme lähtöön Pöllän koululle. Sinne näkyikin miesten virta menevän. Menin minäkin mukaan, vaikka en saanut määräystä. Pöllän koululle marssittiin Sievin asemalle. Siellä Ylitalon piha-alueella olivat Sievin miehet. Pukuaja jaettiin, varustuksia jaettiin ja valmistauduttiin kiireellä matkaan. Mihin, sitä emme tienneet. Raution miehistä muodostettiin oma komppania. Minä en kelvannut siihen, kun en ollut reserviläinen. Siinä seuraavan yön aikana järjestettiin komppania nii, että minä tullin kolmannen komppanian alikersantiksi, koska olin talvisodassa saanut siihen koulutuksen.

Päivällä joukko kerääntyi KPO:n viereen niitylle, jossa rykmentinkomentaja Paavo Susitaival otti tämän kolmannen pataljoonan vastaan. Paljon emme olleet selvillä joukkueesta, komppanianpäälliköistä, ei töpinästä eikä organisaatiosta. Sieviläinen Eugen Ranta tuli komppanian vääpeliksi. Rykmentin komentaja puhuu. Hän muistutti vanhasta vihollisesta, muistutti talvisodan menetyksistä ja varovasti vihjaisi siihen, että nyt ne ehkä saataisiin takaisin. En muista milloin tulimme tietämään, että se oli JR 29 ja me rautiolaiset, aluksi komensi kapteeni Leskinen Kalajoelta. Pian pataljoona lastattiin härkävaunuihin Sievin asemalla ja juna lähti. Karjalaan, Karjalaan mentiin. Liperin kunnan alueella meidän pataljoona purettiin junasta ja sitten alkoi keskitysmarssi.

Jatkosodan aikana Raution miehet osallistuivat sotaan siten, että reserviläiset kuuluivat JR/29:ään, jonka komentajana oli evl. Paavo Susitaival. Ne miehet, jotka sodan kestäessä suorittivat asevelvollisuuttaan kuuluivat JR/50:een, jonka komentajana oli evl. Aho. Asevelvollisia oli myös JR/8:ssa, jonka komentaja oli ev. Autti. Tämä rykmentti on "tuntemattoman sotilaan rykmentti".
Keskipohjalaisrykmentti määrättiin liikekannallepanomääräyksen mukaan perustettavaksi 18.6.1941. Tällöin lämpimänä kesäpäivänä jaettiin Raution reserviläisille palvelukseenastumismääräys. JR/29:n III-pataljoona muodostettiin Sievin asemalla. Sinne rautiolaiset marssivat 18.6.1941 Pöllän koululta.

Nämä kolme rykmenttiä JR29, JR50 ja JR8 muodostivat tulevissa sotatoimissa 11 divisioonan, jonka komentajan oli jalkaväenkenraaliksi myöhemmin noussut K. A. Heiskanen, joka sai lempinimen "Kylmä Kalle".

Kun III pataljoona oli Sievissä Ylitalojen pihoilla saatu koottua, sotilaspuvut ja varustukset aseineen jaettua, marssi se komppanioittain Sievin aseman KPO kaupan vieressä olevalle kentälle. Rykmentinkomentaja everstiluutnantti Paavo Susitaival piti voimakashenkisen puheen pataljoonalle.

20.6.1941 kolmas pataljoona, jossa rautiolaiset olivat sen seitsemännessä komppaniassa sekä osa kranaatinheitinjoukkueessa, kuormattiin niin sanottuihin härkävaunuihin. Ylivieska-Iisalmi-Pieksämäki kautta tultiin Joensuun lähelle Ylämyllyn aseman tienoille 23.6. Täällä otettiin telttamajoitus käyttöön, ja varsinainen sotilaselämä alkoi.

                                       Isäni ylärivissä neljäs vasemmalta.

                      Tuntematon, Erkki Saari, Jalo Nivala ja Martti Aho

Seitsemännen komppanian ensimmäinen taistelu

Kolmas pataljoona sai määräyksen 6.7.1941 vallata rajan läheisyydessä oleva vihollisen tukikohta Ilomäki. Se kuului Värtsilän pitäjään. Illalla 17.45 annettiin suomalaisten tykistökeskitys Ilomäkeen. Hyökkäyksen ensimmäisessä portaassa oli 8 komppania (Kalajoki). Tässä ensimmäisessä hyökkäyksessä kävi niin, että oma krh tulittaessa Ilomäkeä ampui vahingossa liian lyhyitä laukauksia. Näistä osa putosi etenevään komppaniaan. Eteneminen pysähtyi. Kaatuneita ja haavoittuneita tuli. Tämän johdosta 8 komppania vedettiin takaisin ja nyt oli 7 komppanian vuoro. Komppanian kolmas joukkue teki oikealta sivulta kaarroksen ja karkotti siellä olleen vihollisen partion. Tämä käytti ensi kerran ns. kiväärikranaatteja, jotka ammutaan tavallisella kiväärillä ja ovat käsikranaatin kokoisia. Ne räjähtävät ilmassa. Näistä kranaateista Jaakko Yliverronen haavoittui käteen ja joukkueenjohtaja vänrikki Eero polveen. Ilomäen varustukset olivat niin vahvat, että ilman tykistön tulivoimaa ja apua ei noille bunkkereille voitu mennä. Rinteessä haavoittui muun muassa Kaarlo Korhonen Rautiosta.

Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin tykistötulen jälkeen ja nyt Ilomäki vallattiin suuremmitta tappioitta.

Seitsemännen komppanian toinen taistelu

Ilomäen valtauksen jälkeen 12.7.1941 III pataljoona alistettiin osittain JR 50:lle ja JR 8:lle. Seitsemäs komppania hyökkäsi JR 8:n kanssa Koirivaaran maastossa. Kun lähdettiin metsätieltä hyökkäämään Koirivaaran kukkuloita kohti, oli 7 komppanian ryhmitys kantakolmio. Se tarkoitti sitä, että eturivissä etenivät I, II ja IV joukkueet, III joukkue, joka oli menettänyt joukkueenjohtajan Ilomäessä, oli hyökkäyksen reservinä ja eteni noin 50 metriä takana. Noin kilometrin jälkeen alettiin nousta ensimmäiselle kukkulan rinteelle. Rinteen päällä oli jotakin rakennelmia ja todettiin liikehdintää. Kun ei oltu varmoja, missä vihoillinen oli ja missä oli omat joukot, huudettiin rinnettä noustessa, että "Onko siellä suomalaisia?". Sieltä vastattiin "On suomalaisia". Mutta lähestyttäessä mäen ylärinnettä alkoivat konekiväärit laulaa ja käsikranaatteja lenteli mäeltä suomalaisia kohti. Komppania sai tuliylläkön niskaansa. Käsikranaatit lentelivät ja suorasuuntaustykin ammukset sekä kaukaisempi tykistä yhtyi leikkiin. Rautiolaisista Vilho Hihnala haavoittui konekiväärisuihkusta vaikeasti ja joukkosidontapaikalle kannettaessa hän menehtyi. Aukusti Pahkamaa haavoittui käsikranaatista jalkaansa. Kirivaaran valtauksen jälkeen seitsemäs komppania siirtyi metsämaastossa muutaman kilometsin päässä olevaan Helmelänvaaran tienoille.

Seitsemäs komppania ohittaa Soanlahden

Seitsemäs komppania sai marssia vapaasti Soanlahden maantietä etelään, Jääkärikomppania oli lähetetty pyörillä vihollisen perään. Rykmentti sai 18.7.1941 käskyn siirtyä marssien Uomaalle. Samalla kuljettiin talvisodan kuuluisan Lemetin mottialueen läpi.

Vanhan rajan ylitys

Uomaalta jatkettiin marssien melko vapaasti. Tilanne oli vihollisen puolella käynyt kestämättömäksi. Siksi se vetäytyi nopeasti. Uomaalta jatkettiin Käsnäselän kautta Kolatselkään. Tällä välin ylitettiin vanhan valtakunnan raja. Seutu oli rämeistä metsää. Pahaista maantietä jatkettiin Kolatselkään, jossa nähtiin harmaita Itä-karjalaisen rakennustyylin puoliksi lahonneita taloja.

Raution miehiä Homoravitsan takana syyskuussa 1941. Vasemmalla Armas Niska (kaatui) Kaarlo Korhonen, Eino Taipale, Toivo Peltonen, Paavo Rajamäki (kaatui)

Hyrsylän taistelut

Kolmas pataljoona saapui 24.7.1941 korpimaiseman halki monta vuorokautta marssittuaan Hyrsylän kylän lähistölle. Marssien aikana viholliseen yhteyttä oli pitänyt kevytosasto Riitesuo, jolta kolmas pataljoona otti etulinjan valvonnan vastuulleen. Seitsemäs komppania asettui asemiin itäänpäin menevän vähäisen tien molemmin puolin.

Rautiolaisten kolmas taistelu

Kolmas pataljoona sai 25.7.1941 määräyksen vallata Hyrsylän kylä. Pataljoona kiersi Hyrsylän itäpuolelle sitä polkua, jota se oli aikaisemmin partionut. Kylän valtauksen jälkeen pataljoona kokonaisuudessaan saapui Suonjoen rannalla Ignoilan kylän luokse. Igonoila asemavaiheen aikana ei ollut helppoa. Tällöin kaatuivat Heikki Perttula, Veikko Kola ja Erkki Toivanen. Heino Hillukkala, Onni Olkkonen, Vilho Murtoniemi, Jaakko Tokola, Eino Mustasaari, Osmo Tokola ja E. Pirttilahti haavoittuivat.

JR 50 otti 12.8.1941 Ignoilan asemat ja kolmas pataljoona siirtyi kuorma-autoilla Yläjoelle, jossa I ja II pataljoona jo olivat. Ajoa kesti nelisen tuntia.
Komppania majoittui 20.8.1941 Beskin asemalta noin 1 km itään. Petroskoin rautatie oli saatu poikki. Ratakiskoja oli räjäytetty ainakin kahdeksasta kohti. Panssarijuna jäi mottiin. Saksalaiset pommikoneet saivat lopulta tuhottu panssarijunan. Hyrsylän ja Yläjoen seudun taistelupäivät ja viikot olivat JR 29:lle erittäin raskaat.

Koirivaara

Ilomäen jälkeen meidän hyökkäyksemme suuntautui Koirivaaraan, tai oikeammin tämän kautta autoimme Helmelänvaaran taistelijoita. Seitsemäs komppania hyökkäsi aluksi metsätietä. Tapasimme siinä luultavasti JR 8:n nuoria miehiä. Olivat olleet lujilla. Pojat itkivät kertoessaan kokemuksiaan.

Siinä oli paljon kaatuneita, hevosia ja autoja. Hyppelimme ruumiskasojen yli. Yliverrosen Martti huudahti:” Onpa vaikeasti haavoittunut”. Miehellä oli ruumis katkennut ja sisälmykset polulla.

Komppania hyökkäsi kantakolmiossa. Kolmas joukkue reservissä, etulinjassa muut joukkueet. Noustiin loivaa vaaran rinnettä ylös. Silloin rävähti. Tuskin sellaista tulitusta muualla koimmekaan. Pysähdyimme. Tuli siihen ranujakin. Hihnalan Vilho kaatui. Pahkamaan Kustilta meni jalka käsikranaatin räjähtäessä vieressä.

Rypen korsut saatiin vaiennetuksi vasta, kun tuli JR 8:n poikia, joilla oli pikakivääri. Tässä oltiin toista vuorokautta. Rautaisannokset syötiin, kun ei olut muuta ruokaa. Taisi me kaksikin vuorokautta.

Vasta sitten kun toinen pataljoona sai Helmelänvaaran haltuunsa, pääsimme etenemään Juttukylän laitamille, johon oma töpinä toi ruokaa. Taisi olla yön lepo ja sitten ja sen jälkeen aloitettiin uusi marssi Soanlahtea päin. Sen kirkonkylä paloi. Paksu savu nousi maisemaan. Sodan karmeus oli tullut seitsemännen komppanian matkaan.

Matka oli pitkä. Jääkärikomppania meni pyörillä edellä, joten taisteluja ei hetkeen ollut. Joitakin kyliä sivuutimme. Joissakin pidettiin ruokataukoja, joissakin oli ilmavaara. Käsnäselkä taisi olla yhden kylän nimi. Saavuimme vanhan rajan tuntumaan. Kävimme pikkukylän hautausmaalla ihmettelemässä hautoja. Siinä kyyhötti tsasouna, kuin pieni mökki. Olimme niitä nuorina nähneet koulukirjojen kuvissa.

Joissakin kylissä oli karjalaisia vankeja suuri määrä. Niiden miehet kyselivät , että onko meidän joukossa germaaneja. Ilmeisesti heitä oli peloteltu sakemanneilla. Tulimme alueelle, jossa suomalaiset kartat vaihdettiin venäläisiin. Olivat paljon epätarkempia kuin omat. Mutta niiden mukaan mentiin. Metsä paisui lähes aarniometsäksi. Tiet loppuivat.

Epäonnistuminen

Seuraavana päivänä 6. heinäkuuta meille seitsemännessä komppaniassa jotenkin kuin huhuna levisi tieto, että Kalajoen komppania, kahdeksas komppania hyökkää. Emme tienneet mihin ja taistelujen kulku oli epäselvä. Puolen päivän jälkeen komennettiin seitsemäs komppania myös hyökkäystehtävään. Myöhemmin selvisi kukkula, mikä piti valloittaa. Selvisi sekin, että Kalajoen komppania oli saanut krh:n keskityksen niskaansa. Kolme miestä oli kaatunut ja joukot menneet sekaisin. Tässä yritettiin seitsemännen komppanian avulla saada hyökkäystä eteenpäin.

Siinä näin ensimmäisen kaatuneen. Jaakko Yliverronen haavoittui käteen kranaatin räjähdyksessä. Joukkueenjohtaja Eero haavoittui polveen. Me karkoitimme sitten rypen partion ja pääsimme kylän laitaan. Siellä olikin koko Raution komppania. Mutta emme päässeet eteenpäin metsän reunasta. Kukkulalla oli mahtavia korsuja, ampuma-aukot joka suuntaan. Kalajokinen Kalle Siipo sai kuulan vatsaansa. Kuoli myöhemmin. Toisen kalajokisen, Alatalo nimeltään, joka sanoi olevansa Kotikoulun opettaja, näin lähtevän korsuja päin pystyssä kävellen. Sinne hän katosi. En ole saanut keneltäkään tietoja tarkemmin.

Koko komppanian oli peräännyttävä. Kaarlo Korhonen haavoittui kylkeen luodista. Muita vahinkoja en muista. Palasimme illansuunsa entisille majapaikoillemme. Seuraavana aamuna hyökkäys uusittiin ja rype olikin lähtenyt karkuun. Korsuja varovasti tarkisteltiin. Niissä oli Amerikan lähettämää ruoka-aineista monenkinlaista.

Lyhyen levon jälkeen oli määränä Havuvaara. Mutta sinne menikin joku toinen komppania. Siinä levähtäessäni näin Viljo Kosken kantavan konekivääriä. Kun näki tutun miehen, virkkoi Viljo ”Nyt ollaan pyssymehtässä.” Parin päivän päästä Viljo kaatui Helmelänvaarassa Juttulammen rannalla.

Somban kylän valtaus

JR29, jolle Raution komppania oli alistettu, sai käskyn vallata tulivalmistelun jälkeen Somban kylä. Iltamyöhällä seitsemäs komppania sai käskyn saartaa kylä idästä. Viholliseen saatiin heti kosketus ikävällä tavalla, Yksi Raution mies surmattiin pistimellä. Siinä syntyneessä kahakassa Otto Saaronmaa sai kuitenkin tuhottua vihollisporukan. Seuraava päivä ja yö pidettiin motti kiinni. Motitus onnistus ja Somban kylä vallattiin. Vihollisia kaatui 53.

Somban motti

Panssarijunan valtauksen jälkeen syyskuun alkupäivinä 1941 lähellä Prokkoilaa asetuimme levolle. Saatiin teltat pystyyn joukkueittain, ja laitettiin telttoihin makuupaikkoja, havuja ja muuta ”yöllistä”. Tietenkin korvikepakit tulelle. En muista, oliko oma töpinä vielä kerinnyt, kertoo Osmo Tokola. Mikkelinkannakselta tänne uuteen porukointiin. Luulen, että meidän kolmannesta pataljoonasta oli tässä panssarintorjuntatouhussa vain seitsemäs komppania mukana. Ainakin nyt iltasella oma komppaniamme oli majoittunut samaan mäkirinteeseen.

Ensimmäisiä töitä uudessa majoituspaikassa oli telttojen jälkeen kenttäkäymälän, riun teko ja ojan kaivaminen riun alle. Se tehtiin ja se olikin heti ahkerassa käytössä'. Sotapojan vatsa ei koskaan ollut kunnossa. Ja nytkin joku pudisti päätään. ”On turha välillä panna housuja kiinni”.

Mutta alkava lepo tuntui silti hyvältä. Toiset loikoilivat, joku nukahti, ja olipa niitäkin, jotka sieppasivat paitansa yltään ja alkoivat täijahdin. Mutta yön lepoa ei ehditty nauttia. Sana kulki ryhmästä ryhmään” Heti pimeän tultua komppania lähtee etenemään tiiviissä jonossa. Ensimmäiselle joukkueelle annetaan suunta. Tunnustelija saa tarkemmat ohjeet.

Kun alkoi olla säkkipimeä, määrättiin eteneminen siten, että suunnistajaan pitää yhteyttä seuraava siten että käsi on edellä menijän olkapäällä. Muuten marssijärjestys hajaantuu säkkipimeässä yössä. Niin lähdettiin, Sattui muuten sellainen erehdys, että suunnistaja hänen perässään luonnollisesti muut tulijat ottivat käymälän riusta tukea ja samalla marssivat vasta ahkerassa käytössä olleiden ulostekaivannaisten läpi. Näin meni koko porukka ihmissonnan seassa mustaan yöhän. Asian kohtalo paljastui siitä valtavasta sonnanhajusta, mikä levisi komppanian edetessä syyspimeään metsään.

Kyllä se tapaus huvittikin monia, mutta totisia siinä oltiin. Olihan tiedossa, että mennään Soban kylää ohi, ja uutta taistelua kohti. Motitetaanko kylä, vai mitä aamu tuo tullessaan?

Matka jatkui. Meno oli hidasta säkkipimeässä. Hajut loppuivat. Komppanian marssiva käärme luikerteli kivien, luolien ja puiden välistä. Ei tupakan kulua saanut olla, ei keskustelua. Vain huoli siitä, että käsi pysyy edellisen olassa kiinni. Ja pysyhän se, kun ei muuta keinoa ollut.

Tulkoon mainituksi, että edellispäivänä oli kolmannen joukkueen viis poikaa käyneet partiossa Somban lähistöllä. Heidän toteamuksensa oli, että juoksuhautoja on kylän ympärillä. Pohjoisesta johtaa kylään pahainen kärrytie. Kylän etelä-puolella on suuri järvi. Sen nimi todettiin kartasta. Tiedustelupartiolla ei ollut taistelukosketusta, vaikka seurasi hevosmieheen ajavan kärrykuormaa kylän läheisyydessä.

Marssi kesti useita tunteja. Suunnistajia vaihdettiin. Komppania oli kokonaisuudessaan letkassa. Ainoastaan töpinä ja ajoneuvot puuttuivat. Töpinä pysyi mustana koko marssin ajan. Eikä vihulaisestakaan kuulunut merkkejä. Jono pysähteli välillä, kuulosteli ja jatkoi hitaammin entisestään. Sitten tuli tilanne. Ensimmäiset törmäsivät juoksuhautaan. Pimeydessä käytiin kahakka, jossa Suomen poika sai pistimen rintaansa ja kuoli. Ei vielä ammuttu laukauksia. Pimeässä kuuli ääniä, että vihulainen vetäytyi edemmäksi. Saaromaan Otto ampui pistimenkäyttäjän poteroonsa.

Komppania sai käskyn järjestäytyä rintamaan suunta kylälle päin. Tämä kaikki tehtiin pimeässä. Kolmas joukkue sai asemansa ketjun vasemmassa päässä, jossa pian totesimme, että suuri järvi on lähellä. Aluksi oli oudon hiljaista. Pimeydessä ei juuri laukauksia kuulunut. Vain siellä täällä komppanian edessä rävähti sarja. Miehet varustivat vähäisiä asemiaan. Joku vieritti kiven eteensä, joku tonki turvetta ja marjanvarsia suojakseen. Mutta tarkkaa vartiointia pidettiin. Siellä, missä rävähti konepistoolin sarja, arvattiin kavereiden yrittävän pimeässä läpi mottirenkaan.

Ajoittain yltyi ammunta tuliseksi, mutta katsoi pikimmiten. Se oli vihulaiselta jonkinlaista tunnustelua. Mitenkä ovat asiat kehittyneet, onko miehitys motittajilla kuinka pitävä jne. Päivän valjetessa kaikkia murtautumisyritykset loppuivat. Kytättiin ja kytättiin. Vain siellä täällä kuului laukausten ääniä. Oa kranaatinheitin, jota hoidettiin kylän toiselta puolen, ampui silloin tällöin laukauksen mottiin. Monesti kävi niin, että laukaiset olivat pitkiä ja me motittajat kylän itäpuolella saimme ne joukkoomme, En luule, että omia vahinkoja tässä tuli, kiusallista niitä oli varoa.

Iltapäivällä liikkuessamme ranta-alueella enemmän, meihin otti huutoääni yhteyttä, Tunsimme, että ääni tuli motin toiselta puolen. Ääni kysyi ”Oletteko te suomalaisia?” Annoin heille myöntävän vastauksen. ”Tulkaa vastaan rannan läheisyydessä!” Ilmoitin, että emme omien vaikeuksien vuoksi voitiin tulla, mutta otamme heti yhteyttä, kun siihen on mahdollisuus”. Tämän jälkeen ääniyhteyttä ei enää kuulunut. Ja mekin olimme varovaisia. Eipä sitä tässä tilanteessa ollut tietoa, mikä on omaa ja mikä vierasta.

Seuraavana iltana hämärän jo laskeuduttua maisemaan, tapahtui, Kolmas joukkue oli asemissa järven rannalla siinä paikassa, missä se oli ollut kohta vuorokauden. Miehillä oli vähän parannetut asemat. Eikä vihulainen osoittanut kohdallamme aktiivisuutta. Sen sijaan toisen joukkueen kohdalla tuntui toiminta kiihtyvän. Sarjat rysähtelivät puolin ja toisin.

”Ketä olette? Kädet ylös! Kajahti vieressä järven puolelta. Tajusin heti, että olivat suomalaisia ja muistin aamulliset keskustelut järven yli. Olemme suomalaisia. Tulkaa lähemmäksi, Miehiä oli kaksi ja erotin suomalaiset asepuvut. Menin heitä vastaan ja siinä hämärässä ojensin käteni tervehtiäkseni. Mutta nämä olivat varovaisia. ”Missä teidän miehenne ovat?” he kysyivät. Vasta sitten kun olin käynyt kahden oman miehen tykönä, jotka pimeässä illassa olivat kaivautuneet monttuunsa -toinen heistä oli Hakalan Eino -tämä partio vapautui ja tuli viereemme. ”Olen vänrikki Lavola tuolta omasta rykmentistä. Olemme helpottuneita, että saimme yhteyden teihin. Miehet viipyivät vain hetken ja lähtivät paluumatkalleen. Heidän elämänsä helpottui näistä tiedoista. Ja Somban motin valtaus meni aimo askeleen eteenpäin.

Seuraava yö oli sinetti tälle motille. Osa vihulaisista pääsi pimeyden turvin pakenemaan. Osa jäi vangiksi. Ja lopputulos oli tietenkin se, että Suomen joukot pääsivät etenemää kohti itää, Kinttaan kylään ja Prääsän kauppalaa valtaamaan. Tappioitta emme mekään selvinneet Somban valtauksessa. Mutta vastustaja kärsi siinä suuren menetyksen. Näitä me rivimiehet emme aina tulleet tietämäänkään. Minulle henkilökohtaisesti sattui, että komppanian päällikkö antoi tehtäväksi sitten kun tilanne selkiintyi, käydä laskemassa pienen alueen vihollisen kaatuneet erän metsätien varrella. Tässä non 30 metrin matkalla olaskin 47 vihollisen kaatuneen.

Ikävä yllätys

Somban jälkeen kauniin syyskesän päivän siirryttiin muutamia kilometrejä itään. Komppania sai muutaman kilometrin marssittuaan luvan pystyttää teltat. Oli lepohetken vuoroon. Niinpä kolmas joukkuekin pystytti kaksi telttaa ja pojat hiipivät levolle,. Kolmannessa joukkueessa jäi vartioon aluksi Olavi Blomqvist. Eipä kestä nyt monta minuuttia, kun telttaan kuului outoa huutoa ja laukaus. Sombasta harhailevia vihollisia oli metsässä pyrkimässä omille linjoilleen. Yksi yritti pistimellä surmata Olavin. Vihollinen saikin Olavin sydämen kohdalle osuman, mutta Olavi, joka tunnettiin erittäin nopeana ja toimintakykyisenä miehenä, sai survaistua pistimen sivuun. Pistin nirhaisi rintalastaan aikamoisen kolon. Olavin konepistooli lopetti pistämistä yrittäneen suuren miehenkoljatin. Olavi vietiin nopeasti JSP:lle.

Suomalainen partio kävi 21.7.1942 Kiipuron takan. Partiossa oli 14 miestä. Paluumatkalla linjojen ylitys epäonnistui. Olavi Pokela kaatui ja yhdeksän haavoittui. Vain neljä säilyi terveenä. Omat joukot tulivat apuun.

Sombasta Prääsään

Somban valtauksen jälkeen Raution komppania eteni Suojärven-Petrsokoin leveän maantien tuntumassa. Kintaan kylä vallattiin III pataljoonan voimin ja jatkettiin kilometri kaksi eteenpäin. Saatiin kovaa tykistötulta vastaan. Tässä tykistötulessa Jaakko Yliverronen, joka oli juuri palannut ensimmäiseltä toipumislomaltaan, haavoittui heti uudestaan.

Prääsän valtaus

Kinttaan kylän valtauksen jälkeen ja Sawa-joen ylityksen jälkeen luulimme saavamme lepopäivän, mutta mitä vielä. Valvotun yön jälkeen marssimme rykmentin komentopaikan ohi. Komentaja oli siinä pienessä sorakuopassa. Häneltä kuulimme, että kolmas pataljoona on alistettu JR 8:lle ja jono on menossa suurta suota pitkin. Päivä marssittiin. Suo oli vetelä. Aseistus kova, myös hv-miinoja ja kranaatinheittimiä mukana. Iltapuolella seitsemäs päivä syyskuuta saavuttiin kukkulan juurelle. Ruispelto. Isohko kylä vähän kauempana.

Viljankorjaajat olivat lähteneet käpälämäkeen eikä sotilaita näkynyt. Siinä maastouduttiin eikä aikaan kun alkoi tulla kuulaa läheisen perunamaan suunnalta. Hv-tykikin alkoi ampua. Ammukset räjähtelivät siinä vinoaidassa. Miehiä rupesi haavoittumaan ja kaatumaan. Huomattiin, että oli tultu karhunpesälle. Saaronmaan Niilo ainakin kaatui, Jaska ja Kivisaaren Matti haavoittuivat vaikeasti. Matti kuoli JSP:lle. Haverin Lauri ja Haapasaaren Janne ja Haapakosken Väinö haavoittuivat. Varmaan oli muitakin, mutta muisti pettää Sieviläisiä kaatui ja haavoittui useita. Ja koko kolmas pataljoona kärsi suuret tappiot. Mutta seuraavana päivänä kylä vallattiin. Se osoittautuikin Prääsän eli Terun kauppalaksi. Niinivaarasta pääsivät toinen ja ensimmäinen pataljoona meidän yhteyteen. Kerättiin vihollisen aseita. Oli tuhottu hyökkäysvaunujakin, JR 50 oli puskenut Suojujoen rannasta tielle.

Hauska juttu sekin, kun pojat löysivät apteekin talosta pullon täynnä punertaa nestettä. Pullo oli pärekorissa. Haistelivat, mutta kukaan ei uskaltanut maistaa. Aukusti Niiranen vanha karjalainen soturi, joka oli tullut meille täydennykseksi, sanoi: ”Antaahan kun minä maistan!” ”Nämä ovat pärekoritippoja, huudahti Aukusti. Ja kyllä maistajia löytyi.

Prääsän valtauksen jälkeen saatiin levätä pari päivää ja sitten alkoi hyökkäys kohti uusia tavoitteita, joista viimeinen oli Petroskoin kaupunki.

Teru eli Prääsä

Niiniselän kylään ryhtyivät hyökkäämään I ja II pataljoona. Prääsä oli siinä risteyksessä, jossa Kintaasta tuleva tie kohtaa Aunuksesta tulevan tien. Maasto oli suurimmaksi osaksi suota ja vaikeakulkuista rämettä. Matkaan meni koko yö. Kranaatinheitinmiehet ja konekiväärimiehet olivat lujimmilla kantamuksineen. Kukkulalla oli ruispelto, joka oli jo leikattu. Kuhilaita oli pystyssä. Pian alkoi kuulia tulla niskaan. Kylä näkyi hyvin kukkulalle. Ruispelto muuttui perunapelloksi. Siellä oli naapuri vastassa. Kylässä oli useita hyökkäysvaunuja, jotka ryhtyivät ampumaan kukkulalle. Tässä 7.9.1941 aloitetussa Prääsän hyökkäyksessä kaatuivat Niilo Saaronmaa, Matti Kivisaari, Lauri Huuha ja Arvi Hietamäki. Haavoittuneina poistuivat rivistä Lauri Haveri, Jaakko Tokola, Väinö Haapakoski ja Janne Haapasaari.

Prääsän valtauksen aikana haavoittuneiden saaminen JSP:ltä eteenpäin oli vaikeaa. Monet haavoittuneet olisivat ehkä selviytyneetkin, jos apu olisi ollut nopeampaa.
III pataljoona hivuuttautui vähän kerrallaan Prääsän kauppalaan. Prääsässä yhtyivät rykmentti II ja pataljoona III. JR8 kävi raivoisia taisteluita Pyhäjärven asutuskeskuksessa. Täällä Armas Vuorio haavoittui vaikeasti.

Prääsästä Matroosaan ja Vilgaan

Prääsän jälkeen saatiin päivän parin lepo. Prääsästä itään oli vihollinen pesiytynyt metsäkukkulaan, jonka valtaus tuotti uusia tappioita Aale Petäjistö haavoittui vaikeasti. Hänen veljensä Veikko syöksyi auttamaan veljeään, mutta hän kaatui samalle paikalle. Aale saatiin kannettua pois, mutta hän menehtyi joukkosidontapaikalle. Valo Niska ja Kaarlo Verronen haavoittuivat. Pataljoona eteni aina Matroosan kylän laidalle. Matroosan jälkeen Raution komppania eteni vähäisin taisteluin Puolimatkan eli Polovinan kylään. Polovinan jälkeen oli vuorossa Vilgan valtaus. Raju tykistökeskitys osui 7 komppanian alueelle täsmällisesti. Kranaatti osui nuotioon ja Eino Kärkinen huusi apua. Eino menehtyi nopeasti ja Augusti Niiranen oli kaatunut. Keskitys pani komppania sekaisin. Hevosia kuoli ja kalustoa menetettiin. Erkki Kuoppala ja Yrjö Hakkarainen haavoittuivat. Pataljoonan komentaja ratsumestari Eerola kaatui tarkka-ampujan luodista. Taistelussa kaatuivat Eero Yliverronen ja Väinö Hollanti. Saatiin uutisista kuulla, että suomalaiset olivat valloittaneet Äänislinnan kaupungin.

Äänislinna

Äänislinnassa oleville sotilaskasarmeille siirtyi myös III pataljoona. Pataljoona oli niin loppuun kulunut, että sille annettiin kolmen viikon toipumisaika. Raution kirkkoherra Kalevi Vihma kävi komppaniaa tervehtimässä.

Syvärille

Lepokauden jälkeen pataljoona ja myöhemmin koko rykmentti siirrettiin junakuljetuksessa Petroskoissa Syvärin asemalle. Syvärin asemalta marssittiin 30-40 km pohjoispuolen heikkoa tietä Äänisjärvelle päin Homorovitsankylää. Täällä otettiin etulinjan vastuu. Homorovitsan rintamilla II ja III pataljoona miehittivät Kimjärven maaston. Talvi painoi päälle. Marras-joulukuun vaihteessa alettiin korsujen teko. Maaliskuun 10 päivänä rykmentin purkamiskäsky määräsi, että 1912 ja sen jälkeen syntyneet reserviläiset siirretään I pataljoonan alaisiksi ja osa Kevyt Osasto 10:een. Vuonna 1911 syntyneet ja sitä vanhemmat pääsivät siviiliin. Tähän päättyi rykmentti JR 29 vaiheet yhtenäisenä sotilasyksikkönä. Raution komppaniasta suurin osa siirtyi I pataljoonan yhteyteen.

Kalajoella 25.04.2023

Erkki Aho