Lenin henkivartijan Eino Rahjan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola.
Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Jussilan talon, joss venäläiset joukot asuivat Kalajoella.
Vuonna 1836 Lohtajan Alaviirteeltä muutti Kalajoen Tyngänkylän Rahjan taloon Aapo Matinpoika Mikkola (1799-1853). Perheeseen syntyi yhdeksän lasta. Vuonna 1828 päivänvalon nähnyt Mikko Aaponpoika Rahja avioitui varsin nuorena ja hänen esikoisensa Aapo Mikonpoika syntyi Kalajoella 10.1.1848.
Aapo
Mikonpoika Rahja avioitui
Fanny Katarina
Matintytär Sjöbergin (s.
23.3.1848 Kalajoella) kanssa ja perheeseen syntyi kahdeksan
lasta:
Jaakko Vilho 14.1.1872 Kalajoella
Maria Lyydia
20.3.1874 Kalajoella
Alma Albertiina 6.7.1876 Pietarissa
Eemil
Edvin 22.12.1883 Pietarissa
Eino Einar 2.6.1885
Pietarissa
Johanna Frederika 10.6. 1887 Pietarissa
Nammi Sofia
9.5.1889 Pietarissa
Tyyni 30.4.1891 Pietarissa
Kahden
ensimmäisen lapsen syntymisen aikaan pariskunta ei vielä ollut
naimisissa. Rahjat asuivat Kalajoen Etelänkylässä Apulin
maakirjanumerolla ”Kuusikon” mökissä. Perhe lähti työansioon
Pietariin ensimmäisen kerran 1871, toisen kerran 1873 ja pysyvästi
1876. Aapo työskenteli Pietarissa rautatieläisenä ja rautatien
konepajalla sekä Pietarissa ja Kronstadtissa kirvesmiehenä.
Rahjan
veljesten kototalo Tyngällä
Fanny
ja Aapo Rahjan kaikki
neljä tytärtä kuolivat Venäjällä hyvin nuorena, jo ennen
kymmentä ikävuottaan. Vanhin pojista Kalajoella syntynyt Jaakko
meni jo 12-vuotiaana töihin torpeedoverstaaseen ja työskenteli
myöhemmin 14 vuotta viilaajana ja sorvaajana Kronstadtin ja
Pietarin tehtaissa. Vuonna 1899 hän siirtyi rautateiden
palvelukseen ja oli lähes 20 vuotta veturinkuljettajana Suomen
radalla ja Nikolajevin rautateiden Suomen
haararadalla.
Kirvesmiehenä työskennellyt Aapo
Rahja loukkaantui
vaikeasti Amiraliteetin työmaalla Pietarissa helmikuun lopulla
1902. Loukkaantunut toimitettiin sairaalaan, mutta suoritettu
leikkaus ei auttanut. Aapo Rahja kuoli 26.2.1902. Rahjan perheen
toimeentulosta joutuivat nyt huolehtimaan 16-vuotias Eino ja
14-vuotias Jukka. Heidän veljensä Edvin sairasti pahaa reumatismia
eikä kyennyt käymään säännöllisessä ansiotyössä. Vanhin
veli Jaakko oli jo perustanut oman perheen ja muuttanut pois
vanhempien luota.
Eino
ja Jukka Rahja liittyivät
Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen pian isänsä kuoleman
jälkeen. Myös Jaakko Rahja osallistui aktiivisesti vuoden 1905
kapinatapahtumiin. Jukka Rahja asui vuosina 1906-1913 Kuopiossa ja
oli aktiivisesti mukana Suomen sosiaalidemokraattisessa
nuorisoliikkeessä kierrellen mm. puhujana.
Eino
Rahja toimi
1910-luvun alussa Leninin puolison Nadesha
Krupskajan apuna
levitettäessä vallankumouksellista kirjallisuutta ulkomailta
Venäjälle. Bolsevikkien matkustaessa mm. Suomen ja Venäjän
välisellä rautatiellä Eino
Rahja toimi
usein yhteysmiehenä ja tuli tunnetuksi ovelana ja tunnollisena
puoluetyöntekijänä. Eino
Rahjalla oli
ratkaiseva osuus siinä, että bolsevikkien Pravda-lehden Pietarin
kirjapaino onnistuttiin pitämään toimintakunnossa 1917
levottomina päivinä ja maanpaosta palanneen V.I.Lenin
poliittiset
kirjoitukset levisivät suuren kansanjoukon luettavaksi.
Eino
ja Jukka Rahjan vallankumouksellinen
toimeliaisuus toi näkyviä tuloksia myös Pietarin suomalaisten
keskuudessa. Huomattavin saavutus oli Pietarin suomalaisen
punakaartin perustaminen tsaarin kukistumisen jälkeen.
Heinäkuun
epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen Lenin oleskeli
Pietarin ulkopuolella Razliv-järven takana piilossa väliaikaisen
hallituksen etsiviltä. Hänen neuvonsa ja ohjeensa olivat kuitenkin
Pietarissa elokuussa kokoontuneen bolsevikkipuolueen 6.
edustajakokouksen päätöslauselmien pohjana.
Lenin asui
Jalkalassa Eino
Rahjan appivanhempien
talon lisärakennuksessa runsaan viikon. Rahja
ja
hänen puolisonsa Lyydia
(os. Parviainen) oleskelivat
tämän ajan Pietarissa ja välittivät vallankumousjohtajalle
kirjeitä mm. hänen puolisoltaan Nadesha
Krupskajalta. Jalkalasta
Lenin
jatkoi
Helsinkiin, missä hänet sijoitettiin vt. miliisipäällikkönä
toimineen Kustaa Rovion asuntoon.
Lenin
odotti
koko ajan sopivaa tilaisuutta palata Pietariin. Suomen
pääkaupungista hän siirtyi ensin lähemmäs rajaa Viipuriin.
Sieltä Eino
Rahja saapui
noutamaan bolsevikkijohtajaa Pietariin. Tarvittiin tekokukka ja
muitakin naamioimistarpeita. Lenin
sai
suomalaisen papin ulkonaisen hahmon. Epäluulojen välttämiseksi
Eino
Rahjan oli
määrä puhua Leninille heti suomea, kun vähänkin epäilyttävän
tuntuinen henkilö näkyi lähettyvillä. Vallankumousjohtajan tuli
siinä tilanteessa vastata vain yksinkertaisesti jo ”Ei” taikka
”Juu”.
Lähdettyään Viipurista paikallisjunalla Lenin
ja Rahja siirtyivät
ennen Valkeasaaren raja-asemaa Raivolassa Pietarin junaan, jossa
Hugo Jalava toimi veturinkuljettajana. Suomalaispapin hahmo muuttui
veturilämmittäjäksi ja matka kohti Pietaria jatkui. Lenin
ja Rahja poistuivat
junasta Udelnajan asemalla ja jatkoivat kävellen Pietarin Viipurin
kaupunginosaan osoitteenaan Serdobolskajankatu n:o 1/92, asunto 41.
Siellä asui 1917 bolsevikki Margerita
Fofanova,
joka työskenteli Lenin
vaimon
kanssa.
Tästä ovesta lähdettiin johtamaan vallankumousta.
Lenin poistui Fofanovan asunnosta kahdeksan kertaa osallistuessaan puolueen keskuskomitean kokouksiin ja neuvotellessaan johtavien puoluevirkailijoiden kanssa. Lokakuun 28. päivän iltana pidettiin Viipurin kaupunginosassa, Bolotnaja-kadun n:o 13/27 toisessa kerroksessa erittäin salaisesti bolsevikkipuolueen keskuskomitean laajennettu istunto. Siihen osallistui noin 30 henkilöä ja istunnossa oli määrä tarkistaa kapinavalmistelujen kehitys.
Salaisessa asunnossaan –
Serdobolskaja-katu 1/92 – piileskelevä Lenin
sai
lokakuun 24. päivänä tietää Eino
Rahjalta,
että viranomaiset nostavat Nevan yli johtavia läppäsiltoja. Hän
päätti lähteä Smolnaan, Neva-joen toiselle puolelle, vielä
samana iltana ja kiirehti keskuskomiteaa viipymättä aloittamaan
kapinan.
Eino
Rahja yritti
vielä saada Lenin luopumaan lähdöstään Smolnaan vetoamalla
hankkeen vaarallisuuteen; väliaikaisen hallituksen etsivät tekivät
kaikkensa löytääkseen bolsevikkijohtajan ja kaduilla sekä
erityisesti silloilla oli tiukkoja tarkastuksia. Lenin
ei
kuitenkaan suostunut luopumaan suunnitelmastaan, vaan totesi
päättäväisesti: ”Lähdetään Smolnaan”. Hämätäkseen
väliaikaisen hallituksen etsijät Lenin muutti Eino
Rahjan neuvosta
mahdollisimman paljon ulkomuotoaan, vaihtoi ylleen vanhan takin,
sitoi kasvojen ympäri liinan ikään kuin olisi potenut
hammassärkyä, pani päähänsä vanhan lippalakin.
Kello
kymmenen ja yhdentoista välillä illalla Lenin
ja Rahja poistuivat
salaisesta asunnosta ja lähtivät kävelemään
raitiovaunupysäkille. Lähellä Suomen rautatieasemaa he nousivat
pois raitiovaunusta ja jatkoivat matkaansa jalan kohti
Liteinyi-siltaa. Muutaman sadan metrin päässä Mihailovoin
tykistökoulun upseerioppilaat olivat juuri samaan aikaan
tarkistamassa ”Rabotsi putj”-lehden toimitusta saatuaan vihjeen
Leninin mahdollisesta oleskelusta siellä ja käskyn pidättää
hänet.
Kävelyreittinsä vaarallisuudesta huolimatta
bolsevikkijohtaja ja hänen turvamiehensä pääsivät vaikeuksitta
Liteinyi-sillalle, joka oli ylitettävä. Sillan toisessa päässä –
Viipurin puolella – olivat punakaartilaiset vartiossa. He eivät
kiinnittäneet mitään huomiota kahteen vaatimattomasti puettuun
kulkijaan. Kutuzovin rantakadun puolella olivat vartiossa Pietarin
sotilaspiirin esikunnan määräämät sotamiehet. Nämä vaativat
ohikulkijoilta kulkulupaa. Leninilla ja Rahjalla ei sellaista
tietenkään ollut. He pääsivät kuitenkin vartioston läpi, sillä
paikalle kerääntyi suuri joukko myöhäisvuorostaan palaava
työläisiä, jotka myös olivat ilman kulkulupia. Syntynyttä
kiistelyä hyväksikäyttäen Lenin
ja Rahja pääsivät
vartiomiesten ohi ja jatkoivat Liteinyi-valtakadulle. Sieltä he
kääntyivät runsaan 100 metrin kävelyn jälkeen Spalernajakadulle,
joka johti suoraan Smolnan alueelle. Matkaa oli kuitenkin vielä
jäljellä yli kilometri ja muutaman minuutin kuluttua ilmestyi eteen
kahden upseerioppilaan muodostama ratsupartio, joka vaati
kulkulupia.
Eino
Rahja kumartui
Leninin puoleen ja kuiskaten kehotti tätä jatkamaan matkaa. Rahja
itse
jäi viivyttämään ratsupartiota. Toinen upseerioppilaista piti
häntä humalaisena ja Rahja teki parhaansa vahvistaakseen tätä
käsitystä. Silti toinen ratsupartiolainen vaati Rahjaa seuraamaan
Komendantinvirastoon. Rahja kyräili kulmainsa alta viiksiniekkaa.
Jos vain iskee ratsupiiskallaan, ammun satulasta mokoman lurjuksen.
Viiksiniekka sivalsi kiivaasti hermostuneena tanssahtelevaa
hevostaan. Se kavahti pystyyn. Rahja hyppäsi seinä viereen
nojautuen kosteaa kylmää seinää vasten. Junkkarikoululaiset
lähtivät ratsastamaan Liteinyi-kadulle päin. Rahja
suoristi
jännityksestä puutuneet sormensa, hellitti revolverin kahvan ja
lähti taakseen vilkuilematta tavoittamaan Leniniä.
Loppumatka
Smolnaan sujui vaikeuksitta. Rahjalla
oli
hallussaan kaksi kulkulupaa Smolnan päärakennukseen. Suunnilleen
puolenyön aikaan Lenin pääsi vallankumouksen päämajaan, jossa
hän ryhtyi välittömästi johtamaan aseellista kapinaa. Samalla
Eino
Rahjan tehtävä
Leninin
henkivartijan
ja yhteysmiehenä oli päättynyt. Seuraavat kymmenen päivää
järisyttivät maailmaa.
Rahjan veljekset ja vallankumous
Venäjän vallankumouksen 1917 ja Suomen sisällissodan 1918 aikana huomattavissa vallankumoustehtävissä olleet Rahjan veljekset Eino, Jukka ja Jaakko Rahja ovat kalajokista sukua ja Jaakko on syntynytkin Kalajoella. Rahjat asuivat Kalajoen Tyngällä ja olivat pari sukupolvea aikaisemmin ottaneet sukunimensä asuintalon mukaan.
Rahjan perhe on yksi esimerkki
niistä tuhansista perheistä, jotka lähtivät 1800-luvun lopulla
töihin Pietarin suurkaupunkiin. Pietarin metalliverstaalla töissä
olleet veljekset liittyivät jo alle 20-vuotiaina Venäjän
bolsevikkipuolueeseen heti sen perustamisen 1903 jälkeen. Seuraavan
14 vuoden aikana Rahjat olivat aktiivisesti mukana Wladimir
Iljitsch Leninin johtamassa
maanalaisessa puoluetyössä ja saavuttivat tulevan
vallankumousjohtajan täyden luottamuksen.
Eino
Rahja
Eino
Rahja (
1885-1936)(kuva) toimi Leninin tärkeimpänä turvamiehenä tämän
ollessa etsintäkuulutettuna Pietarissa syksyllä 1917
kansalaissodassa. Rahja henkilökohtaisesti saattoi Leniniä pitkin
Pietarin tarkasti vartioituja katuja ja siltoja aloittamaan
vallankumouksen bolsevikkien päämajassa Smolnassa.
Kenelläkään
muulla kalajokisella ei ole ollut yhtä suurta vaikutusta maailman
historiaan kulkuun, sillä Lenin matkan turvaamisen epäonnistuminen
olisi todennäköisesti merkinnyt myös vallankumouksen
epäonnistumista. Eino Rahja oli lentäjä ja myöhemmin Tampereella
punaisten puolustuspäällikkö.
Jukka
Rahja
Jo
marraskuussa 1917 Pietarin bolsevikki Juhana
(Jukka) Rahja oli
ollut Suomen vallankumouksen kannalla. Joulukuun loppupuolella hän
vaihtoi jo Suomenniemen hevosia aseisiin Pietarissa. Sodan alettua
Jukka toimi aluksi asejunan päällikkönä. Saattaessaan suurta
asekuljetusta 27. tammikuuta hän haavoittui vaikeasti molempiin
jalkoihin valkoisten väijytyksessä. Veljensä Jukan haavoituttua
asejunan päälliköksi astui Eino
Rahja.
Eino
ja Jukka Rahjalla oli
merkittävä osuutensa myös Suomen sosiaalidemokraattisen
työväenliikkeen siirtymisessä yhä avoimemmin aseellisen
vallankumouksen linjalle syksyllä 1917. Leninin ja bolsevikkien
kaapattua Venäjällä vallan itselleen lokakuussa 1917 Jukka
Rahja nimitettiin
Suomen apulaiskuvernööriksi. Nimitys ei kuitenkaan käytännössä
toteutunut, sillä Suomi teki jo eroa Venäjästä.
Sisällissota
Pari
kuukautta myöhemmin alkaneen Suomen sisällissodan aikana Eino
Rahja oli
yksi kapinallisten johtoryhmän jäsenistä ja hänen avullaan
punaiset saivat Venäjältä runsaasti aseita ja ampumatarvikkeita.
Tammikuun lopussa Helsinkiin saapui Leninin lupaama asejuna, joka toi
15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli "kuularuiskua",
10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia. Kuljetusta johtivat
Jukka
ja
Eino
Rahja
Jukka
Rahja haavoittui
heti sodan alussa lähellä Viipuria ja joutui seuraamaan sodan
kulkua sivusta. Maaliskuussa Eino
Rahja oli
jo punaisen armeijan ylipäällikkö yhdessä Adolf
Taimen ja
Evert
Elorannan kanssa.
Sodan aikana hän ei ylipäällikön tehtäviään juuri ehtinyt
hoitaa, vaan oli mukana taisteluissa Lempäälän rintamalla ja
neuvotteli venäjän kielentaitoisena venäläisten kanssa
lisäavusta. Lentotiedustelua Eino suoritti Lylyn taisteluiden aikaan
maaliskuussa. Korkeakosken taistelussa 19. maaliskuuta Eino
Rahja johti
puolustusta ja myöhemmin turvasi perääntymistä komentamallaan
panssarijunalla.
Valkoisten onnistuessa katkaisemaan
ratayhteyden Helsingin ja Tampereen välillä Eino
Rahja yritti
panssarijunan komentajana läpimurtoa Helsingistä Tampereelle.
Taisteluiden välillä Eino
Rahja kävi
pyytämässä apua Pietarista. Tilanteen käytyä toivottomaksi
Rahjat pakenivat muiden punaisten johtajien tavoin Pietariin.
SKP:n
perustajia
Punaisten
tappion jälkeen Eino
ja
Jukka
Rahja olivat
perustamassa Moskovassa syyskesällä 1918 Suomen Kommunistista
Puoluetta ja he kuuluivat sen ensimmäiseen keskuskomiteaan. Eino
ja
Jukka
Rahja suunnittelivat
vielä 1920-luvun taitteessa aktiivisesti uuden aseellisen
vallankumouksen käynnistämistä Suomessa. Kumpikin oli
kouluttamassa punaupseereita Pietarin lähellä. Eino
Rahjalla oli
myös suunnitelma kenraali Mannerheimin murhaamiseksi, mutta se ei
koskaan toteutunut.
Suomalaisten kommunistien keskinäisessä
välienselvittelyssä Pietarin Kuusisen klubilla vuonna 1920 surmansa
sai mm. Jukka
Rahja ja
Jaakko
Rahja haavoittui
vaikeasti. Eino
Rahja yleni
puna-armeijassa kenraaliluutnantiksi ja palkittiin kahdesti Punaisen
lipun kunniamerkillä. Hän kuoli 1936 ja hänet haudattiin
sotilaallisin kunnianosoituksin Aleksanteri Nevskin
luostariin.
Nuorimpia veljiään vähemmän politiikkaan
osallistunut Jaakko
Rahja kuoli
syöpään 1926 ja hänet on haudattu Petroskoihin. Eino
ja
Jukka
on
haudattu Pietariin.
Kalajokisia sisällissodassa
Toinen venäläinen sortokausi käynnistyi 1908 ja tähtäsi maamme autonomian tuhoamiseen. Suomen kansavaltainen yksikamarinen eduskunta hajotettiin toistuvasti ja muun muassa yhdistymisvapautta rajoitettiin tuntuvasti. Syyskesällä 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota keskeytti pahimmat sortotoimet, mutta toisaalta maassamme olleita venäläisiä sotavoimia lisättiin niin, että vuoteen 1917 mennessä niitä oli jo 100 000 miestä. Myös Kalajoella oli venäläistä sotaväkeä. Eräänä majoituspaikkana käytettiin Kalajoen työväenyhdistyksen taloa.
Tsaarin
kukistuttua maaliskuun vallankumouksessa 1917 Venäjän levottomuudet
levisivät kevään ja kesän kuluessa myös Suomeen. Sekä
Kalajoella että Rautiossa ryhdyttiin toimiin järjestysvallan
turvaamiseksi. Heinäkuussa 1917 muodostettiin Kalajoen
puolustuskaarti. Se toimi VPK:n suojissa ja käytti aluksi nimeä
”palokunta”. Rautiossa suojelukunta muodostettiin parisen viikkoa
myöhemmin.
Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama kiristynyt
elintarviketilanne ja rahan arvon nopea huononeminen synnyttivät
työläisissä entistä suuremman toiminnan tarpeen. Voi, maito,
juusto, sokeri, liha jne joutuivat ensimmäisenä säännöstelyn
kohteeksi.
Kalajoen
yhteiskunnalliset olot vuosisadan vaihteessa
Kalajoella
maanviljelyn osuus elinkeinoista oli 75,6 % ja Rautiossa 82,1 %.
Teollisuuden osuus oli Kalajoella 6,4 % ja Rautiossa 5,2 %.
Maanviljelys ja karjanhoito muodostivat pääelinkeinon. Itsenäisten
maanviljelijöiden ohella oli epäitsenäisiä maanvuokraajia ja
muuta maatalousväestöä. Ruokakunnista 46,4 % Rautiossa ja 41 %
Kalajoella oli maataomistavia ruokakuntia. Kalajoella oli 339
itsenäistä maanviljelytilaa ja 43 torppaa vuonna 1895. Vuonna 1910
itsenäisiä tiloja oli 387 ja vuokraviljelmiä 93. Rautiossa oli 122
itsenäistä tilaa ja 21 vuokraviljelmää.
Kalajoella oli
vuonna 1882 neljä sahaa ja Rautiossa yksi. A. Santaholma Oy:n
Jokisuun sahalla työ oli lähes ympärivuotista keskeytyen yleensä
vain kesän ajaksi. Santaholman työvoima asui pääasiassa
Plassilla. Osa työväestöstä asui omissa asunnoissaan.
Alb.
Wulff rakennutti Kalajoelle Holman höyrysahan aivan 1800-luvun
lopulla. Vuosisadan vaihteessa saha siirtyi F. A. Juseliuksen
omistukseen.
Messinkiteollisuuden maineikas kehittäjä Kalajoella
oli Helanderien suku. Sen työtä jatkoi vuonna 1885 paikkakunnalle
perutettu ”Veljekset Friis”. Friisien pajassa valmistettiin
pääasiassa kultavalutöitä, kynttiläjalkoja, lukkoja, kahvoja,
tiukuja, kulkusia, ajokalujen siloituksia ym. talous- ja
rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Vuonna
1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä.
Raution tehdaslaitokset
olivat 1900-luvun alussa Peurakosken mylly, Perttulan mylly ja
Niskakankaan mylly.
Kalajoen sataman toiminta siirtyi Rahjan
Ryöppään lastauspaikan kehittämiseen. Ryöppäästä lastattiin
Santaholman puutavaraa.
Kalajokisia
sotatapahtumissa
Talven
ja kevään 1918 kuluessa muutamat kalajokiset taistelivat
Etelä-Suomen punaisilla rintamilla. Heistä Artturi
Nieminen kaatui
Karjalan Kannaksella Muolaalla 3.4.1918. Teodor Suonperä haavoittui
Porin rintamalla ja kuoli sairaalassa. Iisak
Levula tuotiin
Kokkolan vankileirille, missä kuoli ”ajetukseen” – käytännössä
ravinnon puutteeseen 31.5.1918. Heikki
Fors julistettiin
kuolleeksi 2.2.1923, jolloin kuolinpäiväksi määrättiin 1.1.1922.
Forss teloitettiin vankileirillä.
Kalajoen suojeluskunnan
esikunta lähetti yleensä kolmimiehisiä partioita vangitsemaan
kutsunnoista kieltäytyneitä ja Kannuksen veturitallille
lähetettäviä ”kapinallisia”. Yksi partioista komennettiin
Holmanperälle. Partionjohtajana oli Jaakko
Hukka apunaan
maanviljelijä Juho
Poukkula ja
Hannes
Karjaluoto.
Partio löysi kutsuntaikäisen Onni
Orasmaan Luoto-Friaan
tuvalta. Käydyn keskustelun aikana Orasmaa, jolla oli paras pukunsa
päällään, ilmoitti lähtevänsä kunhan polttaa tupakkansa
loppuun ja käy vaihtamassa vaatteet kotonaan. Hukka
ilmoitti
tällöin, että ellei Orasmaa
lähde
välittömästi, hänet ammutaan. Jonkin ajan kuluttua Karjaluoto
kysyi
”joko minä ammun” johon Hukka
vastasi,
että ”ammu”, mahdollisesti Orasmaan luullen tästä pelästyvän
ja lähtevän heti partion mukaan. Hannes
Karjaluoto,
joka V.
H. Kiviojan mukaan
”lie ollut vähän kouho ja hätäinen”, veti kuitenkin
välittömästi liipaisemisesta ja Orasmaa kaatui kuolleena
lattialle.
Yhteensä 12 kutsunnoista kieltäytynyttä
lähetettiin Kannuksen vankileirille. He olivat Nestor
Hakkarainen,
Jaakko
Seikkula,
Niku
Salmu,
Frans
Alfred Ventelä,
Edvard
Untinen,
Heikki
Luoto,
Leonard
Salo,
Viktor
Saarikko,
Johan
Viktor Saarikko,
Oskar
Gylden,
Kalle
Aronen ja
Efraim
Manninen.
Eemil
Haanpää,
Frans
Haanpää ja
Hugo
Anttila piiloutuivat
metsään Tohko-ojan seudulle ja he asuivat siellä maakuopassa
siihen saakka kun tilanne rauhoittui.
Piiskausta
ja epäluottamusta
Kansalaissota-ajan
kuvaan Kalajoella kuuluivat yhden suojelukuntalaisen tekemän murhan
ja useiden pidätysten ohella muutamat alaikäisten
piiskaustapaukset. Venäläisten tulkkina toiminut 17-vuotias Hannes
Östman piiskattiin
”veljeilystä ryssien kanssa”. Sulo Orasmaa koki saman kohtalon.
Kolmas piiskattu oli Hannes Niskanen, mutta syytä piiskaamiselle ei
ole löytynyt. Vuoden 1918 aikana vangituista mainittakoon Matti
Väänänen ja
Maija
Järvin,
jotka palasivat vankileiriltä ”laihoina kuin luuranko”. Oskari
Jutila surmattiin
raa´alla tavalla Raahessa. Väänänen
lienee
ollut kotoisin Helsingistä ja Jutila
taas
oli kirjoilla Merijärvellä. Frans Heininen taisteli punakaartien
riveissä Nakkilassa, joutuen vangiksi Karkussa. Hän oli viisi
kuukautta vankina Hämeenlinnassa.
Yhteenveto
Kalajoen tilanteesta
Kalajoella
kansalaissodan aika oli huomattavasti rauhallisempaa kuin keskimäärin
muualla Suomessa. Luonnollisesti ylilyöntejä tapahtui kuten esim.
Onni Orasmaan ampuminen. Kalajoella paikalliset asukkaat ovat aina
olleet rauhallisia, oikeudenmukaisia, auttavaisia ja järkeviä
toimissaan. Sekaan on kuitenkin mahtunut joitakin ”kouhoja” ja
muualta tulleita virkaintoisia virkaelättejä. Näiden
aikaansaannoksia myöhemmin ovat esimerkiksi Kalajoen kapina ja muut
virkaintoisten poliisiviranomaisten aiheuttamat hankaluudet. Aina on
ollut henkilöitä, joiden kohdalla virkamerkki tai –asema on
korvannut ammattitaidon.
Raution suojeluskunnan historia
Raution kuntakokous harkitsi turvallisuus-suojeluskunnan perustamista v. 1906, mutta katsoi kuitenkin olot niin rauhallisiksi ettei sitä tarvittu. Seuraavan kerran asia tuli vakavammin esille v. 1917, ja Raution suojeluskunta perustettiin 16.11.1917. Hankkeen varsinaisena puuhamiehenä toimi Alfred Niemelä ( myöhemmin sukunimi Tokola) ja poliisikonstaapeli Efraim Haapakoski, joka oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hän oli aikaisemmin palvellut Venäjän armeijassa vääpelin vakanssilla. Suojeluskuntaan liittyi heti perustamisen jälkeen 30 jäsentä.
Suojeluskunnan toiminta alkoi vuoden 1918 alkupuolella. 30.1.1918 Raution suojeluskunta komennettiin Ouluun. Tähän komennuskuntaan osallistui 20 miestä. Kempeeleen suunnasta kalajokiset ja rautiolaiset hyökkäsivät kaupunkiin, joka 3.2.1918 vastaisena yönä vapautui.
Raution suojeluskuntalaisia osallistui taisteluihin, mm. Orivedellä, Tampereella, Hauholla aina Vipuriin asti, eikä tappioiltakaan säästytty. Yrjö Jokelin kaatui Orivedellä ja Frans Anttila Hauholla. Taisteluissa haavoittuivat ainakin Efraim Haapakoski, Richard Lyly, Augusti Suomala ja Aarne Yliverronen. Rautiolaisia suojeluskuntalaisia osallistui vartiointitehtäviin mm. Kokkolassa ja Seinäjoella.
Ensimmäinen rautiolainen, joka antoi henkensä isänmaan vapauttamisen puolesta oli Orivedellä 18.3.1918 kaatunut Yrjö Jokelin.
Vapaussodassa kaatui kaksi rautiolaista Yrjö Jokelin ja Frans Anttila
Vapaussodan uhrien muistoksi perustetun sankaripatsaan paljastustilaisuus pidettiin 4.6.1922.
Kotirintamalla suoritettiin rahankeräys, joka tuotti 600 markkaa ja Säästöpankki lahjoitti keräykseen 5000 markkaa. Näillä varoilla ostettiin vaatteita ja vaatteet lähetettiin rintamalla oleville suojeluskuntalaisille. Huhtikuun 15 päivänä pidetty Raution kuntakokous päätti kunnallistaa suojeluskunnan. Kokous päätti, että kaikki miehet 17-60 ikävuoteen on kirjoitettava suojeluskuntaan, jolle valittiin viisimiehinen esikunta. Siihen tulivat Alfred Niemelä, August Verronen, Jani Parantala, Jaakko Pyörret, Antti Kangas, sekä rahastonhoitajaksi J.J. Niemelä. Suojeluskunnan varoja päätettiin maksaa myös palkkaa suojeluskunnan päällikölle, joka silloin oli Alfred Niemelä. Punaisten puolella taisteluihin tiettävästi ei osallistunut yhtään rautiolaista.
Vapaussodan veteraaneja vasemmalla edessä Joel Räihä, Aarne Yliverronen, Jaakko Takkunen, Heikki Pahkamaa. Vasemmalla seisomassa Alfred Tokola, Richard Lyly, Väinö Suomala, Juho Ylitalo ja Armas Härö.
Setäni Antti Aho osallistui vapaussotaan.
Suomen senaatti vahvisti asetuksen suojeluskunnista, jolloin niistä tuli vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä. Maa jaettiin suojeluskuntapiireihin ja piirit alueisiin. Raution suojeluskunta kuului Keskipohjanmaan SK piiriin ja IV alueeseen, jonka päällikkönä oli jääkärikapteeni Ahti Leskinen. Hän kaatui jatkosodassa, Raution suojeluskunnassa oli enimmillään 80 jäsentä. Paikallispäälliköt vaihtuivat usein, koska toiminta oli vilkasta ja vakanssi oli aika suuritöinen.
Taipaleen piharakennuksen seinustalla v. 1928 istumassa vasemmalla August Taipale, Lempi Raasakka, Impi Peltonen, Tyyne Taipale, Rauha Taipale, Johanna Taipale, poika joka on osittain näkyvissä on Martti Taipale. Keskirivissä vasemmalla aluepäällikkö Leskinen, Viljo Parantala, Eino Alaverronen, Armas Niska, Otto Petäjistö, Tauno Alaverronen ja Väinö Typpö. Ylärivissä Martti Yliverronen, Martti Aho, Heino Verronen, Jaakko Pyörret, tunnistamaton ja Kaarlo Verronen. Kuvassa olevat naiset huolehtivat porukan ruokailusta.
Ensimmäiseksi paikallispäälliköksi valittiin Alfred Niemelä, joka oli SK vääpeli ja hänen jälkeensä oli päällikkönä toinen vääpeli eli Efraim Haapakoski muutaman vuoden. Sen jälkeen tuli päälliköksi Jalmari Niemonen, joka kuoli tapaturmaisesti. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Jalmarin veli Sulo Niemonen. Seuraava päällikkö oli Veikko Penttilä ja hänen jälkeensä Mikko Haapakangas, joka kaatui talvisodassa. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Niilo Saaronmaa, joka kaatui jatkosodassa. Jatkosodan aikana tehtävää hoitivat August Verronen ja Kalevi Vihma, vähän aikaa kumpikin.
Toiminta oli varsin monimuotoista. Järjestettiin erilaisia maastoharjoituksia ja ammuntaa. Ammuntaharrastus oli aivan kilpailutoimintaankin. Ensimmäinen ampumarata oli Kytölän rata, nykyisen Aimo Koiviston talon takana. Vuonna 1920 rata siirrettiin vanhan pappilan taakse metsään. Urheilutoiminta kuului kiinteästi suojeluskunnan toimintaan. Talvella järjestettiin hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Myös erilaisia kursseja, juhlia ja valistustilaisuuksia järjestettiin lottien kanssa yhteistoiminnassa. Lotat hoitivat muonitukset ja muut järjestelyt.
Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmenkymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta osoiti Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.
Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakentsi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.
Kalajoen työväenliikkeen alkutaipaleelta
Kalajoen
työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan
nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä
kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja
pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen
perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa
välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen
mukaisesti.
Hanketta toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka
puheenjohtaja ja sihteeri olivat samat kuin perustavassa
kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan valittiin varapuheenjohtajaksi
Matti Märsell, rahastonhoitajaksi Antti Rahkola sekä muiksi
jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle Karlsson.
Kun
Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin Kalajoelle esille kysymys
töiden mahdollisesta aloittamisesta Kalajoella. Keskustelun jälkeen
kokous teki päätöksen töiden aloittamisesta heti seuraavana
päivänä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa todetaan tästä
asiasta edelleen: ” Koska Oy, Santaholman ja Veljekset Friisin
isännistöt itse saapuvilla ollen ilmoittivat saavan työt aloittaa
heti päätettiin työhön mennä samalla ajalla kuin
ennenkin”.
Kalajoen työväenyhdistyksen alkuvaiheissa
merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli Rahjan veljesten
serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg. Hänen ja Rahjan
veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului Efraim Kilpinen,
jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat suhteellisen aktiivisesti
Kalajoen työväenyhdistyksen toimintaan.
19.11.1905 pidetyssä
kokouksessa työväenyhdistys päätti perustaa lukutuvan, johon
tilattiin kaikki silloiset työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla
niitä oli vain kaksi – ja lisäksi kaksi porvarillista
pääkaupungin lehteä. Lukutupaan tilatut sanomalehdet lahjoitettiin
nuorisoseuran käyttöön kolme päivää saapumisensa
jälkeen.
Työväenyhdistys
SDP:n osastoksi
Kalajoen
työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21.
päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke
työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen
kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10
tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen,
jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.
Raittiusliike
oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun
alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana.
Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille
jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista
menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen
korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin
syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen
jäsenyydestä.
Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta
työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan
yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran
soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.
Ensimmäinen
työtaistelu
Kalajoen
työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan
kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä
syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti
kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen
mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei
vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua
työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen
järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan
Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten
lyömiseen.
Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään
mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa,
työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä
nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906
tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M.
Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen
sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut,
vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä
käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka
mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta
väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.
Pitkä ja
vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja
Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.
Oma
toimitalo ja eduskuntavaalit
Oman
toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa
ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa
asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä.
Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist,
veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina
auttajina.
Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää
toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen
työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin
järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston
perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä
näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä
ammattiosasto.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit
pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että
köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja
vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli
valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %
Johan
Aleksandr Lankila – kansanedustaja
Kalajoen
työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan
Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan
elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen.
Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee
saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan
huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi
14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin
opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai
merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä
olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja
ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.
J. A. Lankila valittiin
Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden
1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue
lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen
markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.
J. A. Lankilan
suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan
lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen
sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti
kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on
sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi
sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni
takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra
A. W. Rae y.m.”
Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun
puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917
eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi
kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli
vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.
Venäläiset sotilaat Kalajoella
Ensimmäisen
maailmansodan aikana Kalajoella majailleet venäläiset sotilaat
käyttäytyivät yleensä hyvin. Inhimilliset sekä sodasta
johtuneet seikat kärjistivät joskus välejä. Muuan upseeri
rakastui kalajokiseen naiseen ja olisi halunnut viedä tämän
mukanaan Venäjälle, mutta kun nainen kieltäytyi lähtemästä,
upseeri ampui itsensä.
Venäjän käydessä sotaa joutuivat
suomalaiset joskus epäilyksen kohteeksi, että olisivat muka
salakuljettamassa aseita, ja tämän vuoksi meikäläiset joutuivat
tarkastuksiin: matkalaisten rahtikuormat revittiin auki,
jauhosäkkejä puhkottiin pistimillä ja merellä kulkevilta
vaadittiin passintarkastus. Erityisesti pyöräilijöitä
valvottiin. Polkupyöräilijän piti aina vaadittaessa esittää
pyöräpassinsa. Tällaisten nopeiden kulkijain epäiltiin vievän
sanaa ja olevan kulkuvälineensä vuoksi käytettävissä, kun
salajuonia punottiin.
Venäläinen sotaväki asui
maailmansodan aikana kolmessa eri pisteessä. Nykyisen uuden sillan
korvassa pappilaa vastapäätä majaili pääjoukko n. 90 miestä.
Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa sekä
ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän
ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen.
Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään
syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset
olivat omissa oloissaan, eikä heistä ollut sanottavaa haittaa
paikkakuntalaisille.
Toinen majoituspiste oli Vasankarissa
Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas
tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa
saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että
venäläisen sotaväen määrä Kalajoella oli 130-150 miestä.
Ämmässä oli lisäksi merivartioasema, joka valvoi
meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvartiosta
annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi
siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt
tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.
Jokitörmällä
olevalla kedolla kasakat nelistivät hevosineen ja puhkoivat
pistimineen ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja.
Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet
eivät tietenkään katsoneet hyvillä mielin täkäläisten naisten
kiinnostumista vieraista sotureista. Rahjan nuorisoseuralla
venäläiset järjestivät silloin tällöin tansseja, joissa tahdin
antoi balalaikka. Ne vetivät puoleensa miehiä ja naisia. Naisia
tansseissa ei ollut tietenkään muita kuin suomalaisia. Pari
onnetonta rakastumistapaustakin sattui. Varmuudella vain kolme
äpärälasta jäi Kalajoelle tämän sotaretken jäljiltä.
Vähäiset
kiistat selviteltiin yleensä asiallisesti. Tulkkina toimi
useimmiten nikkari Juho Kääntä, joka oli saanut puusepäntaitonsa
Pietarissa ja asettunut sitten asumaan Kalajoelle. Eräs tällainen
riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi
vesipumpun remmi, heikkouttaan meni poikki, ja venäläiset
epäilivät sabotaashia. Pistimet ojossa sotilaat ryntäsivät
sähkötehtaaseen ja uhkailivatkin, kunnes laitoksen toimitusjohtaja
tuli paikalle ja sai sotilaat rauhoittumaan selittämällä tehtaan
heikkoa taloudellista asemaa, josta johtuen vehkeet ovat sitä sun
tätä.
Vuoden 1917 loppu oli rauhatonta. Venäläisten
hermostuneisuus lisääntyi, ja kun olot Suomessa alkoivat kulkea
sisällis- ja vapaussotaa kohti, asenne suomalaistenkin puolelta
tuli venäläisiä kohtaan epäilevämmäksi. Porvarillinen puoli
epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen punaisille. Venäjän
sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta.
Paikkakuntalaiset olivat tietenkin helpottuneita vieraiden lähdöstä,
vieraiden joiden kuri oli alkanut höltyä. Kalajoki pääsi
vapaaksi miehitysjoukoista, joista paikkakunnalle ei ollut
sanottavaa haittaa. Sotaväen majoituksesta sekä kaikista
hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.
Kalajoen
keskustassa Kasarminkatu on saanut nimensä Laitalan eli
Vanha-Jussilan pihalla olleiden I maailmansodan aikaisten
venäläissotilaiden kasarmien mukaan. Kalajoen edustalla oleva
saaristo oli strategisesti tärkeä alue, ja sotilaiden tehtävänä
oli ennen kaikkea rannikkoalueiden vartiointi. Vanha-Jussilan tila
on Kalajoen kantatiloja, jonka historia ulottuu ainakin 1500-luvulle
ja sillä on ollut useita omistajia. 1800-luvulla talo siirtyi
lukkari Friisille,
joka aloitti paikalla teollisen toiminnan. Talossa on harjoitettu
myös kauppaa ja kestikievari- ja majatalotoimintaa.
Venäläinen sotaväki Kalajoella
Tämä
kuva ei ole Kalajoelta, mutta kuvassa on venäläisiä
sotilaita.
Venäläinen sotaväki asui maailmansodan
aikana kolmessa pisteessä. Nykyisen uuden sillan korvassa pappilaa
vastapäätä ns. Jussilan taloissa maijaili pääjoukko n. 90
miestä. Kyläläiset saivat nähdä heidän komeat hevoslaumansa
sekä ratsastusharjoitukset. Kasakat ratsastivat tavallisesti neljän
ratsun riveissä miekat auringossa välkehtien ja komeasti laulaen.
Sotilaat vaihtuivat varsin usein, eivätkä he jo tästäkään
syystä päässeet tutustumaan paikkakuntalaisiin. Venäläiset
olivat omissa oloissaan, eikä heistä sanottavaa paikkakunnan
väestölle ollut.
Toinen majoituspaikka oli Vasankarin
Himangan talossa, jossa majaili parikymmentä miestä. Kolmas
tukikohta oli Rahjan seurahuoneella, lestadiolaisilta vuokratussa
saarnahuoneessa. Siellä majaili 20-30 miestä, niin että
venäläisen sotaväen määrä Kalaoella oli 130-150 miestä.
Ämmässä olli lisäksi merivartioasema, joka valvoi
meriliikennettä. Vihasniemessä sijainneesta lippuvarastosta
annettiin lipuilla merkkejä merelle. Tämä merivartiointi tähtäsi
kai siihen, ettei Venäjän päävihollisen Saksan taholta päässyt
tapahtumaan Suomen suunnalla yllätyksiä.
Jokitörmällä
kasakat nelistivät hevosineen hevosineen ja puhkoivat pistimineen
ja miekkoineen maaleina olevia heinäpusseja. Vartioaseman miehissä
oli myös virolaisia, joiden kanssa keskustelu sujui hyvin.
Venäläissotilaista ainakin osa oli kirgiisejä. Kalajoen miehet
eivät katsoneet hyvällä täkäläisten naisten kiinnostumista
vieraisiin sotureihin. Rahjan seurahuoneella venäläisten silloin
tällöin järjestämät tanssit, joissa tahdin antoi balalaikka,
vetivät puoleensa niin naisia kuin miehiäkin. Naisia tansseissa ei
tietenkään ollut muita kuin suomalaisia. Kielivaikeudet olivat
eräs syy, että käytös puolin ja toisin oli asiallista. Pari
onnetonta rakastumistapausta sattui, Vasankarin rakastuminen, jossa
sankari ampui itsensä. Venäläiset saivat aikaan Kalajoella
varmuudella vain kolme äpärälasta tämä ”sotaretken”
jäljiltä.
Maailmansodan alkuvuodet 1914 eteenpäin aina
1917 saakka sujuivat mutkattomasti. Vähäiset kiistat selvitettiin
asiallisesti. Tulkkina toimi useimmiten nikkari Juho Kääntä,
syntyään alavieskalainen, Pietarissa 1900-luvun alkuvuosina
puusepänopit saanut ja vuonna 1904 Kalajoelle asettunut kulkumies,
joka sitten Kalajoella kuolikin n. 1935. Eräs tällainen
riitatapaus sattui, kun Kalajoen sähkölaitoksella katkesi
vesipumpun remmi ja venäläiset epäilivät sabotaasia. Pistimet
ojossa sotilaat ryntäsivät sähkölaitokseen ja uhkailivatkin,
kunnes laitoksen toimitusjohtaja tuli paikalle ja sai sotilaat
rauhoittumaan selittämällä tehtaan heikkoa taloudellista asemaa,
josta johtuen vehkeet ovat sitä sun tätä.
Vuoden 1917
loppu oli rauhatonta. Venäläisten hermostuneisuus lisääntyi, ja
kun olot Suomessa alkoivat kulkea sisällis- ja vapaussotaa kohti,
asenne suomalaisiakin kohtaan tuli epäileväisemmäksi.
Porvarillinen puoli epäili venäläisten aseiden joutuvan Suomen
punaisille. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän
sotaväki sai omalta johdoltaan käskyn poistua Kalajoelta. Pääosa
joukoista meni Raaheen, vähäinen määrä Rautioon ja sitä kautta
Sievin asemalle lastattavaksi junaan. Tämä tapahtui tammikuun
puolivälissä 1918. Kalajokiset veivät hevosilla venäläiset
Sieviin. Venäläiset pitivät reessä kovaa mökää ja ampuivat
kunnianlaukauksia ilmaan lähtönsä kunniaksi. Näin pääsi
Kalajoki vapaaksi ”miehitysjoukoista”, joista ei ole ollut
sanottavammin haittaa. Sotaväen majoituksesta ja kaikista
hankinnoista oli saatu kohtuullinen korvaus.
LAITALA ELI JUSSILA - rakennushistoriaa
Valtatielle
hyvin näkyvä Jussila sijaitsee jokirannassa Pohjankylän
länsiosassa pappilan naapurina, nykyisen valtatie 8 ylittävän
Pappilansillan eli Isosillan kupeessa. Jussila kuuluu Kalajoen
vanhimpien talojen joukkoon, tila mainitaan Kalajoen ensimmäisessä
säilyneessä kymmenysluettelossa v. 1547. Nimensä talo on saanut
siellä 1500-luvulla asuneen isännän Niku
Juhonpojan mukaan.
Talon
varhaisvaiheissa siinä asui mm. useita sepäntöitä harjoittaneita
isäntiä. Vuonna 1686 Jussilan 2/3 manttaalin perintötilan osti
kokkolalainen Pietari
Karling,
joka toimi Kalajoella ensin pitäjänkirjurina ja sen jälkeen
nimismiehenä. Hän piti talossa myös majataloa 1700-luvun alkuun
saakka . Isonvihan aikana 1713-24 Jussila autioitui. Olojen
vakiinnuttua pitäjänseppänä jatkoi Jussilan isäntä Juho
Yrjönpoika.
Myöhemmin Juho
Juhonpoika jatkoi
isänsä ammattia, mutta luopui talostaan ja ryhtyi itselliseksi
ammatinharjoittajaksi. Vuosina 1770-73 tilalle rakennettiin tilat
salpietarin valmistukseen. Jussilan tila jaettiin ensimmäisen kerran
jo 1700-luvulla, vuonna 1865 Oulun läänin henkikirjan mukaan
Jussilan talossa oli kaksi savua perintömaalla ja yksi
lohkomaalla.
Vuonna 1871 talon osti Jaakko
Friis. Jussilan
naapurissa lukkarin puustellissa asui Kalajoen lukkari Johan
Friis joka
poikineen jatkoi Helanderien
metalliteollisuusperinteitä
Kalajoella vuonna 1885 perustetulla toiminimellä Veljekset Friis.
Jaakko
Friis harjoitti
Jussilassa sekä kauppaa että teollisuutta ja piti talossa myös
majataloa. Päärakennuksen lisäksi pihapiirissä oli runsaasti
makasiineja, kellareita ja suojia rahtimiesten hevosille. Jaakon
aikana rakennuksissa toimi mm. nahka- ja kenkäverstas, tiilitehdas,
pieni höyrysaha, leipomo ja lihanjalostamo. Myös kivilouhintaa
harjoitettiin jonkin aikaa. Jaakko
Friis järjesti
Jussilassa Kalajoen toisen maatalousnäyttelyn vuonna
1880.
Eräs
lähde mainitsee, että Jussilassa olisi Jaakko
Friisin sinne
tullessa ollut pirttirakennus ja uudempi talo, johon asetuttiin
asumaan. Nykyinen L-muotoinen rakennus on syntynyt yhdistämällä
kaksi taloa, mahdollisesti edellä mainitut. Tien suuntaista
asuinrakennusta on laajennettu molemmista päistään, länsipäädyssä
oleva huone on todennäköisesti palvellut kauppapuotina. Lisäksi
jossakin vaiheessa länsipäätyyn takapuolelle on lisätty
kuistillinen siipi.Ullakolla oleva merkintä 1880 voi tarkoittaa
yhdistämisajankohtaa. Avoullakolla on vielä nahtävissä vanhat
punamullatut hirsiseinät.
Todennäköisesti 1800-luvun lopulla,
ehkä samaan aikaan kun rakennukset liitettiin kulmasta yhteen, on
rakennus varustettu kahdella kuistilla ja
laudoitettu.
Eteläpohjalainen, Alaskan kultakaivoksilla
työskennellyt Jaakko
Laitala osti
Jussilan Jaakko
Friisin leskeltä
vuonna 1916 - Jaakko Laitalan vaimon äiti ja Jaakko Friisin vaimo
olivat sisaruksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana taloon majoittui
noin 20-30 hengen vahvuinen venäläinen sotaväenosasto. Hevosia
varten oli kunnan kustannuksella rakennettu uusi tallirakennus. Sodan
loppuvaiheessa kalajokiset ”aktivistit” perustivat suojeluskuntaa
edeltäneen puolustuskaartin, ja heidän asevarastonsa sijaitsi
Laitalan kivikellarissa. Majatalotoiminta jatkui paikalla myös Jaakko
Laitalan aikana.
Jaakko
Laitala on
rakennuttanut nykyisen jugendtyylisillä ikkunoilla varustetun
kaksikerroksisen kuistin etujulkisivulle. Paikalla ollut vanha kuisti
on siirretty rakennuksen toiselle laidalle. Kulmakuisti on edelleen
paikalla. Samalla ikkunan kehykset ovat saaneet nikkarityyliset
koristeet, joita on korostettu tummalla maalilla.
Rakennuksessa
on kaikkiaan yksitoista huonetta, joista yksi on ullakolla.
Tiensuuntainen siipi käsittää ison salin keskellä, jonka
päädyissä on kamarit (kuistin edessä oleva on eteinen) ja entisen
puodin länsipäädyssä. Pulpettikattoisella kuistilla varustetussa
takasiivessä on nykyisin keittiö. Rakennuksen toinen osa käsittää
kolme huonetta, joista yhdessä on keittiön hellauuni. Rakennukset
yhdistänyt iso huone on myöhemmin pilkottu neljäksi pieneksi
makuuhuoneeksi, jotka ovat olleet majatalon
käytössä.
1900-luvun
alussa Jussilan päädyssä ei ole ollut ovea nykyiseen tapaan, vaan
iso ikkuna. Kyltti seinässä kertoo päätyhuoneessa toimineesta
Räätälinliikkeestä. Kattoon on laitettu osittainen huopakate
1900-luvun alussa.
Sisällä olleet tulisijat (mm.
keltalasitteisia kaakeliuuneja) on purettu ja rakennukseen on
varustettu puukeskuslämmitys. Lämmityskattila on purettu, eikä
talossa nykyisin ole käytännössä lämmitystä. Mukavuuksista
talossa on vain juokseva kylmä vesi.
Laitalan suku omistaa
talon edelleen ja se toimii nykyisin lähinnä kesäkäytössä.
Pihassa viimeksi olleet talousrakennukset - Kasarmintietä vasten
ollut kellari ja pihan takaosassa pakari, talli ja navetta - ovat
hävinneet. Nykyisin pihalla on vain 1960-luvun sauna-varasto.
Kiviset portinpylväät ovat edelleen paikallaan.
Pohjankylä
jatkoi Plassin markkinapaikan kaupallista perintöä; kaupankäynnillä
ja liiketoiminnalla on kautta historian ollut Kalajoella vahva rooli.
Ympäristöministeriö ja museovirasto ovat luokitelleet Pohjankylän
yhdeksi suomen valtakunnallisesti merkittävistä
kulttuuri-historiallisesti arvokkaista ympäristöistä. Laitala on
myös suojeltu kaavamerkinnällä.
Kalajoelta 15 jääkäriä
Kalajokinen kauppias Jooseppi Pernu ja hänen poikansa Yrjö, Matti ja Eino. Yrjö ja Eino lähtivät jääkäreiksi vuoden 1916 lopulla. Kuva on otettu 25.2.1918 Vaasassa.
Suomen jääkäreistä kukaan ei ole enää elossa. Kenraali Eino Valve poistui viimeisenä ehdittyään täyttää 99 vuotta. Yhteensä jääkäreitä oli 1894, joista 1261 kävi läpi koko ankaran koulutuksen ja sai Riianlahdella rintamakokemustakin. Kalajokisten osuus oli paikkakunnan väkilukuun nähden Keski-Pohjanmaan korkeimpia. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kalajokiset liittyivät jääkärien täydennysjoukkoihin 1916 kuluessa. Vain merimies Antti Siermala meni Saksaan jo vuoden 1915 lopulla. Yhdysvalloissa syntynyt Siermala siirtyi 1920-luvun alussa Kanadaan ja muutti nimensä Ericksoniksi. Lähes 30 vuotta Tyynenmeren rautatien työnjohtajana toiminut Erickson kuoli 80-vuotiaana Vancouverissa ja on haudattu sinne. Liittyessään jääkärijoukkoihin Siermala oli jo 29-vuotias ja samalla toiseksi vanhin Saksaan lähteneistä kalajokisista. Vain työmies Ilmari Pehkonen oli ehtinyt täyttää 30 vuotta ennen jääkärikauttaan.
Työmies Matti Pehkosen ja hänen puolisonsa Gretan (os. Myllylä) kolme muutakin poikaa menivät Saksaan syksyn 1916 kuluessa. Jalmari, Matti, Eemeli ja Niilo Pehkonen olivat kaikki työmiehiä ja samalla lähes parin tuhannen jääkärin joukon kolmanneksi suurin veljessarja. Vain Karjalan Sihvot ja Etelä-Suomen Heinrichsit saattoivat esitellä enemmän jääkäriveljeksiä. Molemmat viimeksi mainitut suvut tuottivat ajan oloon useita Suomen armeijan kenraaleita; Pehkosista eteni upseeriksi vain Eemeli, joka ylennettiin jatkosodan aikana 1942 vänrikiksi.
Pehkosten ohella kalajokisia jääkäriveljeksiä olivat kauppias Jooseppi Pernun ja hänen puolisonsa Idan (s. Ollila) pojat Eino ja Yrjö. Jooseppi piti kauppaa nykyisen kansanopiston tontilla yhä olevassa rakennuksessa. Hänen kauneudestaan kuuluista tyttärensä avioitui Etelä-Pohjanmaan sanomalehdistön suuren legendan Vaasan-Jaakkoon ( Jaakko Ikola, myös kansanedustaja) kanssa. Eino Pernu opiskeli Helsingin Yliopistossa oikeustiedettä, kunnes liittyi vuoden 1916 alussa jääkärien täydennysjoukkoon täytettyään juuri 20 vuotta. Hänen nuorempi veljensä Yrjö seurasi esimerkkiä ja jätti Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun käynnin neljään vuoteen päästäkseen lähtemään Saksaan syyskuun puolivälissä 1916. Yrjö oli jääkärien täydennysjoukkoon liittyessään kuusi päivää vaille 16 vuotias. Molemmat Pernut palasivat Suomeen 25.2.1918, Eino luutnanttina ja Yrjö vänrikkinä. Kumpikin eteni sotilasurallaan myöhemmin kapteeniksi.
Eino Pernu toimi 1920-luvun alussa Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkönä ja sen jälkeen viisi vuotta Joensuun Rajavartiostossa komppanian päällikkönä. Hän kuoli nuorena helmikuussa 1928, Saksasta paluunsa 10-vuotisjuhlaa edeltävänä päivänä ja haudattiin Kalajoelle isänsä viereen.
Yrjö Pernu nimitettiin 1924 Vaasan suomalaisen suojeluskunnan päälliköksi, missä tehtävässä hän palveli kolme vuotta siirtyen sitten liike-elämään. Jatkosodassa Yrjä Pernu toimi komppanian päällikkönä. Hän kuoli Vaasassa keväällä 1979.
Kalajokisen kauppiaan Jaakko Pohjanpalon ja hänen vaimonsa Johannan ( s. Pahikkala) vuoden 1893 alussa syntynyt Tauno Ilmari Pohjanpalo kirjoitti keväällä 1915 ylioppilaaksi Kokkolan suomalaisesta yhteiskoulusta ja ehti opiskelle Helsingin Yliopistossa yhden lukukauden oikeustiedettä, kunnes liittyi jääkärien täydennysjoukkoon syyskuussa 1916, samana päivänä kuin Yrjö Pernu. Kansalaissodassa hän toimi Pohjois-Hämeen Rykmentin I Pataljoonan komppanianpäällikkönä ja siirtyi samana vuonna Lahden kaupungin pormestariksi. Ilmari Pohjanpalo osallistui Viron vapaussotaankin vuonna 1920 Pohjan Poikain Rykmentin esikuntaupseerina. Vuosina 1920-1932 Pohjanpalo toimi Kuopion poliisimestarin ja seuraavat 14 vuotta Helsingin apulaispoliisimestarina. Talvi- ja jatkosodassa hänen vastuullaan olivat komppaniatason talouspäällikön tehtävät. Ilmari Pohjanpalo yleni majuriksi, mikä on korkein kalajokinen jääkärien saavuttama upseeriarvo. Pohjanpalo saavutti kalajokisten jääkärien korkeimman iän siirtyen tästä ajasta 87-vuotiaana kesäkuussa 1980. Kaikki muut kalajokiset jääkärit olivat poistuneet riveistä jo aikaisemmin.
Lyhin kalajokinen jääkäritaival tuli työmies Jaakko Mikkosen osaksi. Hän meni kesällä 196, juuri 20 vuotta täytettyään Saksaan ja menehtyi päähän osuuneeseen kranaatinsirpaleen uhrina jo 1917 alussa Riianlahden tuntumassa Aa-joella, minne jääkärit oli siirretty saamaan sotakokemusta. Mikkonen haudattiin Sumarakin kylän lähellä olevaan sotilashautausmaahan. Tieto nuorukaisen kohtalosta saapui Kalajoelle Tukholman kautta ja siinä todettiin: ”Jaakko on lähtenyt isänsä luokse”.
Syksyllä 1916 jääkäreihin liittynyt työmies Antti Pitkänen eteni vuoden 1918 kansalaissodan kuluessa joukkueen varajohtajaksi. Tässä tehtävässä hän osallistui Kuolajärven (nykyinen Salla) Pataljoonan taistelutoimiin koillisrintamalla kaatuen huhtikuun alussa 1918 Kuivitsalassa. Pitkänen on haudattu Sallan sankarihautaan.
Vuoden 1916 alussa jääkäriksi lähtenyt Jalmari Pahikkala oli juuri päättänyt opintonsa Oulun teollisuuskoulun huonerakennusosastossa. Hän osallistui Missejoen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin ja oli kansalaissodan alussa arvoltaan varavääpeli. Joukkueenjohtajana toiminut Pahikkala haavoittui huhtikuun alussa 1918 kansalaissodan rintamalla Kelhässä. Sodan jälkeen hän toimi Kalajoen suojeluskunnan paikallispäällikönä 1919-1922 ja ansaitsi jatkonsa elantonsa rakennusmestarina ja -urakoitisijana. Hänen järjestyksessä toinen puolisonsa Hilma (s.Rahja) tuli tunnetuksi Hilman hotellistaan, joka oli pitkään ainoa majoitus- ja ravitsemuspaikka Hiekkasärkillä. Vääpeli Jalmari Pahikkala poistui keskuudestamme vuoden 1969 alussa.
Kalajokisista jääkäreistä etenivät upseereiksi edellä jo mainitut Ilmari Pohjanpalo, Eino ja Yrjö Pernu sekä jatkosodan aikana myös Eemeli Pehkonen. Jalmari Pahikkalan ohella kalajokisista jääkäreistä saavuttivat vääpelinarvon Antti Siermala, Matti Kujanpää, Eemeli Minkkinen, Jalmari Pehkonen ja Juho Pehkonen, Antti Pitkäsen ja Juho Takkusen sotilasarvoksi mainitaan aliupseeri. Vuoden 1917 alussa kaatunut Jaakko Mikkonen ei ehtinyt saada muuta sotilasarvoa kuin jääkäri. Matti ja Niilo Pehkonen laskettiin vuoden 1918 alussa siviilityöhön ja kumpikin palasi Suomeen vasta saman vuoden lopulla. Kalajoen omat jääkärit on huomioitu muistomerkillä.
Jääkäri Eino Pernun päiväkirja
Jääkäri Eino Pernu
Kalajokisiin jääkäreihin kuulunut Eino Pernu piti Saksan vuosinaan tarkkaa päiväkirjaa, jonka kaikki kolme vihkoa ovat säilyneet hänen suvullaan Helsingissä.
Kalajokisen jääkärin Eino Pernun matka Locktstedtista Riianlahdelle kulku alkukesällä 1916 Lyypekin, Stettinin, Köningbergin (nyk. Kalingrad) ja Tilsitin kautta Mittauhun ja Aa-joelle. Helsingin yliopistossa oikeustieteen opintonsa aloittaneen, mutta pian jääkäriksi lähteneen Eino Pernun päiväkirja kertoo jatkosta seuraavasti.
27.12.Täpäninpäivän (1915) jälkeen lähdin matkalle Saksaa kohden. Oli kylmä ilma 32 miinusta. Ylivieskassa tuli Jalmari mukaan ja saavuttiin Ouluun, missä mentiin Kauralalle ensinnä ja Riekin tavattuamme Piiparisille yöksi.
28.12. Paikallisjunalla läksimme Oulusta Kemiin, missä hiukan aikaa etsittyämme löysimme Oulusta matkustajakodin, jonne mentyämme näytimme isännille merkin ja saimme huoneen, jossa muuan polyteekkari Vegelius asui. Samana iltana lähdimme kaupungista jäälle pyrkimään Ruotsin puolelle, mutta oppaamme olikin erehtynyt ajasta, joten emme häntä tavanneet. (Tämä opas oli muuan saksalaisia upseereita kyydissä ollut mies, jota ajettiin takaa sen jälkeen kun oli keksitty/vangittu junavaunuun asetetusta reestä). Meidän täytyi palata takaisin kaupunkiin pienissä ryhmissä, kuten olimme jäälle tulleetkin, tuuli oli kylmä ja vastainen.
29.12. Jäätä myöten Kemistä Haaparannalle kello 5. Tornionjoen rannalla klo 11. Yö oli pimeä, oli sumua ja vähän satoi luntakin, kumminkin silloin tällöin välkkyi tähtiä. Myötätuuleen astelimme 35 km pitkän taipaleen, kierrellen väliin saarten välitse ja muutaman saaren rannassa levähdimme kymmenkunta minuuttia, toisen kerran Tornionjoen suussa jäällä. Ruotsalaisia vartijoita oli rajalla, mutta he eivät nähneet meitä. Matka Ruotsin läpi oli aika hauska, vaikka vähän väsyttävä. Ruotsalaiset meitä hyvin uteliaasti katsoivat, Mjölbyssä jouduimme tyttöjen kanssa tekemisiin, joille narrasimme olevamme Venäjältä karanneita unkarilaisia sotavankeja ym. moskaa. Mjölbyssä olimme vähän aikaa hienoissa hotelleissa. Urkkijoita oli pitkin matkaa asemilla ja junassa.''
3.1. 1916 Saavuimme Lockstedtiin. Sassnitzissa olimme yötä muutamassa hotellissa samoin Hamburgissa.
27.1. Keisarin syntymäpäivä. Paraati, saimme lahjoja: tupakkaa, omenoita, keksiä ja parempaa ruokaa.
4.2. Tehty valmistuksia huomenna Runebergin päivänä tapahtuvia urheilukilpailuja varten, Olen 100 m juoksussa.
5.2. Runebergin päivä. Aamusella oli paraati, jolloin muuan kenraali meitä tarksti, sen jälkeen seurasi leikkisota, jossa olin parinkymmen muun pojan kassa lipuilla merkittyä tykistöä suojaamassa. Makasimme ampumaketjussa ja ammuskelimme hyökkääjiä. Tykinlaukausten asemesta ammuttiin kolme pommia selkämme takana, jotka aika lailla jymähtivät. Lopullisessa hyökkäyksessä me pakenimme. Päivällä puoli kaksi alkaen oli urheilua. Otin osaa 100 metrin juoksuun, mutta en tietenkään päässyt loppuotteluun. Muita urheilulajeja oli köydenveto, 17 km armeijamarssia, 500 m estejuoksua, kranaatinheittoa, takaperin juoksua ym. Katsomossa oli useita ylempiä upseereita rouvineen (pari kenraaliakin) ja Wetterhof, ja joitakin siviilihenkilöitä. Soittokunta soitteli marsseja. Illalla saatiin lahjoja, kuten omenoita ym sekä 75 p. Rahaa. Hannila piti illalla esitelmän Runebergistä Suomen sodan kuvaajana puhuen myös siitä merkityksestä mikä sillä on, että olemme nyt vieraalla maalla vietämme Runebergin juhlaa. Illalla saatiin perunoita ja lihaa sekä punssia se on teetä, johon oli jakin sekoitettu.
6.2. Sunnuntai. Palkintojen jako kolmannen komppania pihalla. Kävin kylällä Nikulan, Pulkkisen, Kolehmaisen ja Soderbergin kanssa ilman, että olin saanut lupaa, joka nyt piti saada hauptmannilta. Ikävän puoleista tahtoo elämä olla.
8.2. Ammuimme aamupäivällä ampumaketjussa 20 laukausta rivissä oleviin miehen yläruumista esittäviin maaleihin. Ammun 2 kumoon ja kolmanteenkin osasin. Tulos oli hyvä ja aloin pitää pyssyäni ja ampumataitoani paremmassa arvossa kuin ennen.
12.2. Illalla olimme kanttiinissa, joimme biriä ja lauloimme, ilta kului hauskasti.
19.2. Prufung A luokkaan pääsemiseksi. Pääsimme helpolla. Majuri tarkasti.
9.3. Tänne Locktedtiin saapui pari herraa Helsingistä, von Bonsdorff ja jokin muu herra (Sario). He tarkastivat yhdessä majurin kanssa meidän joukkoamme. Sen verran voin heitä nähdä ”stillgestandissa” seisoessani ja majuriin katsoessani, näyttivät he väliin liikuttuneita kulkiessaan rintamamme ohi Maamme-laulua soitettaessa. Paraatimarssi sujui meiltä erinomaisesti.
2.5. Meidät vihdoinkin mobilisoitiin, silloin me hurrattiin. Soittokunta soitti illasalla.
23.5. Lähtöä oli odotettu ja valmistettu koko kuukausi. Eilen oli viimeiset suuret valmistukset, jolloin annettiin rautaiset annokset ja kuolinlappu sekä paljon ”liebesgabenia”. Tänään oli täysi tornisteri selässä 15 km marssi ja taisteluharjoitus, jonka jälkeen vapaaherra Bonsdorff puhui saksaksi, suomeksi ja ruotsiksi lausuen, että me osa maamme nuorisosta, jotka olemme puettuna saksalaiseen sotilaspukuun olleet sen turva ja pelastus, kunhan vain jaksamme ja tahdomme täyttää raskaan tehtävämme ja tuotamme Suomelle kunniaa, sillä meidän ainoa ystävämme on suuri Saksan valtakunta. ”Pojat, jääkärit, Herra varjelkoon teitä”, lausui hän lopuksi ja ehdotti 3. kertaa eläköönhuudon Suomelle ja lopuksi Maamme-laulun. Lopuksi oli paraati.
6.6.1916 Aamusella tarkasti meidän eversti, jonka rykmenttiin tulemme kuulumaan. Hän piti meille (saksan kielellä) puheen, lausuen että hän toivoo meidän taistelevan samalla tavalla kuin saksalaiset.
9.6. Aamulla klo 5 lähdimme Tittelmundesta sodan hävittämien seutujen kautta, jossa oli vähän väliä juoksuhautoja ja majoituttiin noin 13 km päässä kentälle, muutaman kanttiinin lähelle. Matkalla näimme ilmailijoita, joista yhtä venäläistä ammuttiin.
10.6. Klo 2 tiennoissa ajettiin miehet ulos teltoista. Satoi ja hämärsi hyvän joukon. Minua nukutti ja olin märkänä kun alkuyön nukuin ulkona, siksi kunnes sade minut herätti. Matka tuntui raskaalta marssia ( 7km). Rintamalle saavuimme 6 a 7 aamulla. Äkkiä olimme tottuneet asemissa elämään.
11.6. Ryssät ja saksalaiset ovat ampuneet kovasti tykeillä. Olemme aina vähän päästä olleet understandeissa. Pommeja putosi hyvin lähelle.
12.6. Yöllä olin ”horchpostissa”. Ryssät ampuivat vähän, tuli turha alarmi.
13.6. Yöllä horchpostissa ryssät ampuivat meitä ja heittivät käsipommeja. Kuulat vinkuivat korvissa. Vasemmala kovat taistelut. Tykit ulvoivat ja konekiväärit ampuivat niin kuin moottorit olisivat käyneet. Kolmas yö muuten, vaikka ilkeiltä tuntui kulain ja pommin sirujen vonkuna.
14.6.Venäläisten asemia pommitettiin kovasti sekä kymmenillä tykeillä että kivääreillä. Karkulaisten sanotaan ilmoittaneen, että venäläiset menettivät 140 kuollutta ja kolmattasataa haavoittunutta.
16.6. Satanut koko päivän. Vaatteet ovat läpimärät, asuntomme katto vuotaa, valvoa pitää koko yö, odotetaan venäläisten hyökkäystä.
19.6. Venäläinen lentokone heitti pommeja asemiimme. Muuan pommi putosi 30-40 metriä minusta, noin 10 metriä muutamista pojista. Ei tullut mitään vahinkoa, kun pommi sattui pehmeään maahan.
23.6. Juhannuksen kunniaksi on puhdistettu mökki ja kannettu koivuja sen eteen. Kaasualarmi illalla, tavallinen alarmi aamulla. Kaunis päivä on taasen pitkästä aikaa. Tykeillä on ammuttu aikalailla molemmin puolin. Illalla menen ”Hochpostiin” siihen aikaan kuin kotona ehkä sytytetään juhannuskokkoja.
25.6. Pari miestä meidän komppaniasta on karannut venäläisten puolelle ja illalla het näimme seuraukset. Kello 10 aikaan alkoivat ryssät kovan tykkitulen meitä vastaan. Kun ensimmäiset schrapneilit ja granaatit lensivät ja räjähtelivät, sieppasimme heti kiväärimme ja juoksimme understandiin kiroten karkureita, joiden aikaansaama tämä oli. Kovaa pommitusta kesti 11 paikoille, jolloin saksalaiset alkoivat vastata. Koko yön olemme viettäneet valveilla, nukkuen kivääri vieressä ja syöden leipää sekä juustoa, jota jaettiin.
26.6. Kuuma ja kaunis päivä. Olemme kaikki valveilla. Miehet nukkuvat pitkien varustukisen vartta. Kolmannesta komppaniasta kuollut eilen yksi mies ( rinta ja vatsa mennyt halki) ja kaksi on haavoittunut. ! Komppaniassa yksi mies kuuluu haavoittuneen. Ryssät ampuivat äsken minun pääni ohitse kun nousin kiikaroimaan heihin päin. Nuorempi Laakso, sukulaiseni on haavoittunut.
5.7. Sain terveisiä kotoa (Ilmari Pohjanpalo oli kirjoittanut Nestolle) Tuntui tavattoman hauskalta nähdä, että kotona voidaan hyvin. Meistä oikealle ovat ryssät hyökänneet iltapäivällä.
19.7. Sunnuntaista saakka !16.p) on meistä oikealla ollut kovia taisteluita jatkuen vieläkin. Tykit ovat ampuneet niin, että maa on tärissyt. Ilmailijat ovat olleet molemmin puolin toiminnassa. Venäläiset ovat valonheittäjillä valaisseet taivasta ja sitä on ollut hauska katsella samalla kun tykin laukaukset ja ukkosen salamat valaisevat taivaanrantaa.
25.7. Yöllä klo 12 aikaan Lundberg minun käskien tulla stellungiin. Tullin kivääri kädessä ulos ja siellä sain kuulla, että patrulli on taistelussa ja pelättiin heidän joutuneen vangiksi, koska kuului avunhuutoja. Kaikki olivat hyvin kiihdyksissään ja miehet tahtoivat ilman käskyä mennä heitä auttamaan. Jonkin ajan kuluttua kuulimme kumminkin, että patrullissa olivat olivat tulleet takaisin ja heistä neljä oli haavoittunut. Ryssät olivat väijyneet heitä muutaman kannon luona ojassa ja poikain päästyä 10-15 metrin päähän ampuivat yhteislaukauksen haavoittaen Veijolaa, Svanströmi. Malkamäkeä jalkaan ja Meliniä käteen. Pojat, vaikka vyötettyinä, ampuivat kovasti takaisin ja heittivät kolme käsigranaattia ajaen paljon lukuisammat ryssät hyppyyn sekä tappaen ja haavoittaen heistä useita.
1.8. Olin lääkärin luona ja sain tietää, että minulla on sydäntauti, niin kuin kauan olen jo pelännytkin. Olen sen saanut varmasti kovasta tukinkannosta.
16.8. Eilen kuoli toisesta komppaniasta yksi poika granaatista ja yöllä klo 12 haavoittui yksi poika III kompanian kiväärin kuulasta. Juuri silloin vaihdoimme vahtia kun tämä tapahtui.
23.8. Tänä iltana lähdemme pois asemistamme Missen rannalta. Saimme tietää sen vasta tänään puolen päivän aikoihin. Emme tiedä minne menemme, ehkä taisteluun, mutta kaikki ovat iloisia taasen vaihtelusta. Kuljimme Mitaun kautta Tuckumiin, joka näytti olevan pienen puoleinen matala kaupunki korkealla mäellä joen varrella. Joitain sieviä taloja oli samoin kuin puistojakin, asukkaista näkyi pääkaduilla vain joitakin ukkoja ja akkoja. Illalla olin Pahikkalan Jalmarin kanssa kaupungilla, kävimme eräässä kahvilassa. Joimme kahvia, jota tuotiin isoilla mukeilla, Sen jälkeen kävimme Jalmarin kanssa muutamassa kapakassa ja ostimme pullon viiniä. Illalla aika iloinen elämä kortteerissamme entisessä tyttökoulussa, kun kaikki olivat hyvällä päällä.
12.9.1916 Tänään on ollut kaunis ja kirkas päivä. Olemme laitelleet takkaa kellariimme, jossa öisin alkaa olla jo kovin kylmä. Öisin olemme olleet töissä merenrannalla 4,5 km täältä Kneisesta; on olut kauniita ja valoisia kuutamoita ja meri on väliin ollut valkoisen tuulella, toisinaan taasen aivan tyvenenä. Nyt keittelemme nuotiolla perunoita, jota äsken varastimme ollessamme perunoita kuorimassa keittiössä.
14.9.Olemme taas uudessa paikassa merenrannalla stellungissa rintama merelle päin. Juoksuhauta on kaivettu rannikon suuntaan kulkemaan kankaaseen, samoin kuin syvät understandtkin. Metsä on komeaa männikköä ja petäjikköä. Noin 20 m juoksuhaudasta leviää aava ulappa ja meri kohisee, niin kuin ennen kotiseudulla Kalajoella. Kotona on nyt Idan päivä, äidin nimipäivä. Ryssän kuula vinkaisi ilkeästi sattuessaan kanervikkoon tullen takaapäin.
22.9. Abenbrodtin mukana saimme suomalaisia Fennia-paperosseja 2 kpl mieheen. Miten lienevät tänne joutuneet, vaikka osan tietenkin saksalaiset tapansa mukaan ovat varastaneet. Yöllä oli kovin kylmä, aamusella pakotti jalkoja, joihin on reumatismi jo iskenyt. Kenttäuunissa pidämme öisin tulta ja keittelemme pimeässä maggia tai kahvia, kun ei saa kynttilöitä edes Tuckmannistakaan, mutta ehkä Libausta saadaan, josta on tilattu.
25.9. Maanantai. Lauantain kävin Forsman stellungissa ja toi hyvin suuria uutisia. Pohjanpalon Ilmarin pitäisi olla Lockstedtissa, mikä oli yllätys minulle.
26.9. Eilen kävi Österman meidän luonamme mukanansa julistus, jonka majuri oli antanut poikain valitusten takia. Majuri oli kuullut, mutta muutamat suomalaiset tahtoivat frontin taakse, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hajottaa tämä ainoa suomalainen pataljoona. Samalla hän huomauttaa, ettei Saksan joukoissa tule ikinä kysymykseen, että joukko vaatii paikkaa frontin takana ja korostaa, että monet saksalaiset ovat olleet jo vuosia rintamalla, suomalaiset vasta neljättä kuukautta,, eikä kaatuneitakaan ole kuin seitsemän. Me annoimme vastaukseksi, että jäämme ennen kuin tahdomme pataljoonan harjoitusta. Mutta kun illalla kävimme Laitin kanssa stellungissa, niin siellä olivat mielet hyvin ristiriitaiset. Häpeällistä on, jos pataljoonamme harjoitetaan ja saksalaiset upseerit saavat käsityksen, että me pelkäämme. Mutta paha on sekin, jos täällä pitää miesten olla ja kuolla, joille usealle on Suomessa sanottu, ettei käytettäisi muualla kuin Suomessa.
3.10. Eilen illalla sain kortin Yrjöltä, joka on Lockstedtissa. Se tuntui hauskalta, mutta myös ikävältä, sillä veljeni on liian nuori näin raskaaseen ja vaaralliseen hommaan.
20.10. Matkustimme koko eilisen päivän urlaubilaisten junalla, jonka lähtiessä torvisoittokunta soitti asemalla. Pidimme hauskaa junassa, ehkä liiankin hauskalle tuulelle sai meidät viini. Berliiniin saavuimme kello puoli kahdensan aamulla. Päivällä hakiessamme tavaroita, tapasin Mausin Vaasasta. Hän kysyi mistä oli kotoisin, ruotsiksi ja minä sanoin olevani Kalajoelta, jolloin hän sanoi, että hän ollut Kalajoella usein ja hänellä on tuttuja siellä.
25.11. Saavuimme eilen iltapäivällä Lockstedtiin Berliinistä, matka oli ikävän puoleista ja väsyttävää, maisematkin nyt syksyllä hyvin autioita niittyjä ja huonoa metsää.
26.11. Sunnuntai. Tänään kello 12 lähdimme Yrjön ja Nestorin kanssa Lockstedtista Hamburgiin. Nyt olen paraikaa asunnossamme hienossa huoneessa, josta maksame markan vuorokaudessa miestä kohti. Olemme syöneet Soldaten Rast`ssa soppaa ja leipää, se maksoi 30 pfenningiä, siis tavattoman halpaa. Samoin oleem olleet Felbesin kahvilassa bieriä juomassa ja kuuntelemassa laulua ja soittoa sekä tyttöjä.
5.12. Eilen saavuimme taasen Berliiniin Hamburgista. Mita Hamburgin matkaan tulee, niin se oli aika mukava ja huvittavakin. Ensin siellä oli Ilmari Pohjanpalo ja Yrjökin ja heidän kanssaan kuljettiin ympäri kaupunkia kahvilasta toiseen etupäässä, samoin kävimme valokuvassa. Poikain lähdettyä keskiviikkona pois, kuljimme Nestorin kanssa taas kahden. Merimieslähetyksen vahtimestari Isakssonin luona tapasimme monenlaista : jääkäreitä, oli naisia, olisi siviilitöissä olevia meidän poikia, tapasin sisareni Tyynen entisiä luokkatoverin Karvosenkin, vaan joka sydäntaudin takia on joutunut pois pataljoonastamme ja ollut sitten muutamassa pappilassa ja Hamburgissa. Muuten olivat ne pojat, joiden sairauden takia olivat viedyt siviilitöihin, saaneet Etelä-Saksassa kokea hyvinkin huonoa kohtelua, ollessaan jollakin suurella maatilalla töissä sotavankien kanssa.
8.12. Matkalla rintamalle. Saavumme kohta Mitauhin, kello on 9 paikkeilla illalla ja matka alkaa olla jo oikein hirvittää, kun ei ole enää edes konjakin höyryäkään päässä ja saa lopun yötä kylmässä odotussalissa ja vaunussa kärvistellä.
16.12. Eilen puolen päivän tienoissa saavuimme Libauhun garnisoniin ja asumme nyt suuressa ”Baijerilaisessa kasarmissa” koko pataljoona. Olen katsellut sekä tänään iltasella että eilen kaupunkia, joka on puolikomea, toisinpaikoin varmaan kesällä kaunistakin, merenrannalla kuin on isoja puistokatuja ja puistoja. Toiset kadut taasen ovat mutkikkaita osaksi ja eivät erityisen hauskan näköisiä.
24.12. On sunnuntai ja samalla jouluaatto. Muistuupa mieleen monet entiset joulut valmistuksineen. Kävin eilen joulun kunniaksi saunassa, kenties parin kuukauden kuluttua taasen sitten, kuin viimeksi oikein saunoin, Muuten on valmistuksia tehty täällä kasarmissamme; koristettu 3 joulukuusta, naulattu oksia seiniin samoin kuin papereitakin, kannettu 2 oluttynnyriä sisälle ym.
26.12. Tapaninpäivän aamu; on vuosi kulunut siitä kun olin kotona viimeisen päivän. Tämä vuosi on ollut vaihtelevaista elämässäni, eniten nähnyt maailmaa monelta puolelta, eniten kumminkin ehkä kovalta puolelta; monasti on ollut nälkä, monasti on ollut kylmä; ilman että on saanut syödä ja lämmitellä. Useasti on ollut mitä suurin väsymys, jota ei olisi luullut jaksavan kenenkään, mutta niin on vain mennyt aika eteenpäin ja ei vielä kaduta tämä vuosi ollenkaan.
12.1.1917 Taas olemme frontilla, vaikka reservinä. Tämän kuun 5.pnä piti majuri Bayer meille eroajaispuheen ja sen kunniaksi saimme vapaapäivän, mutta puolenpäivän aikaan tulikin alarmi ja kello puoli viisi lähdimme asemalle. Tuckumiin tulimme aamusella, yö oli kylmä härkävaunussa. Kello 1 yöllä taasen alarmi Tuckumissa, astuimme junaan ja astuimme Mitaun ja Tuckumin välillä ulos aamulla 7-8 aikaan ja aloimme marssia kohti rintamaa, missä ryssät olivat hyökänneet. Matkalla tuotiin haavoittuneita ja kuolleita vastaamme. Illalla marssimme Aa-joen yli luotisuihkussa, yksi mies haavoittui kolmannesta komppaniasta, 1 mies sai manttelin läpi kuulan. Minulla meni jalkain välistä kuula. Puolisääreen kahlasimme vedessä ehkä noin 10 asteen pakkasessa. Kurjaa oli! Marssimme ehkä syömättä 30 km sinä päivänä. Mikkonen Kalajoelta sai surmansa graanatista samana iltana; hän kuului pioneerikomppaniaan.
19.1.1917 Olemme nyt Mittaussa ja asumme muutamassa isossa koulurakennuksessa. Toissa yönä olimme kenttävahdissa. Kylmä oli emmekä nukkuneet ollenkaan. Ryssäkin ampui muutamia graanaatteja lähellemme maantielle, osoitellen pitkää siltaa, jonka päässä melkein seisoimme. Kiivas ratrullikahakka oli myös yöllä. Pakkasta ehkä oli 25 astetta.
Mittaussa perustettiin meidän joukossamme hiihtäjäjoukko, johon otettiin 100 miestä joka komppaniasta, lisäksi konekivääreitä. Meidän tuli hyökätä eteenpäin saksalaisten raivaamasta aukosta. Mittausta lähtiessämme ampui 1 komppanian oberzugfuhrer Ståhlberg yhden miehen, joka kieltäytyi lähtemästä.
( Jääkärikauden ikäviin muistoihin kuuluu esimiesasemassa olleen suomalaisen Armas Ståhlbergin toteuttama jääkäri Sven Saarikosken – joka kieltäytyi lähtemästä hyökkäykseen – teloitus tammikuussa 1917. Ilmari Turja kirjoitti siitä 1980-luvun alussa näytelmän ”Jääkäri Ståhl”. Lähellä ollut kalajokinen Eino Pernu mainitsee asiasta lyhyesti päiväkirjassaan 19.1.1917).
4.2.Sunnuntai Kirkas päivä, asumme nyt lämpimässä mökissä. Ankaria tykistötaisteluja on ollut useampina päivinä. Kuolleita ovat metsät täynnä, ne eivät ole hauskan näköisiä jäätyneinä ja ryöstettyinä.
13.2. Lauantaipäivä ja olimme työssä, ja sieltä palatessani tapasin veljeni Yrjön ja Ilmari Pohjanpalon, jotka olivat saapuneet Munsterista.
18.3. Sunnuntai, Loppuviikolla alkoi kiertää hurjia huhuja vallankumouksesta Venäjällä ja vaikka en alussa niitä uskonutkaan, niin näyttää niissä olevan kumminkin perää. Tämähän lisää taase meissä innostusta kokolailla ja varmaan ehkä tulee meillekin äkkiä muutos, jos asiat rupeavat menemään toivottuun suuntaan Venäjällä ja Suomessa.
27.3. Saavuimme Libauhun, missä kevät on paljon pitemmällä kuin Tuckumissa, johtune kaiketi meren läheisyydestä.
29.3. Kuulin Laitilta , joka palasi ”Urlaubilta”, että minunkin nimeni on ryssäin kirjoissa ja että he ovat kuuluttaneet perään. Hyvä ei siis ole Suomeen mennä. Venäjän vallankumous meitä ensin innosti, mutta nyt emme enää luota siihen enempää mitä näytetään Suomessakaan luotettavan.
30.3. Harjoiteltu paraatia aamulla. Kenttä on tavattoman märkä, niin että saappaat olivat täynnä vettä.
6.4. Pitkäperjantai. Nyt on alettu ehkä tositeolla ajatella menoa Suomeen. On alettu opettaa joka miestä aliupseerin tehtäviin äkseerettaissa, samaten on jaettu komppania osiin kiväärejä varten, pioneeritöitä varten, sähköttäjiksi y.m.
9.4. Köyhänä kuin kirkon rotta on täyttynyt viettää nämä juhlapyhät ja muistella miten ennen, ja nytkin taasen Suomessa syötiin.
14.4. Toissapäivänä saimme lunnasrahoja 2:70 Rmk sitä ansiosta että olimme mukana Aa-joen taisteluissa. Hyväähän se raha tekikin, vaikka minulta meni heti ensimmäisenä päivänä kaikki, kuin söin Soldatenheimissa ja oli kahvilassa.
2.5. Luin Svenska Dagbladetista Suomen Senaatin puheenjohtajan Oskari Tokoin puheen, jossa hän lausuu Suomen itsenäisyyden olevan parhaan ratkaisun Suomen kysymykselle. Tämä puhe innostutti mieliä.
25.5. Perjantainpäivä. Kello 6. aamusella valmistauduimme pataljoonan harjoituksiin. Eilen laitoimme Matille kirjeen kotia, joka joutunee juhannuksen tienoilla.
27.5. Ensimmäinen helluntaipyhä. On jo aivan kesäinen ilma, lämmin ja kirkas ekä puutu mitään muuta kuin ruokaa enemmän ja vähän rahaa, jotta elämä olisi kutakuinkin hyvästi. Mutta ruokakysymys on ollut tänä keväänä erikoisen kipeänä asia, jopa niin että voi sanoa, jotta ne kymmenet sairaustapaukset, kuten malaria ym. johtuvat huonosta ja riittämättömästä ravinnosta, kuten lääkäritkin ovat selittäneet. Ja ampuihan muuan III komppanian poika itsensä, kun ei enää halunnut kärsiä enempää. Iltapäivällä olimme Yrjän, Ilmarin ja Kailan Aunon kanssa katsomassa baeirilaisten infanteristien ja marinein välistä potkupallokilpailua. Marinit voittivat.
29.5. Ihana päivä. Meri on aivan tyyni, oikealla pohjoisessa on Libaun satama ja sen edustalla on useita laivoja liikkeellä.
31.5. Vuosijuhla pataljoonalla siitä, kun lähdettiin Lockstedtista. Aamupäivällä paraati, jossa joukkoa tarkasti Libaun kuvernööri.
3.6. Sunnuntai. Taasen oli paraati ja meitä tarkasti hänen kuninkaallinen korekutensa Preussin prinssi Heinrich, keisarin veli. Prinssi oli vanha mies, kasvot laihat, ryppyiset, viikset harmahtavat. Mukana oli muun muassa oluttynnörin näköinen mies, pien mutta vatsa kauhea.
24.6. Juhannuspäivä. Voin mainita, että talvella ajattelin, kunhan tässä Juhannuksessa eletään, niin kyllä kaiketi sitä jo näkee mitä tästä kaikesta tulee, nyt on mennyt toivo sodan päättymisestä melkein ensi juhannukseen.
30.6l Pataljoonassa ovat mielet taas levottomia niin kuin usein jo ennenkin ja siihen on taasen erikoiset syyt olemassa: esimerkiksi täysi aktiivinen toiminta Suomessa ja täällä (aseiden vienti Suomeen, komennuskuntien lähettäminen, agitationi ja meikäläisten parempi opetus järjestämällä uudestaan pataljoona).
7.7. Tätä nykyä on pataljoonalla ulosmenokielto, koska muka pataljoonasta on 67 % malarian saastuttamia ja lisäksi 30 % pitäisi olla tuperkelin saastuttamia.
19.7. Luutnantti Koennecke puheli asemastamme ja myönsi, että olo täällä Libaussa ja ikuinen harjoitteleminen tuntuu hullutukselta, kuin paras aika menee hukkaan, mutta ei auta, odottaa täytyy asian kehitystä Suomessa. Kyllästyminen onkin yleistä.
24.7.1917 Muistettava päivä, sillä Hauptm. Ausfeld on tullut takaisin Berliinistä ja puheli kentällä aivan suoraan Suomeen menosta ja valmistuksista, sekä kehotti ennen kaikkea varomaan urkkijoita. Tässä oli ensi kerta, kun joku upseeri puhuu miehille Suomeen menosta tosissaan.
29.7. Taaskin uusia kursseja ja minä olen nyt konekiväärikursseilla. Huomattava on kyllä se että komppaniat on jaettu maakuntain mukaan osastoihin. Kuulun veljeni Yrjön kanssa ”Pohjoispohjalaisiin”. Pohjalaisia on komppaniassamme yhtä paljon kuin muita yhteensä.
8.8. Suomeen menoa näytettään hommaavan yhä edelleen, niinpä viime viikolla komennettiin noin toistakymmentä miestä komppaniasta ja eilen 5 miestä koppaniaan. Täysissä kenttävarustuksissa, ei tiedetä kumminkaan minne. Kasarmin porttia vastapäätä olevasta kauppakojusta ajoi Hauptmannimme pois juutalaisen, joka koetti udella minne nämä komennetut menivät ja kohta tämä juutalainen vangittiinkin spionina.
5.9. Kuulimme huhun, joka heti varmistui, että Riga on valloitettu t.k. 3. päivänä. Libaussa oli paikoin lippuja ja ilo suuri, paitsi venäläisten ja lättiläisten kesken, joiden sanottiin itkeneen.
24.10. Äkisti on kulunut kesä ja on syksy täällä Libaussa, huolimatta siitä, että aika tuntuu usein hyvin ikävältä, mutta syy on kait siinä, että huolimatta yksitoikkoisesta sotilaselämästä, ulkomaiset tapaukset ovat kiinnittäneet niin mielemme, että olemme unohtaneet kaiken muun.
28.10. Sunnuntaipäivä, jolloin minä sain arvon ylennyksen, joten olen nyt ”Hilfsgruppenfuhrer”.
1.11. Minut ja Yrjö siirrettiin tänään 1 konekiväärikomppaniaan, Muutto tuli vähän odottamatta, vaikka ensimmäisen tiedon siitä sain Forsmannilta, joka lupasi leipäpalasta tai muutamia keitettyjä perunoita vastaan sanoa minulle jotain, joka minua ja velimiestä koskee. Muutto komppaniasta on minulle samantekevää.
11.11.Vuosi on kulunut siitä kun rintamalla olin vaarallisessa patrullissa. Kuka olisi uskonut, että sota kestää näin kauan. Viimeinkin pääsee siviiliin pataljoonastamme ainakin osa ja olen miettinyt, lähdenkö vai jäänkä tänne. Tänne jääville luvataan parempi palkka ja asunto, mutta luottamus on mennyt näihin hommiin.
5.12. Välirauha on tehty Venäjän ja Saksan välillä. Meidän jääkärien aika on luultavasti mennyt.
9.12. Toinen adventtisunnuntai, jolloin olimme iltapäivällä kirkossa. Siellä lauloi jääkäreistä ja kaupungin naisista kokoonpantu sekakuoro ”Hoosiannaa” suomeksi. Hauska oli kuulla etenkin naisääniä, vaikkakin ne olivat heikkoja verrattuna miesääniin.
16.12. Taasen on huhuja meidän lähdöstä Suomeen. Sanotaan sieltä tulleen käskyn lähteä joulun jälkeen ja olen kuullut erikoisia suunnitelmia maihinnousua varten, mutta kukaan ei enää luota mihinkään, toivotaan vaan, että ”irti päästäs tästä hommasta”. Joulu tulee, ikävää on, ilman rahaa, entisiä joulun iloja.
24.12. Jouluaatto ja olimme laittaneet asunnostamme juhlahuonetta, se on: olemme lykänneet sänkyjä kasaan ja eroittaneet ne suurilla peitteillä muusta huoneesta ja samalla pesseet pöydät, penkit ja lattiat. Eilen sain kotoa Matilta kirjeen, Yrjö sai kortin ja minä vielä sanomalehtiä. Olen tavattoman hyvilläni, kun taasen kuuli kotoa jotain.
18.1. 1918 Eilen aamulla kuuden aikoihin tulimme Yrjön kanssa lomalta Berliinistä taasen tänne Libauhun ja nyt minä olen tallivahdinhaltija; Yrjä taasen vahtimiehenä. Loma Berliinissä oli hauskaa niin hyvin kuin vähillä rahoilla suinkin voi toivoa. Sillä pääasiana pidän minä, kun saa joskus elää ihmisten tavalla ja olla huoletonna välittämättä virasta ja ”dienstistä”. Berliinissä kuleskelimme kahden Yrjön kanssa useissa paikoissa, kuten: Siegesaaleilla ja Hinderburgin patsaalla ja Siegesaulessa. Kävimme myös Zeughausissa, missä on tavattomattomasti nähtävyyksiä; vanhoja aseita, lippuja, sota-aseita, sotilaita täysissä varustuksissa ritariajalta nykypäivään saakka.
Uudenvuoden aikaan vietimme muutamassa Winterfeld-kahvilassa; siellä oli aika remu! Mainittava viinitupa oli zum Groten Gottlich. Aika kului nopeaan, vähän liian nopeaan ja tuntui tavattoman ikävältä lähteä pois viime päivinä. Rahaa olimme odotelleet kotoa, mutta ei kuulunut. Tulimme toimeen kumminkin loppuun saakka. Urlaubilla ollessamme tunnustivat Ruotsi ja Saksa Suomen itsenäisyyden.
20.1. Täällä Libaussa on väliin talvi, väliin sataa vettä. Rautatieonnettomuuksia on tapahtunut. Sanotaan 12 meikäläisen saaneen surmansa Osnabruckissa ja pari poikaa on ollut mukana Insterburgissa, missä on kuollut paljon saksalaisia.
5.2. Runebergin päivä ja vapaapäivä. Olen ollut niin kuin kaikki muutkin täällä aivan kuin hiilillä näinä päivinä, aina siitä lähtien kun alkoi kuulua taisteluista Suomessa, kaiket päivät olemme kiroilleet, miksi emme me ole siellä, mikä on syynä, että ollaan täällä, aina vain täällä häpeällisesti maaten? Stabissa on poikia käynyt uhkauksilla ja pyynnöillä, saadakseen herrat toimeen ja nytkait onkin jo tieto siitä, milloin ja miten lähdetään, vaikkei pataljoona sitä vielä tiedä.
17.2. Kaunis yö laivalla. Olemme matkalla Suomeen ja makaamme ankkurissa luullakseni Gotlannin eteläkäressä ruotsalainen torpedovene vieressämme. Lähdimme matkaan 14 p. vasten yöllä puoli neljä karasmista Libausta. Libaun talvisatamasta lähdettiin kello 2 aikoihin päivällä. Saattamassa olivat pataljoonamme upseerit, jotka jäivät ikäviinsä rannalle, siltä näytti.
Kulimme pitkin rannikkoa etelään ja länteen, vasta viime yönä Ruotsin puolelle Ölannin kohdalla, missä ajoimme Kalmarin salmen ja laskimme ankkurin. Vähän päästä tuli ruotsalainen torpeedovene meitä tarkastamaan ja siltä kuulimme, että ryssätkin ovat meitä hakeneet Murtajan ja sotalaivan kanssa.
Julma maa - dokumentti 1918 sisällissodasta
https://areena.yle.fi/1-4460977
Tuore dokumentti "Julma maa" kuvaa väkivallan kierrettä, johon Suomi ajautui vuonna 1918. Sisällissodassa pelko ja vihapuhe saivat suomalaiset surmaamaan toisiaan. Dokumentissa sodan julmuus avautuu mm. päiväkirjojen ja harvinaisten valokuvien kertomana. Ohjaus Esko Varho, Ylen Ajankohtaistoimitus. (U)
Tammisunnuntai 1918
https://areena.yle.fi/1-4376704
Tammisunnuntai 1918 -dokumenttielokuva tuo päivänvaloon itsenäisyyden alkuaikojen tapahtumat, joista on pitkään vaiettu. Elokuva kytkee paikalliset tapahtumat maailmansodan runteleman maailman traagisiin tapahtumiin.
Jakso 1: Mitä Suomessa tapahtui 100 vuotta sitten?
https://areena.yle.fi/1-3948324
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Ensimmäisessä osassa: "Tammikuu 1917: Uppiniskainen kansa" käsitellään kansanluonnettamme, jääkärien värväystä ja venäläistämistoimia.
Jakso 2: Helmikuu 1917: Keisarilla on kiire teelle
https://areena.yle.fi/1-4004892
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Varho kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan toisessa osassa kerrotaan venäläisistä vallanpitäjistä Suomessa, sosiaalisista oloista ja tunnelmista helmikuussa 1917, vallankumouksen aattona.
Jakso 3: Maaliskuun vallankumous: murha-aalto Helsingin jäillän jäillä
https://areena.yle.fi/1-4053003
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kolmannessa osassa kerrotaan
Jakso 4: Maalis-huhtikuun vaihde 1917: kolme tulevaa presidenttiä juhlii Pietarin yössä ja yksi palaa Siperiasta
https://areena.yle.fi/1-4109070
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan neljännessä Venäjän viimeinen keisari on kaatunut, mutta kuka vallan Suomessa ottaa? Leikkaus: Petteri Latomäki.
Jakso 5: Poliiseille potkut ja 8-tunnin työpäivä aseella uhaten
https://areena.yle.fi/1-4131525
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan viidessä osassa kerrotaan vapun 1917 aikaisista tapahtumista, metallityöväen lakosta ja poliisien korvaamisesta miliisillä. Leikkaus: Petteri Latomäki.
Jakso 6: Sata vuotta sitten Turku kiehui minivallankumouksen kourissa ja kaupunginvaltuusto otettiin panttivangiksi
https://areena.yle.fi/1-4151345
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kuudennessa osassa ollaan loppukeväässä 1917. Punakaartit ja suojeluskunnat saavat alkukipinänsä. Leikkaus: Petteri Latomäki.
Jakso 7: Sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea jo heinäkuussa 1917. Porvarit harasivat silloin vastaan.
https://areena.yle.fi/1-4183830
A-studion toimittaja Esko Varho paneutuu juttusarjassaan Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan seitsemäs osa kertoo, millä tavalla sosialistit pyrkivät itsenäistämään Suomea kesällä 1917 ja miten salaisissa järjestöissä valmistauduttiin myös aseelliseen taisteluun venäläisiä vastaan.
Jakso 8: Väliaikainen hallitus iskee takaisin, nälkäiset kaupunkilaiset mellakoivat ja maatalouslakko vaatii kuolonuhrin
https://areena.yle.fi/1-4217781
A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kahdeksas osa kertoo eduskunnan ja Venäjän väliaikaisen hallituksen valtataistelusta, nälästä ja kuolonuhrin vaatineesta välikohtauksesta.
Jakso 9: Suomen historian tärkeimmät vaalit käytiin nälän ja pelon sekoittamissa tunnelmissa. Samaan aikaan Lenin piilotteli Helsingin miliisipäällikön kotona ja porvarit perustivat salaisen poliisikoulun.
https://areena.yle.fi/1-4246745
A-studion toimittajan Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan yhdeksäs osa kertoo tunnelmista ennen lokakuun 1917 eduskuntavaaleja sekä Suomen lopullisen kahtiajakautumisen alusta.
Jakso 10: Aktivistien salainen asekuljetus, Risto Ryti yritetään ampua ja lokakuun vallankumous.
https://areena.yle.fi/1-4266548
A-studion toimittaja Esko Varhon ja leikkaaja Petteri Latomäen juttusarja paneutuu Suomen itsenäistymisvuosien käännekohtiin. Sarja kertoo tapahtumista ja ihmiskohtaloista sadan vuoden takaa. Sarjan kymmenes osa kertoo, kuinka Suomen kahtiajakautuminen kahteen kilpavarustautuvan leiriin käynnistyi lopullisesti.
Sisällissota 1918 - Sodan tausta
https://www.youtube.com/watch?v=tPitExF1Brw&t=16s
Sisällissota 1918 - Sodan kulku
https://www.youtube.com/watch?v=ucJju5x-aVc&t=92s
Sisällissota 1918 - Punainen terrori
https://www.youtube.com/watch?v=k9Xx8Z1U-Io&t=117s
Sisällissota 1918 - Valkoinen terrori
https://www.youtube.com/watch?v=ZIkfzYQOGxo&t=108s
Sisällissota 1918 - Saksalaiset Suomen sisällissodassa
https://www.youtube.com/watch?v=RfHkQzi5gpM&t=118s
Sisällissota 1918 - Taistelu Helsingistä
https://www.youtube.com/watch?v=qK8vBt54Ea8&t=99s
Sisällissota 1918 - Ruotsi ja Suomen sisällissota
https://www.youtube.com/watch?v=1HvzlkCdSFY&t=223s
Sisällissota 1918 - Suomen diktaattori Kullervo Manner
https://www.youtube.com/watch?v=Znnzl7rc3-U&t=53s
Suomen kuningaskunta 1918
https://www.youtube.com/watch?v=E5sDL9Ys2zY&t=95s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti