Raution pappilan värikäs historia

 

Raution pappilan historia

Taidenäyttelyssäni on Elias Simojoen muotokuva Raution pappilan kanssa. Teoksen on maalannut taitelija Markku Hakola.

Taidenäyttelyssäni on Raution pappilan pienoismalli, jonka on rakentanut puuseppä Leo Takalo.

Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Granholma nimi tulee tontin nimestä. Pappila todennäköisesti valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille kuten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää (1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, kärryliiterin sekä käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä.

Raution kunnan ensimmäinen ”kuntakokous” lienee pidetty Raution pappilassa 4.8.1866. Siellä päätettiin esimerkiksi siitä, että kunnan varat ja paperit säilytetään ”nykysessä kirkon arkussa joka tulee olemaan pappilassa jonka avaimia säilyttää lautakunnan esimies yhden, kuntakokouksen esimies yhden ja kunnan lautamies Jaakko Verronen yhden avaimen.” Kunnan varat olivat siten turvallisesti tallessa.

Pappilassa sijaitsevan renkituvan kattoa korjattiin vuonna 1867. Työn sai vähimmän vaativa. Päärakennuksen korjauksissa vuonna 1874 korjattiin lattiat ja varustettiin sali ja välikamari kaakeliuuneilla. Julkisivuun on myös myöhemmin rakennettu myös muuhun rakennukseen nähden todella suuri kaksisisäänkäyntinen veranta pienine lasiruudukkoineen. Vuonna 1879 pappilassa on harjoitettu jonkilaisia korjauksia joista ei ole tarkempaa tietoa.

Ainakin jo vuonna 1874 Granholman mailla oli ilmeisesti jo pitemmän aikaa ollut torppari Heikki Suomala, jota kirkonkokous (=kuntakokous) syytti metsän hävittämisestä ja päivätöiden laiminlyönnistä. Hänet uhattiin karkottaa "pappilan metsäsarasta" ellei hän "tästä eeskäsin" rupea tekemään seuraavia päivätöitä:
"Vuojesa jos tekeepi ensiksikin, että hakkaapi 15 syltää koivuhalkoja ja pappilan maantienojan pitääpi oornikisa hyväsä ja yksi viikko niitulla heinän teosa omin rukinensa ja jos täyttääpi nämät mainitut työt niin saapi net niitun palaset viljellä ja pellon niin kuin on tähänkinasti viljellyt ja polttopuukeseen ottaa ensiksi kuivat puut ja sitten lisää niitun maalta ja mehtä vahata niin ettei kukaan saa siittä varastaa ja niittu niin ettei eläimet syö"

Pappilassa järjestettiin kuntakokous 12.12.1881 jossa asiana oli kansakoulun perustaminen ja kokouksessa tehtiin perustamispäätös. Todellisuudessa koulutyön käynnistämisessä oli sitten Rautiossa kuitenkin suuria vaikeuksia ja lopullisesti koulu saatiin ”pystyyn” vasta 8 vuotta myöhemmin kansakoulujen tarkastajan ja Oulun lääninhallituksen patistelujen jälkeen. Kuntakokouksessa jäseninä olivat Henrik Petäistö, Henrik Kärkinen, Johan Räihä, Johan Härö, Henrik Asu, Jaako Sipilä ja Henrik Takkunen.

Pappilassa korjauksia suoritettiin vuonna 1884 pappilan navettarakennukseen ja samalla navettaan hankittiin ”veenlämmityskone”. Kustannukset olivat yhteensä 1000 markkaa. Esteettiset ja terveydenhoidolliset seikat otettiin vielä huomioon, kun tunkion kohdalle rakennettiin aita.

Raution kappalaisentalon Granholm oli veroluvultaan 1/32 manttaalin tila vielä vuonna 1884.

Raution pappila oli Oskar Vilhelm Snellmanin toimikauden eräänlainen ”koulutoiminnan keskuspaikka” kunnassa. Pappilassa pidettiin 13 helmikuuta 1889 kansakoulun johtokunnan ensimmäinen kokous. Pappilan salissa pidettiin myös useimmat muutkin johtokunnan kokouksesta  jolloin pastori Snelman oli johtokunnan puheenjohtajana.

Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna 1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa, ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna, navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta. Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1889 tehtiin päätös pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä. Ajot suoritettiin manttaaleittain ja työssä oli joka kuudes mies.

Valtiopäivämiesvalitsijan valitsemiseksi 1897 järjestettiin kuntakokous taasen pappilassa.

Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta. Loppusyyni pidettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että seurakunnan väkiluvusta oli yli 200 henkeä Amerikassa. Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi palkkajärjestely. Onneksi senaati myönsi vuonna 1902 metsän myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa, josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin.

Tämän jälkeen ei virkatalojen hyväksi tarvinnut aikoihin tehdä mittavampia sijoituksia vuosikorjauksia lukuun ottamatta. Asiat olivat kunnossa, eikä vuosina 1907 ja 1912 toimitetuissa piispantarkastuksissa ollut virkatalojen suhteen muuta huomauttamista kuin palovakuutusten alhaisuus. Pappilan vakuutussumma vuonna 1912 oli 12000 markkaa. Raution virkatalon lautakunnan toimesta 1.7.1909 kaikkia kappalaistalon Granholmin aidat on saatettu kuntoon paikkakunnan tapojen mukaisella tavalla.

Kirkkoherra Mauri Juhana Kokko käynnisti pian Rautioon tulonsa jälkeen vuonna 1921 säännöllisen pyhäkoulutyön seurakunnassa. Pyhäkoulua alettiin pitämään Granholman pappilassa.

Seuraava tilinpäätös on tehty 28.4.1952: Raution seurakunnan omistamasta Granholmin tilasta n:ro 21/4:ään on pakkolunastettu 15,90 ha maatalousmaata, 7,50 maatalouspohjaista maata, 84,13 ha metsämaata sekä 0,53 ha joutomaata ja alueen hinta oli etuuksineen markoissa 731.600,-

Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi pappila ja tässä seuraavassa on kerrottu Granholman korjaustoimenpiteet, nykyaikaistaminen sekä kustannusarvio:

Pappilan rakennuksen perustukset olisi tehtävä uudestaan, koska perustus liikkuu niin paljon, että jopa ikkunaruudut rikkoutuvat joutuessaan puristuksiin seinien liikkuessa. Perustustyö olisi tehtävä siten, että vanha perustus purettaisiin ensin nurkkien ja väliseinien kohdalta ja näiden kohdalle tehtäisiin pilarit kallioon saakka, joka on noin 1-2 m:en syvyydessä maanpinnasta. Pilareihin laitettaisiin tartuntaraudat perään väliin rakennettavalle betoniperustukselle.

Kun pilarit olisivat kuivuneet, purettaisiin loppu kiviperustus pois ja tuettaisiin rakennuksen ulkoseinät pitemmillä pilariväleillä tilapäisesti hirsitukien varaan. Tämän jälkeen kaivettaisiin pilarivälit auki ja valettaisiin ne 20 cm betoniperustuksin umpeen. Rakennus ympäröitäisiin salaojalla ja peruskaivannot täytettäisiin soralla ohuin kerroksin tiiviisti sulloen lähelle maanpinnan tasoa. Tämän päälle sullottaisiin noin 15 cm savikerros ja saven päälle laitettaisiin ruohoturvekerros. Rakennukset lattiat pudotettaisiin, lattiakoolaukset uusittaisiin ja oiottaisiin, täytteet tarkistettaisiin ja lattialaudoitus höylättäisiin sileäksi ja korkkimatot lumppupahveineen laitettaisiin takaisin. Välikatot oiottaisiin rimottamalla ja kattopinnaksi laitettaisiin esim. akustiikkalevyt. Ulkoseiniin asennettaisiin sisäpuolelle huokoinen kuitulevy lämpöisyyden parantamiseksi. Akkunat uusittaisiin heloituksineen. Ovet korjattaisiin ja samoin myös pienemmän epäkohdat. Uunit ja piiput korjattaisiin tai tehtäisiin rakennukseen keskuslämmitys. Keskuslämpökattilahuone voitaisiin sijoittaa tehtävän tiilisen arkistohuoneen yhteyteen suurentamalla sitä ulkomitoiltaan niin paljon, että kattilahuone mahtuisi samojen ulkoseinien sisään. Tällöin olisi arkisto-, kattilahuoneen paikka mahdollisimman lähellä rakennuksen keskustaa pihanpuoleisella ulkoseinällä poistaen osan kuistista, tai tekemällä sitten kattilahuone rakennuksen alle. Jos keskuslämmitys tehdään, poistetaan piiput ja uunit ja näistä saatavat kelvolliset tiilet käytetään arkistohuoneen seinämuuraukseen. Ulkoportaan alle tehtäisiin wc ottaen siihen tarvittaessa lisätilaa eteisestä, täältä tehtäisiin viemäri pihalle tehtävään saostuskaivoon, josta liete ajetaan pois veden suodattuessa maaperään tai johdetaan se pellon avo-ojaan. Sisältä rakennus paperoidaan ja maalataan uudelleen. Saunan perustus uusitaan samoin kuin päärakennuksen ja tehdään uusi kellari. Kustannusarvio oli 1 338 000 markkaa.

Granholman kappalaisen pappila poistettiin käytöstä 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kun Rautioon rakennettiin uusi pappila.

Isänmaallinen mies Elias Simojoki

Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kaatui 25.1.1940 Impilahden Konnunsaarella Koiriojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Ei venäläisten eikä suomalaisten puolelta onnistuttu lopettamaan hevosten kärsimyksiä, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen ja lopetti hevosen pistoolilla. Samalla hän joutui venäläisten konekiväärin ampumaksi.

Niilo Iisakki Simelius toimi Raution kappalaisena 1893-1900 siirtyen sen jälkeen Muhoksen kautta synnyinkuntansa Rantsilan kirkkoherraksi. Lauri Elias Simojoki syntyi Raution pappilassa vuonna 1899. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1919 ja kirjottautui samana vuonna Helsingin Yliopiston jumaluusopin tiedekuntaan. Elias Simojoki oli perustamassa Akateemista Karjala Seuraa ( valajäsen numero yksi) ja hän toimi AKS:n varapuheenjohtajana 1922-23, sihteerinä 1923-24 sekä hallituksen jäsenenä 1934-37. Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustajaksi hänet kaksi kertaa vuosiksi 1933-39. Hän oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtaja vuosina 1933-36 sekä Mustapaita-järjestön perustaja ja päällikkö vuodesta 1937 kuolemaansa saakka.

Kun Suomen vapaussota alkoi Elias Simojoen syntymäpäivänä 1918, hän ja muutama muu Oulun lyseon 7. luokan poika keskeyttivät koulunsa siihen paikkaan. Simojoki oli valkoisten ryhmänjohtajan mukana muun muassa Reposaaren, Ahlaisten, Vammalan ja Vesilahden taisteluissa osallistuen myös 16. toukokuuta Helsingissä pidettyyn voittoparaatiin.
Keväällä 1919 Simojoki sai ylioppilaskirjoituksensa läpi, mutta tentit olivat vielä kesken, kun taas kuului taistelukutsu.
Aunuksen talonpoikien nousu kommunistihallintoa vastaan oli epäonnistunut keväällä 1919 ja avuksi Itä-Karjalaan marssi suomalaisia vapaaehtoisia, seitsemän heistä Oulun lyseosta. Kyse oli puhtaasta karkaamisesta, sillä koulu kielsi lähdön, samoin poikien vanhemmat. Runsaat kolme kuukautta kestänyt apuretki päättyi alkumenestyksen ja -innostuksen jälkeen noloon vetäytymiseen. Simojoki oli hetken venäläisten kommunistien vankinakin, mutta pelastautui hyppäämällä jäälauttojen sekaan jokeen.
Heti Aunuksen retken jälkeen Simojoki nähtiin Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Syksyllä 1919 hän aloitti pappisluvut Helsingin Yliopistossa.

Kaunispiirteinen Elias oli Helsingissä kuvanveistäjä Viktor Janssonin mallina ja hänet alastomat miehen piirteensä on ikuistettu sekä Lahden sankaripatsaaseen että Tampereen vapauden patsaaseen, jotka valmistuivat 1921.

Vuoden 1921 lopulla Elias Simojoki kävi vielä kerran ottamassa vauhtia Itä-Karjalasta. Vienan ja Aunuksen kapinalliset tekivät silloin viimeisen yrityksensä kommunistihallintoa vastaan ja Suomesta koottiin jälleen vapaaehtoisia. Lyhyt alkumenestys kääntyi nytkin tappioksi. Suomen itsenäisyyspäivä 1921 sattui retken ajalle.

Elias Simojoen asema AKS:ssä oli keskeinen, sillä hän veti ja hahmotteli seuran propagandan peruslinjat. AKS:n ensimmäinen valajäsen oli itseoikeutettu juhlapuhuja, joka piti valasaarnat ja laati yhdessä E.E. Kailan kanssa AKS:n lippuvalan. Raution ja Kalajoen osuus oli tietyllä tavalla keskeinen AKS:n (1922-44) historiassa, sillä seuran puheenjohtajaksi oli valittu 1927 Vilho Helanen ( valajäsen 91) oli kalajokelais-ylivieskalaista sukua, itse tosin Oulussa syntynyt ja kasvanut.

Ylioppilas Simojoen ensimmäinen suuri puhe kuultiin Kansallisteatterin itsenäisyyspäivän juhlassa 1922. Se hätkähdytti yleisöä. Simojen puhe toi peittelemättömästi esille Suur-Suomen ajatuksen.

Simojoki liittyi Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen heti, kun se perustettiin 1932 Lapuan liikkeen tultua lakkautetuksi Mäntsälän kapinan seurauksena. IKL meni komeasti eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa saaden 14 kansanedustajaa. Yksi heistä oli Kuopion läänin vaalipiiristä valittu Elias Simojoki, joka sai 3415 ääntä, mikä oli vaalipiirin toiseksi paras tulos. IKL:n edustajat marssivat eduskuntaan mustissa paidoissa ja sinisissä solmioissa. IKL:n äärioikeistolaisen nuorison Sinimustat- järjestö saikin puheenjohtajakseen Elias Simojoen.
Pommisuojan nimen saaneensa Viipurin sinimustien kerhohuoneessa Simojoki lausui:

"Me emme saa hetkeksikään unohtaa, että elämme tulivuoren juurella. Me emme saa unohtaa, että meidän maamme on kytketty militairsoidun suurvallan kupeeseen. Meidän täytyy muistaa, että on myöhä militarisoida Suomen kansaa silloin, kun Venäjän lentokoneskaaderit pommittavat Viipuria ja Helsinkiä soraläjiksi, ja rajaseudun kansa vetää sieraimiinsa vihollisen kaasulaboratorioiden viimeisten keksintöjen tuotteita. Varmaan silloin tämän kansan silmistä unet karisevat, varmaan silloin huulilta parahtaa hätähuuto, mutta se näkee kaupunkiensa ja kyliensä liekkien kirjoittavan taivaalle: Liian myöhä, liian myöhä, ja ryssän divisioonien jalkojen alla kumahtelee maa: Myöhäistä, myöhäistä."

Puhe sai koululaisten hampaat kalisemaan ja osa kuulijoista juoksi takariveiltä suoraan koteihinsa. Puheen sanoma osoittautui muutaman vuoden kuluttua aiheelliseksi, kun Suomi joutui talvisotaan perin heikosti varustautuneena. Sama puhe kuultiin pian myös monissa muissakin kaupungeissa ja oli luettavissa Sinimusta-lehdestä.
- Onko todella pappi, joka puhuu, kysyi RKP:n kansanedustaja, saarnaaja Albin Wickman eduskunnassa. Valtiovalta ryhtyi keräämään todistusaineistoa Sinimustia vastaan ja järjestö lakkautettiin 1936.

Simojoen entinen ystävä ja AKS:n alkuaikojen taistelukumppani Urho Kekkonen erosi seurasta sen mentyä Lapuan liikkeen vanavedessä. Vuonna 1937 sisäministeriksi nimitettyllä Urho Kekkosella oli sangen keskeinen rooli yrityksissä lakkauttaa IKL, mikä teki entisistä ystävistä lähes vihollismiehet. Kekkonen sai 1938 eduskunnan hyväksymään IKL:n lakkauttamisen äänin 121-42, mutta Helsingin raastuvan oikeus kumosi päätöksen ja loppujen lopuksi IKL ja myös AKS lakkautettiin vasta 19.9.1944 voimaan tulleen välirauhan sopimuksen perusteella.

Elias Simojoki ihaili marsalkka Mannerheimiä, mutta ei voinut ymmärtää tämän pidättyväisyytta Suur-Suomi asiassa. Mannerheimin täyttäessä 70 vuotta 4. kesäkuuta 1937 Simojoki osoitti hänelle avoimen kirjeen Luo Lippujen lehdessä.

"Kaikille Suomen ja Venäjän karjalaisille 23.2.1918 omistamassanne päiväkäskyssä sanoitte, että olemme kyllin vahvat vapauttamaan, ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Lupasitte olla panematta miekkaanne tuppeen, ennen kuin viimeinen Lenin soturi ja huligaani on karkotettu niin Suomesta kuin Venäjän Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuvaisiin naisiimme lupasitte luoda mahtavan suuren Suomen. Mutta Te ette ole tehneet sitä, sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme, kuinka siinä kävi."

Kirje oli järkytys marsalkalle ja hän kutsui Simojoen luokseen ottaen tämän vastaan viileänä ja ylhäisenä. Mannerheimin kiihtyessä hänen suomenkielensä alkoi horjua ja Simojoki rohkeni ehdottaa, että puhuttaisiin ruotsia, mikä sai Mannerheimin yhä ärtyneemmäksi, mutta hän säilytti malttinsa jatkaen:- Olen pyytänyt pastoria tänne siinä mielessä, että pastori käyttäisi vaikutusvaltaansa oman järjestönsä ja eduskuntaryhmänsä informoimiseksi tässä vakavassa asiassa, sillä juuri nyt on tilanne sellainen, että jos joudumme aseelliseen selkkaukseen Venäjän kanssa, olisimme siihen erittäin heikosti valmistautuneita.

Elias Simojoen talvisota päättyi 25.2.1940. Poikkeuksellisen hevosrakkaana ihmisenä tunnettu Simojoki meni keskellä kirkasta päivää lopettamaan Laatokan jäälle haavoittuneen venäläisen hevosen tuskat. Hevonen oli jäänyt öisestä huoltokolonnasta virumaan Pitkärannan edustalle Koirinojan lahdelle muutaman sadan metrin päähän Konnunsaaresta. Jää oli vihollisen tulen ulottuvilla. Elias Simojoki hiihti päämääräänsä. Hän otti pitkäpiipuisen barabellumin vyöltään ja päästi kärsivän eläimen tuskistaan. Yksinäisen hiihtäjän kääntäessä suksensa paluusuuntaan räsätää Nuolainniemen rannalta konekivääri ja yksi ensimmäisistä luodeista osuu Simojoen päähän. Simojoen ruumis haettiin heti hämärän tultua.

Elias Simojoki oli suomalainen kansallismielinen luterilainen pappi. Hän oli Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja 1933-38 ja Akateemisen Karjalaseuran perustajajäsen. Simojoki oli kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan vapaustaisteluun 1921 että suomalaisten vasemmistolaisten ja Viron presidentti Konstantin Pätsin kyydityksiin. Inkerin, Vienan ja Aunuksen kansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti.

Papit politiikassa

IKL perustettiin vuonna 1932, kun Lapuan liike oli lakkautettu Mäntsälän kapinan jälkeen. Lapuan liikkeen poliittisena perillisenä sen toiminta oli äärioikeistolaista ja uskonnollissävytteistä. IKL sai vuoden 1933 eduskuntavaaleissa 14 paikkaa, joka oli hyvä saavutus juuri perustetulle puolueelle. Aluksi neljä puolueen eduskuntaryhmän jäsenistä oli pappeja, mutta puolue sai eduskuntakauden 1933-35 aikana kaksi pappia lisää riveihinsä. Aktiivisimpia ja painokkaimpia puheenvuorojen käyttäjiä olivat rovasti K. R. Kares, pastori Reino Ala-Kulju ja pastori Elias Simojoki. Elias Simojoki oli kansanedustajana 1933-38. Pappissiiven hyökkäyksen kohteeksi joutui välittömästi eduskuntatyön alettua vasemmisto, jota syytettiin uskontokielteisyydestä. Kares julisti eduskunnassa 1933 vasemmiston olevan paholaisen maanpuoleinen kätyri, joka on murskattava. Pappisedustajat katsoivat edustavansa siveellisiä ja oikeamielisiä arvoja marxilaisia pimeyden voimia vastaan.

Politiikan vanhatestamentillisuus

Valtaa oli tavoiteltava keinoja kaihtamatta pahaa vihollista vastaan. Elias Simojoki piti kiihkeitä puheita nuorisolle, joissa hän yllytti nuoria antamaan kaikkensa Suomen kansan hyväksi. Simojoesta tulikin IKL:n nuorisojärjestön sinimustien johtaja. Järjestöllä oli esikuvanaan Saksan poliittinen nuorisojärjestö Hitler-Jugend. Sinimusta-järjestölle vannottiin uskollisuutta Jumalan kautta: ” Jumala minua auttakoon olemaan iäti uskollinen tälle tekemälleen lupaukselle”. Valalla nuoriso pyrittiin kiinnittämään liikkeen toimintaa lujasti. Sinimustien yksi lainatuimmista lauseista oli ”Olkaa lujat ja rohkeat” (5. Moos. 31:6) Sinimustien mielestä pehmeydellä ei peritty Jumalan valtakuntaa. Simojoen mielestä nuorison tuli olla taipumatonta ja valmis iskuun vihollista vastaan.

Eduskunnassa puolueen pappisedustajat pyrkivät omimaan uskonnollisen kielen ja käsitteistön etuoikeudekseen. Uskonnollisen kielen hyväksikäyttö oli paljolti tuomiopäivän pasuunoiden soittelua, jossa vastustajille ei paljon armoa annettu. Syksyllä 1935 IKL:n pastori Y. E. Kivenoja vaati kuoleman rangaistuksen palauttamista: ”Kuolemantuomioiden kuulemisen kautta huomattaisiin, että Jumala on muutakin kuin armollinen Jumala”.

Saksankysymys 1930-luvulla

IKL:n suhtautuminen natsi-Saksaan oli 1930-luvulla ihannoivaa. IKL:n pappisvaikuttajat hyväksyivät kansallissosialistisen uskonliikkeen, koska se taisteli mm. bolsevismia, humanismia ja kansivälisyyttä vastaan. Viholliset olivat siten yhteiset.
Papit kuitenkin koituivat IKL:N kadotukseksi kuin pelastukseksi. Erityisesti Simojoki osallistui ajoittain lain rajamailla olevaan toimintaan. Puolueen jatkuvalla uskonnollisuudella elämöinti ärsytti 1930-luvun edetessä yhä enemmän muita puolueita.

Simojoki syytti Mannerheimiä tämän Vienan kansalle antaman lupauksen (Miekkavala) pettämisestä. Simojoki joutui eroamaan pappisvirastaan osallistuttuaan vallankaappausyritykseen Viron diktaattoria Konstantin Pätsiä vastaan.

Lähteet
Sakari Virkkunen: Elias Simojoki: Legenda jo eläessään
Keskipohjanmaa-lehden artikkeli Timo J. Tuikka: Kun sana muuttui vihaksi

Miika Siironen – Rahjankylän tohtori on kirjoittanut Elias Simojoen elämäkerran
Mustan lipun alla – Elias Simojoen elämä

Akateemisen Karjala-Seuran perustaja, fasistisen IKL:n nuorisojohtaja, sisällissodan valkoinen veteraani – Elias Simojoki (1899–1940) oli kiihkeä äärioikeistolainen.

Mustan lipun alla kuvaa ääriajattelun syntyä erään sotien välisen ajan näkyvimmän poliittisen hahmon kautta. Jo lukiolaispoikana Simojoki osallistui sisällissotaan ja Itä-Karjalan heimosotaretkeen. 1920-luvun Suomi oli sodan runtelema epävakaa valtio, jota Simojoki aatetovereineen yritti yhtenäistää ryssävihalla ja Suur-Suomi-unelmilla. Syntyi opiskelijajärjestö Akateeminen Karjala-Seura ja myöhemmin Isänmaallinen Kansanliike, suomalaisen fasismin keskeisin organisaatio. IKL:n kansanedustajana ja karismaattisena nuorisojohtajana Simojoki lietsoi uskonnollista ja kansallista herätystä 1930-luvulla. Hän oli aina valmis ajamaan ideologiaansa myös väkivallalla.

Mustan lipun alla -teos piirtää kuvan jyrkästä ja traagisesta hahmosta, joka eli uskonnon ja äärinationalismin ristipaineessa. Yksilön kuvauksesta teos laajenee kertomukseksi luterilaisen uskon, rasismin ja fasismin epäpyhästä kolminaisuudesta.

Mustan lipun alla -teos on osa Suomi 100 -hanketta.

Elias Simojoki

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elias_Simojoki

Miika Siironen on kirjoittanut kuvauksen ”äärivalkoisesta” Elias Simojoesta. Teos ”Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia” kertoo suomalaisen oikeiston historiasta, jonka henkilöitymänä nähdään luterilainen pappi, Elias Simojoki (1899-1940). Simojoki oli oikeistoradikaalin nuorisojärjestön Sinimustien puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja sekä Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen.

Simojoki osallistui kansalaissodan taisteluihin, Itä-Karjalan sotaretkiin sekä suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa keskiössä. Hän syytti mm. Mannerheimia itärajan yli suoritettujen sotaretkien kesken jättämisestä.

Simojoki oli äärimmäisyysmies, joka osallistui Viron äärioikeiston vallankaappausyritykseen Konstantin Pätsiä vastaan. Suomalaisen oikeiston vastoinkäymisten kanssa rinnan käynnistyi Simojoen oma kärsimysten tie. Alkuna sille oli Viron kapinaan osallistuminen, vallankumouksellisten aikomusten kieltäminen ja sitten osittainen tunnustaminen, joka johti hyvin nykytyylisen poliittisen kampanjan käynnistymiseen Simojokea vastaan. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi hänen itsensä aiheuttama kiirastuli.

Ilmeisesti Simojoki ei ollut sotkeutunut kaappausyrityksen käytännön järjestelyihin, mutta ei ollut myöskään tapahtumien ulkopuolella, kuten yritti väittää.

Keskityn tässä 1930-luvun jälkipuoliskon vaiheisiin Simojoen elämässä kirjan ja kirja-arvioni opastamana. Kirjan kansitekstissä ja loppupuheenvuorossa todetaan Simojokeen viitaten, että ”pyrkiessään hyvään ihminen saattaa rakentaa pahaa”. Näinkin sen voi sanoa. Simojoen tarina kuvaa miestä, joka ei oikeastaan koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Tällainen valittu tie oli tukahduttavaa, koska historian tapahtumat vyöryivät kolmekymmentäluvun mylläkässä toistensa yli ja ne, jotka ymmärsivät säätää tai muuttaa mielipidettään selvisivät vähemmällä. Simojokea tämä joustaminen ei koskenut, hän on päinvastoin esimerkki itsepintaisesta puskemisesta eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Viro-kokemus saneli hyvin pitkälle kriittisen suhtautumisen Simojokeen koko 1930-luvun jälkipuoliskon ajan. Toki hänen oikeistoradikaali asennoitumisensa ei muutenkaan ollut suosiossa. Simojokea löivät sekä vieraat (muiden puolueiden edustajat) että omat. Pappismiehenä Simojoki joutui sekä maallisen että kirkollisen tuomion kohteeksi.

Simojoesta kehkeytyi 1920- ja 1930-luvulla äärioikeiston myyttinen hahmo, joka kirjoitti ja puhui vaikuttavasti. Sanojen ja tekojen jouduttua ristiriitaan, kosto oli vastustajien taholta suloinen. Muun muassa Väinö Hakkila, joka oli joutunut väkivaltaisen muilutuksen kohteeksi antoi ymmärrettävistä syistä palaa eduskunnassa: tekopyhyys oli lievin Hakkilan käyttämistä sanoista.

Maaliskuussa 1937 syntyi Simojoen ja äärioikean reunan kannalta pahin mahdollinen hallituskombinaatio, kun punamultahallitus näki päivänvalon. ”Valkoinen Suomi” äärioikeiston tarkoittamassa muodossa ei ollut enää mahdollinen. Sisäministeriksi nousi Urho Kekkonen, joka hieman myöhäsyntyisesti lakkautti IKL:n marraskuussa 1938. Myöhäsyntyisesti sen takia, että puolueen vaikutusvallan kasvu oli tyrehtynyt ja kääntynyt laskuun. Toimenpide oli enemmänkin poliittinen. Sitä ennen kesäkuussa 1938 oikeus vahvisti Sinimustat lakkautetuksi (joka tosin jatkoi Mustapaidat-järjestönä).

Simojoki loukkaantui henkilökohtaisesti, koska Kekkonen ja hän olivat tunteneet toisensa hyvin. Simojoen eroanomusta eduskunnasta ei hyväksytty. Hänelle yhteiskunnan demokratisoituminen oli vaikeasti sulateltava asia ja vähensi hänen poliittista aktiivisuuttaan. IKL:n lakkauttamisen kaatuminen Helsingin raastuvanoikeudessa oli laiha lohtu: kieltämispyrinnöt jatkuivat senkin jälkeen.

Jännityksen kiristyessä Euroopassa Simojoki keskittyi häntä motivoivaan maanpuolustustyöhön. Hän lähestyi varustautumista Elmo Kailan hengessä: ryssänviha saneli hänen politiikkansa sisällön. Kannaksen linnoittaminen on joskus laskettu osittain Simojoen ansioksi, mutta totuus lienee, että hän on saanut linnoittamisesta ansiotonta arvonnousua.

Poliittiset motiivinsa kadottanut Simojoki painostettiin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1939 vaaleihin. Tulos oli vaalityön mukainen: ei menestystä.

Kohtalon hetki koitti myöhäissyksyllä 1939: Simojoen odottama ja pelkäämä sota syttyi. Hänet määrättiin rykmenttinsä papiksi. Heti sodan alussa – epäonnistuneessa operaatiossa – menetettiin 29 kiuruvetistä miestä. Rykmentin ja Kiuruveden seurakunnan pappi Simojoki otti tappiot vastaan tyrmistyneesti toimittuaan sitä ennen tuhoisassa taistelussa rohkeasti yli ja ohi oman tehtävänsä.

Siironen näkee Simojoessa talvisodan aikaan kaksi erilaista persoonaa: hän oli toisaalta pelosta vapaa sotilaspappi. Hän käyttäytyi rauhallisemmin kuin siviilissä! Toisaalta hänen tulkittiin olleen sodan aikana masentunut ja ahdistunut. Painolastina olivat juuri perustettu perhe, pieni lapsi ja ikä: hän oli jo 39-vuotias.

Erään aatteellisen järkytyksen Simojoki oli kokenut juuri ennen sodan puhkeamista: Saksa ja Neuvostoliito olivat solmineet elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen ei pitänyt olla ideologisista syistä mahdollinen. Tapahtunut oli Simojoelle henkilökohtainen sokki. Hänen pessimisminsä sodan lopputuloksesta kasvoi, hän alistui kohtalonuskoon. Alistuneisuutta oli omiaan lisäämään oman 13. divisioonan suuret tappiot. Osittain tappiot johtuivat johdon suurista virheistä, joihin Simojoki ei suhtautunut välinpitämättömästi, vaan esiintyi syyttävästi.

Simojoen mieliala parani, kun venäläiset eivät pystyneetkään suoraviivaisesti jyräämään suomalaisia joukkoja. Tammikuun lopulla Laatokan äärellä käydyn taistelun päätteeksi sattui traaginen tilanne, joka osoittautui Simojoelle kohtalokkaaksi. Rintamien väliin oli jäänyt haavoittunut hevonen, jonka lopettamista ilmeisesti molemmin puolin rintamaa harkittiin. Simojoki vaati hevosen lopettamista, mutta kun kukaan ei ryhtynyt toimiin hän lähti itse – estelyistä huolimatta - hiihtäen lopettamaan hevosta. Suoritettuaan tehtävän hän lähti palaamaan ja lienee ollut juuri ja juuri vihollisen sarjatuliaseiden kantaman sisällä, kun tappavat luodit tavoittivat hänet.

Marttyyrikuolema sai omalla puolella paljon huomiota osakseen. Siironen käsittelee pitkään Simojoen sankarikuoleman vaikutuksia. Hän saavutti kuolemansa jälkeen sellaisen aseman, jota hän elämänsä loppuvaiheen turhautumisissa kaipasi: hän oli syvästi isänmaan asialla. Siironen toteaa osuvasti, että Simojoki irrotettiin ”omasta viitekehyksestään: äärivalkoisuudesta”: Simojoki oli osa talvisodan ihmettä!

Hänestä kirjoitettiin paljon ja varsinkin oikealla hänet liitettiin marttyyriksi mielletyn Bobi Sivenin rinnalle oikeutetun taistelun symboliksi. Simojoen maine kasvoi jatkosodan alussa, kun näytti, että ne arvot, joita hän oli kannattanut, olivat pääsemässä voitolle.

Mutta pian sodankäynnin onni muuttui.

::::::::::::::::::::

Siironen säilyttää objektiivisen linjansa Simojoen tarinassa etäännyttäen sopivasti itsensä kuvaamastaan kohteesta. Aivan lopussa hän sanallisesti melko loistokkaassa luvussa ”Uni ja kuolema” antaa tunteille vallan ja maalaa miltei runollisesti kohdettaan kuitenkaan tällöinkään sortumatta tarpeettomaan jossitteluun: oli selvää, ettei valta voinut siirtyä Simojoen hengenheimolaisille muutoin kuin natsi-Saksan voittaessa sodan. Edustuksellisen demokratian kautta voitto oli mahdoton.

Minun nuoruudessani Simojoki oli vain etäinen hahmo, jonka elämä ja ura olivat 1960-luvun Suomen osalta sivuraiteella. Tänä päivänä Simojoki sopisi joidenkin tahojen sankariksi, mutta niiden suosio ei nytkään tule kasvamaan hegemonistiseksi, ei lähellekään.

Olisiko Simojoki ollut onnellinen sodanjälkeisessä Suomessa? Tuskinpa, hän olisi säilyttänyt vihamielisen suhtautumisensa itäiseen naapuriin ja jatkanut omalla ehdottomuudellaan niiden tahojen rankkaa arvostelua, jotka hakivat Neuvostoliiton ystävyyttä.

Simojoen utopia oli – kuten Siironen toteaa – aika kaukana tämän päivän ääriliikkeiden tavoitteista. Jäljelle jää eksentrinen hahmo ei niinkään omituisuuden takia, vaan siltä osin, miten tällainen ihminen oli mahdollinen Suomessa.

Siirosen linjaus, ”ei paha eikä marttyyri” on ehkä oikea arvio. Simojoki oli kiistämätön poikkeusyksilö, joka yritti rakentaa hyvää, mutta joka useimpien mielestä rakensi pahaa. Siirosen sanoin hän kantoi sisässään sekä rakentavia että tuhoisia voimia samanaikaisesti.

Minulle hänestä jää kuva henkilökohtaisesti rohkeasta ihmisestä. Oikean vai väärän asian puolesta? Oma vastaukseni on selvä, mutta historiassa hänet voi nähdä yhtenä aikakautensa ja aatteensa edustajana, realiteettina, jonka kautta historiaa voi avata.

Lähettänyt Pekka Tikka 

Väinö Havas – hengen ja miekan mies

http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2012/12/waino-havas-hengen-ja-miekan-mies.html

Entinen Valpon päällikkö Arno Anthoni piileksi Raution pappilassa

Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihman huostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.

Kuka oli Arno Anthoni?

Arno Kalervo Anthoni (11. elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä jatkosodan aikana.
Anthoni tuli ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.

Anthoni nimitettiin Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo Horellin kanssa Anthoni, joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia. Kun Horelli toi Anthonin kannattaman esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942, hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm suuttuivat ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin. Presidentti Risto Ryti, joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan erikseen lepyttelemään Tanneria ja Fagerholmia ja vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä karkotettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin ja Horellin karkotettavaksi määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.

Anthoni syrjäytettiin Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.

Anthoni pidätettiin Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23. huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946 Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö Leinon jouduttua eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst von Born oli tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni toimi Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.

Juutalaiset puolustivat isänmaatamme

Talvi- ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä naista. Hitler myönsi kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet saattoivat olla ankarat.

6. marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään sisäministeri Toivo Horellia ja Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno Anthonia. Syyt kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon päällikkö Arno Anthonin mukaan kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa tutkinnassa Anthoni asetettiin syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.

Syyllisyytemme on suurempi kuin annettu ymmärtää

Valitettavasti syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista, joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon kaksi kirjaa, toimittaja Rony Smolarin ja tutkija Elina Sanan teokset. Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin Saksaan, yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se, valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon" puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti, että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa kuolemantuomiota.

Kun Heinrich Himmler, joka oli Hitlerin lähimpiä miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli ja Anthoni. Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten maastakarkotuksista. Stiller tiedusteli asiaa suoraan Mannerheimin adjutantilta, kenraali Kekonilta. Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä Norjassa Adolf Eichman ehdotti, että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen lehdistö sai vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön kohdistunutta painostusta.
Maan korkein poliisiviranomainen Arno Anthoni oli täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili Berliinissä keväällä 1942 Reinhard Heydrichin -jota myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon päällikön Heinrich Miillerin kutsumana ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On selvitetty, että Anthonilla oli mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan ilmenee hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli ottaa vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnasta". Aivan kuten Tanner totesi, valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.

Anthoni joutui syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran puheenjohtaja. Horellia vastaan ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen. Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen katsoi Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi aihetta ottaa tapaus uudelleen esille. Sekä Anthoni että Horelli ovat kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten mahdollista todentaa.
Historiantutkija Elina Sana on tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn - otsikko viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta matkalle kohti Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä keskitysleiriltä.

Elina Sana on tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin raskauttavia.

Keskeinen salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty 21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim (nimi kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön, kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite. Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan eversti S. Isakson.
Asiakirjasta käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista laivakuljetusta Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan valmiita ottamaan vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia, liettualaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja. "Juutalainen" ilmestyy ensimmäisen kerran esiin kansallisuuden tunnusmerkkinä suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei käy kuka sopimuksen oli laatinut ja missä muodossa.

Jossain määrin Sana kiertää kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin vastuu vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta "hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli jakaa käskyjä".

Mielenkiintoinen on Sanan kysymys, joka koskee sitä, olisiko Eljas Erkko voinut pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren lehden, Helsingin Sanomat. Sana muistuttaa myös, ehkä epähienosti, että Erkko itse asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan jälkeen Erkkoa vastaan nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko vapautettiin syytteistä.

Elina Sanan kirja havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla. BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat olivat kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan myös korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto Manninen arvioi BBC:lle Sanan tutkimustulokset sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.

Lähdeaineisto:

Elina Sana Kuoleman laiva

Elina Sana Luovutetut

Asekätkentä Raution pappilassa.

Asekätkentä liittyy myös Raution pappilaan,sillä pappilan vintillä oli Raution asekätkö. Raution pappilan toimi tuolloin sotilaspastori Kalevi Vihma. Kun tieto tutkinnoista alkoi, niin Raution pappilan eteen tuli hevosvetoinen kärry hevosineen ja ainakin kaksi miestä, jotka lastasivat kätkössä olleet aseet kuormaan ja veivät aseet Sivakka-suohon. Syyskuun iltahämärässä ja surkeassa ilmassa hevosvetoinen lasti lähti Pohjarämeen takaa menevää kulku-uraa Kettukallioille ja sieltä Sivakkasuolle. Siellä ne aseet ovat todennäköisesti vieläkin säilössä. Aseet lienevät ensimmäisen maailman sodan aikaisia aseita. Siihen viittaa pappilan vintiltä löytyneet aselippaat.

Asekätkentä kuuluu Suomen historian vaikeisiin asioihin.

Päämajan operatiivisella osastolla ryhdyttiin loppukesällä 1944 miettimään, miten puolustus olisi hoidettava, jos rintamalinjat siirtyisivät Sis-Suomeen tai maa miehitettäisiin. Pohdinta johti suunnitelmaan aseiden kätkemisestä sissisotaa ja ainakin osittaista liikekannallepanoa varten.

Suunnitelman laativat everstiluutnantti U.S. Haahti sekä majurit Reino Lukkari ja Reino Arimo, jotka hyväksyttivät sen päämajan operatiivisella osaston päälliköllä eversti Valo Nihtilällä. Virallisesti toiminta pantiin käyntiin maan korkeimman sotilasjohdon ja hallituksen tietämättä, mutta moni oli asiastaa tietoinen.

Asekätkentä toteutettiin kotiuttamisen yhteydessä syyskuusta 1944 alkaen. Suojeluskuntapiireihin nimitettiin kätkentää johtavat upseerit, jotka keräsivät ympärilleen luotettavan avustajajoukon. Toiminta kasvoi suoranaiseksi kansanliikkeeki, sillä sen piirissä oli noin 5000 miestä. Vuoden loppuun mennessä aseita ja varusteita varastoitiin noin 35 000 miestä varten.

Näin laaja toiminta ei pysynyt salassa, Ensimmäiset kätköt löydettiin jo marraskuussa, mutta asekätkennän todellinen laajuus alkoi paljastua vasta toukokuussa 1945. Tuollooin varastoitujen tavaroiden anastamisesta kiinnin jäänyt Lauri Kumpulainen marssi kätkijöiden koston pelossa valvontakomission Oulun edustajan luo.

Valvontakomissio vaati Suomen hallitusta tilille asiasta. Tilanne oli vakava, sillä jos Neuvostoliitto olisi tarvinnut verukkeen maan miehittämiselle, tässä olisi ollut sellainen. Vähitellen valvontakomission asenne lientyi, kun se vakuuttui siitä, että kysymyksessä oli pelkkä sotilaalinen varotoimenpide.

Asekätkennän tutkinnasta tuli jättiläisurakka, joka antoi kommunistien hallitsemalle Valpolle tilaisuuden huseerata miten tahtoi. Se suoritti laajoja pidätyksiä, ja kuulusteltujen määrä nousi useisiin tuhansiin.

Syyllisten rankaisemista varten säädettiin erillislaki ”aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta”. Vuosina 1947-1949 pidetyssä oikeudenkäynnissä nostettiin syytteet yli 2000 henkilöä vastaan, joista lähes 1500 tuomittiin vankeuteen. Ankarimman tuomion sai everstiluutnantti Haahti, kuusi vuotta kuritushuonetta. Useimmat vapausrangaistukset olivat alle puolen ehdollisia tuomioita.

Asekätkentä

https://www.youtube.com/watch?v=3VyqINVDsOg

Raution pappilan kunnostus on merkittävä kulttuuriteko Rautiossa. Kiitokset Tapio Räihälle tästä kulttuuriteosta.

Mustan lipun alla - Miika Siironen Raate2017ssa

https://www.youtube.com/watch?v=2SYl4vXS8w4

Akateeminen Karjala-seura

https://www.youtube.com/watch?v=MPPhjUT8XQ0

Akateeminen Karjala-Seura osa 1: Kolme heimosoturia

https://www.youtube.com/watch?v=9RVAeVbTvJo&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9

Akateeminen Karjala-Seura osa 2: Yksi kieli, yksi mieli

https://www.youtube.com/watch?v=t5c4IbtGKyc&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=2

Akateeminen Karjala-Seura osa 3: AKS ja Lapuan liike

https://www.youtube.com/watch?v=4CEXIioZVlk&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=3

Akateeminen Karjala-Seura osa 4: Maanpuolustus ja IKL

https://www.youtube.com/watch?v=j3nRge7c3S8&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=4

Akateeminen Karjala-Seura osa 5: AKS talvisodassa

https://www.youtube.com/watch?v=UAMh7YsSc-E&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=5

Akateeminen Karjala-Seura osa 6: Pyhä sota

https://www.youtube.com/watch?v=wOya-Z5VYwE&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=6

Akateeminen Karjala-Seura osa 7: Itä-Karjala ja Heimopataljoonat

https://www.youtube.com/watch?v=pnrwZCUXweU&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=7

Akateeminen Karjala-Seura osa 8: Särkynyt unelma

https://www.youtube.com/watch?v=AVj4tRYhUpU&list=PLMjqVFkMdh2Dxi0gL6AXgxo0soBclBbd9&index=8

Tulkoon sota ja veriset vaatteet

https://areena.yle.fi/1-1047792

Kertomus Heimosodista 1918-22. Sotaretkiä Petsamoon, Vienaan, Eestiin, Aunukseen ja Inkerinmaalle. Toimittaja: Greger Grönqvistin, 2011.

Dokumenttiprojektin historiankirja: Sotaretki

https://areena.yle.fi/1-2338145

Suomesta osallistui Viron vapaussotaan v 1919 lähes 4000 suomalaista vapaaehtoista. Heimoaate ja seikkailunhalu vetivät sotaretkelle mukaan paljon nuoria, jopa lapsia. Ohjaus ja käsikirjoitus Untamo Eerola. (4.6.1997)

Heimosodat - Vienan retket 1918

https://www.youtube.com/watch?v=3AHmI3AOhPo&t=16s

Heimosodat - Aunuksen retki 1919

https://www.youtube.com/watch?v=BvqmG1dmmA4&t=201s