Unto Jutilan muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva
Harmonikkataitelija Unto Jutila
Unto
Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat
sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni
Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän
tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto
oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa
mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua
urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).
Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina nin kuin myöhemmin Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinö kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höylällä vastaanottajana, mutta hän koki, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.
Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, mutta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.
Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Äiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!
Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!
Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikosssa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistanut Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”
Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.
Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudessa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja hänen soittoharrastuksen syntymiseen.
Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.
Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teatteritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.
Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackn luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.
Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurilla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).
Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejakin.
Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.
Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään.
Unto Jutila 18.4.1966
1990
Hääkuvia
Unto
Jutila, sekä hanurinsoiton maailmanmestari ja Paul Norrback
Kallassa
Harmonikkataiteilija Unto
Jutila syntyi
joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa
Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja
jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja
Ämmän lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla
tukena ja turvana.
Alpo
Ylitalo muistelee
Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto
oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin
12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat
kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat.
Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.
Unto
Jutilan elämäntyöhän
harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia
jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien
taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana
Unto
Jutilaa voidaan
pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai
Pauli
Kilpiöltä.
Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback.
Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko
Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi
1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri
Suomea.
Tanssimuusikkona
Unto
Jutilan orkesterin
ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin
kalajokinenEsko
Ventelä,
jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958.
Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi
Alpo
Ylitalon yhtyeen
hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja
ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut
iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien
esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä
etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul
Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan
Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi
kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille.
Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti
Viljanen ja
hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja
harjoitusohjelmaan.
Unto oli erityisen kiinnostunut
konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui
kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala
kuului tuohon aikaan myös Veikko
Ahvenaisen harjoitusohjelmaan.
Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.
Alpo
Ylitalon yhtye
aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin
sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin
laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria
miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako
tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta
jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä
kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.
Tanssikeikoilta
palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo
Ylitalon luona.
Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas
konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja
suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat”
selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin
innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat
kuuroille korville.
Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo
Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke
Neunstedt. Heti
alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä
ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi
tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei
ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet
helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi
vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei
jäänyt huulenheitossa toiseksi.
Folke oli päivätöissä
Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti
kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja
vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki
ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen
”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä
enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta
”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt
kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka
Laila
Kinnunen oli
erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija
Merilä,
Paula
Koivuniemi ja
Jukka
Kuoppamäki.
Alpo
Ylitalo muistelee
Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi.
Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi
Virta esiintymässä.
Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta
oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja
hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle
säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja
Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko
Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli
kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo
Ylitalo lupasi
orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton
eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto
rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta
aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein
painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”.
Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja
kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu
nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”.
Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan
jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen
taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin”
bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi
oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki
saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.
Vuosina
1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan.
Alpo
Ylitalon yhtyessä
soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik
Hongell elektronihanuria
ja Holger
Moisio tenorisaksofonia.
Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko
Haavisto venttiilipasuunaa.
Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus
seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui
musiikilta, sanoo Alpo
Ylitalo.
Monet
vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät
tuolloisesta Alpo
Ylitalon yhtyeestä
tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli
monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.
Kalajokisen
laulajan Pekka
Himangan kanssa
yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama
Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto
muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977
fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.
Taiteilijana
ja opettajana
Sävellys-
ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan
kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959
nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen
jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä
teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto
F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin
pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin
ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi
ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto
1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.
Unto
Jutila osallistui
esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään
harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon
harmonikkaviikoilla. Unto
Jutila toimi
Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja
Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.
Unto
Jutilan kansainväliset
kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset
yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin
harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä
taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian
maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa
toi musette-musiikin ohjelmistoon.
Unto
Jutila levytti
kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen
visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto
Jutila oli
hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin
suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita
suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren
ehdottomuudesta.
Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta
taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla.
Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen
harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen harmonikkamusiikkiin
tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja
lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa
taustalla.
Unto
Jutilan elämän
loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti
huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä
eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992
aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely
omistettuna Unto Jutilalle.
Pelimannin jäähyväiset U Jutila
https://www.youtube.com/watch?v=05u-rviKomU&list=RDEMUtOccAAJ3MgDQcnipNYfkQ&start_radio=1
Leikitellen
https://www.youtube.com/watch?v=QHzOpKIn0D4
Lumous
https://www.youtube.com/watch?v=JOiiiIk3Tb0
Kaks'rivisen riihipolkka
https://www.youtube.com/watch?v=HgSYeBLFbKA
Maailmanpyörä
https://www.youtube.com/watch?v=Vt3dyhXYiSc
Pelimannin jäähyväiset
https://www.youtube.com/watch?v=TUevkzLQLBQ
Muistojen polku
https://www.youtube.com/watch?v=I0HKXk6xCWg
Ilta Marseilessa
https://www.youtube.com/watch?v=EgfqYlOtF5w
Ilomielin
https://www.youtube.com/watch?v=F2idKxweKzc
Hilpeä hanuri
https://www.youtube.com/watch?v=36nhVM9fwpY
Unto Jutila - Pariisin taivaan alla (Sous le ciel de Paris)
https://www.youtube.com/watch?v=_2_ZUHuuy8Y
Unto Jutila - Mustalaishanuri (Accordéon Bohémien)
https://www.youtube.com/watch?v=tLDUjAmjTUE
Unto Jutila - Fantasia polkka (Fantasie Polka)
https://www.youtube.com/watch?v=ATO4BpyGqf0
Unto Jutila - Hymni rakkaudelle (Hymne á l’amour)
https://www.youtube.com/watch?v=dsgd9-6eK2U
Karikatyyrimaalaus Pekka Himangasta
Taidenäyttelyni täydentyi karikatyyrimaalauksella laulaja Pekka Himangasta
Maalauksen on tehnyt taitelija Rositsa Tancheva
Pekka Himanka
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Himanka
Pekka Himanka (s. 17. lokakuuta 1943 Kalajoki) on suomalainen laulaja ja muusikko. Laulutaitojaan hän esitti jo viisivuotiaana ollessaan sairaalassa, mutta hänen aktiivinen muusikonuransa alkoi 22-vuotiaana. Hän suoritti vuonna 1967 radioesiintyjien diplomin. Levylaulajan uransa hän aloitti vuonna 1968, jolloin hän levytti Unto Jutilan säveltämän Kalajokivalssin. Hänen tunnetuin levytyksensä on valssi Kankaan kaunis Katriina, jonka hän levytti vuoden 1975 alussa. Himangan mukaan balladin taustalla on Vimpelin seudulta muistiin merkitty kansantarina, jonka Saukki muokkasi iskelmätekstiksi. Muita menestyskappaleita ovat muun muassa Maailman valot, Variksen saappaat ja Viimeinen tukkilainen sekä Simpeleen siiat ja Parikkalan piiat. Pääosan Himangan levytyksistä sovitti Sven Nygård.
Himanka kierteli useiden orkestereiden mukana kotimaassa ja Ruotsissa ja kävipä hän rapakon takanakin Amerikassa. Keikkamatkojaan Himanka ajoi punaisella Opel Rekord -henkilöautolla. Hänellä oli myös radio- ja TV-esiintymisiä ja oma konsertti Finlandia-talossa. Hänestä on tehty TV-dokumentti Kalajoen Pekka. Hän on levyttänyt kaikkiaan 266 kappaletta. Nykyisin keikkailu on jäänyt, ja Himanka keskittyy merenrantatilansa ja metsän hoitamiseen Kalajoella.
Kalajoki-valssi
https://www.youtube.com/watch?v=Uz8IXnq37m8&list=PLFc1K31e7etxosJLfyuqYiXYBLDfY_3At&index=17
Pekka Himanka youtube 173 videoa
https://www.youtube.com/playlist?list=PLFc1K31e7etxosJLfyuqYiXYBLDfY_3At
Soili Autio - Fermaatti-kuoro
Taitelija Rositsa Tanchevan maalaus kuoronjohtaja Soili Autiosta.
Soili
Autio on suorittanut musiikkiin erikoistuneen luokanopettajan
tutkinnon Jyväskylän Yliopistossa v. 1978 sekä Klemetti-Opiston
kuoronjohtajan tutkinnon v.1997. Hän on toiminut koko työuransa
Kalajoella, aluksi yläasteen ja lukion musiikin opettajana vuoden
ja sen jälkeen noin 400 oppilaan Pohjankylän ala-asteella
luokanopettajana ja eri luokka-asteiden musiikinopettajana vuodesta
1979 - 2016.
Musiikkitoiminnassa Soili Autio on ollut
aktiivisesti mukana jo lapsena, jolloin hän aloitti viulunsoiton
opiskelun Ylivieskan Seudun Musiikkiopistossa ja lauloi Martti
Saaren, Senni Savela-Kananojan ja Tuomo Nikkolan johtamissa lapsi-
ja nuorisokuoroissa. Myöhemmin lukioikäisenä hän johti
Ylivieskan Seurakunnan Ecclesia -lauluryhmää.
Työnsä
ohella hän on johtanut mm. oman koulunsa lapsikuoroja ja
musiikkikerhoja, Kalajoen kansalaisopiston kansanmusiikki- ym.
ryhmiä sekä ollut toteuttamassa erilaisia kuntien ja seurakuntien
yhteisiä musiikkiproduktioita.
Tällä hetkellä hänellä
on johdettavanaan kaksi kuoroa: vuodesta -78 Soilat-viihdekuoro
sekä vuodesta -98 Kalajokilaakson alueellinen Chorus Vallis
-kamarikuoro. Hän johti myös tyttökuoro Fermaattia 40 vuotta,
vuodesta 1979 vuoteen 2019. Hän on toiminut kuorojensa myötä
yhteensä kuudellatoista julkaistulla äänitteellä musiikillisena
johtajana. Kuorot ovat osallistuneet myös useisiin ulkomaisiin
konsertti- ja kilpailumatkoihin. Fermaatti-kuoro on palkittu 1.
palkintosijalla kansainvälisissä kuorokilpailuissa Hollannissa v.
1995, Italiassa v. 1998 sekä kultaisella diplomilla Espanjassa v.
2013. Chorus Vallis -kuoro palkittiin kahdella kultaisella
diplomilla ja hopeadiplomilla Tsekin Olomoucissa v. 2015 sekä
hopeasijalla Kreikan kansainvälisessä kuorokilpailussa v. 2007.
Kuorot osallistuvat myös valtakunnalliseen toimintaan SULASOLin
kautta. Soili Autio on ollut SULASOLIN Nuorten Kuoroliiton
hallituksen jäsen v. 1992-96 sekä v. 2011-2017.
Soili
Autiolle on myönnetty mm. Opettajien Ammattijärjestön hopeinen
Pro Culture -mitali v. 1994, Sulasolin hopeinen kunniamerkki v.
1999, Oulun läänin Taidetoimikunnan taidetunnustus v. 2002,
Nuorten Kuoroliiton korkein tunnustus, Heinz Hoffman -mitali v.
2003 sekä Suomen kulttuurirahaston Mikael Agricola -mitali v.
2011. Tasavallan presidentti myönsi hänelle director cantus
-arvonimen v. 2011. Fermaatti-kuoron lopetettuaan keväällä 2019
Nuorten Kuoroliitto palkitsi hänet Erkki Pohjola -palkinnolla.
Elämän sointuja
Oi
katsohan lintua oksalla puun!
Se laulaa niin kauniisti
aina.
Se korkeimman kiitokseen aukaisee suun.
Sen mieltä
ei huolet ne paina,
se laulaen Luojaansa kiittää.
Alkusoitto
Miettiessäni taaksepäin lähes 40 vuoden perspektiivillä Fermaatti-kuoron toimintaa totean, että kuoromme kokoonpano on kasvanut muutaman laulajan lauluryhmästä kuoroksi, jonka toiminta ulottuu jo kansainvälisiinkin mittoihin. Alussa ensimmäisen vuoden kohokohta oli hetki, jolloin saimme uudet paikallisen pankin lahjoittamat kuorokansiot. Nyt olemme saaneet omat kotisivut, joiden kautta voimme laajalti esitellä toimintaamme. Kuitenkin alkuvuodet ovat muodostuneet yhä merkityksekkäämmiksi kuoron taipaleella. Tuo sama innostunut ilmapiiri, laulamisen ilo, luja usko ja luottamus yhdessä musisointiin sekä pyrkimys kehittymiseen ja mahdollisimman hyvään musiikilliseen lopputulokseen kantavat yhä.
Melodiakulkuja
Jokainen kuorovuosi luo oman kuoronsa, joka syksyllä muovautuu sen mukaan, ketä kuoroon jää ja ketä lähtee - syksyn aloitus on siis aina uusi haaste. Mielessä siintää myös pitempiä linjoja esim. nauhoituksia, konsertti- ja kilpailumatkoja, koulutusta ym. Nämä antavat rytmiä ja ryhtiä työhön tavoitteena tietysti aina musiikillisen tason nousu. Missään lajissa taidot ja taitavuus, mestaruudesta puhumattakaan, eivät tule vaivatta. On osallistuttava, opeteltava, harjoiteltava, hiottava, keskityttävä ja kerrattava. Niin kuorotyössä kuin muissakin tavoitteellisissa harrastuksissa tarvitaan siis tiettyjä ominaisuuksia. Näitä ovat esim. innostus, pitkäjännitteisyys, vastuuntunto, luotettavuus, keskittymiskyky, sosiaalisuus ja sitkeys - sanalla sanoen vahva luonne. Tällaisilla eväillä varustettu kuorolainen piirtää kauniita ja vaihtelevia melodiakulkuja elämänsä taivaalle.
Harmoniaa
Melodian voi luoda yksinkin, mutta harmoniaan tarvitaan monta puhtaasti soivaa ääntä. Kuorolaisen on tiedostettava jo kuoroon tullessaan oman äänensä tärkeä merkitys koko kuorosointiin. Samoin kuoroelämässä: Tavoitteet, joihin yhdessä sitoudutaan, hyvä yhteisymmärrys ja anteeksianto rakentavat me-henkeä ja siten myös yhteissointia. Silloin, kun jokainen jäsen hallitsee stemmansa ja pystyy eläytymään ja mukautumaan osaksi kokonaisuutta, syntyy harmonia, joka voi olla yleisöllekin nautittavaa kuultavaa. Kovin kevyin perustein ei voi aiheuttaa muille sointuvaikeuksia jäämällä pois tärkeästä harjoituksesta tai esityksestä. Se, mitä luvataan, myös pidetään. Hienoja palkintoja saadaan silloin, kun ymmärtää musiikin olevan yhteinen kieli eri ihmisten, kulttuurien ja kansojen välillä. Parhaat hetket olen itse kokenut hengellisen ohjelmiston laulujen sanoman myötä.
Riitasointuja
Kuten
musiikissa niin myös kuoroelämässä kuuluu ja pitääkin
kuulua joskus riitasointuja. Pohdin usein, mitkä ovat
kuorotyössä riittävän hyvät lähtökohdat. Kalajoella ne
ovat toki paljon vaatimattomammat kuin sellaisilla
paikkakunnilla, joissa toimivat musiikkiluokat tai muuten
painotettu musiikin opetus, tai josta löytyvät akustisesti
tyydyttävät harjoitus ja esiintymistilat, tai joilla on enemmän
väestöpohjaa ja vielä opiskelun alettuakin pysytään omalla
paikkakunnalla. Näin meillä ei ole. No - asiathan voidaan
kääntää tietysti aina pienen paikkakunnan
voitoksikin...
Lopulta totean, että musiikin jännite
syntyykin siitä, miten nuo riitasoinnut purkautuvat takaisin
kauniisti soiviin kolmisointuihin, harmoniaan.
Arjen ja juhlan sointuja
Puhutaan usein viikkorytmistä kuin se olisi vain työn ja levon vuorottelua. Itse haluaisin lisätä elämään vielä arjen ja juhlan vuorottelun. Kuorotyössä näkyy selvästi, kuinka harjoitus on arkea ja esitys - pienikin - aina juhlaa. Joudun miettimään ja arvioimaan, milloin kuoro on valmis esiintymiseen. Joskus esiintymispyynnöt tulevat viime tipassa, jolloin kuorolle ei jää aikaa valmistautua huolellisesti musiikilliseen puoleen. Arkiharjoitus on aivan yhtä arvokasta ja tärkeää nuorille laulajille kuin esiintymisetkin. Jokainen varmasti haluamme, että ne juhlan soinnut, joita saamme olla tekemässä, soivat sydämistämme.
Akustiikka
Fermaatti-kuoron toimintaa tukevana ja kannustavana “akustisena ympäristönä” on useitakin tahoja. Oman kotikunnan ja kotiseurakunnan materiaalinen tuki on ensiarvoisen tärkeä jo nuorisotyönkin kannalta. Kuoro kuuluu myös valtakunnallisesti Sulasolin erikoisliittoon, Nuorten Kuoroliittoon, jonka puitteissa avautuu aivan uusi ja laajempi näkökulma koko maan nuorisokuoroihin. Nuorten Kuoroliitto on myös antanut mahdollisuuksia osallistua tapahtumiin, joista Sympaatti -festivaali on ollut yksi mieleenpainuvimmista. Tärkein ja läheisin taustaorganisaatio sekä kuorolaisille että itselleni on vanhemmista koostuva Fermaatin Tuki r.y.. Toivotankin joka syksy taas uusien laulajien vanhemmat tervetulleiksi tähän “kuoroperheeseen” kannustamaan ja tukemaan lastaan kuoroharrastuksen parissa.
Finaali
On etuoikeutettua saada tehdä tätä arvokasta työtä nuorten parissa ja olla seuraamassa kuorolaisten matkalle lähtöä. Kuten on jo aiemminkin todettu “laulajat lähtevät, laulut jäävät”. Kiitollisuudella muistan kaikkia kuorossa mukana olleita laulajia! Mitä parhainta elämän matkaa teille, rakkaat kuorotytöt!
Lopulta
kuitenkin totean: Työ jatkuu...
Se laulaen aamulla alkavi
työt
ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa
oksalla nukkuu se yöt
kuin vuode ois peitetty villoin.
Ja
kattona sillä on taivas.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fermaatti_(kuoro)
Soili Autio luopuu perustamastaan Fermaatti-kuorosta neljän vuosikymmenen jälkeen haikeana mutta ei surullisena – Kuoro juhlii 40-vuotistaivalta konsertein lauantaina ja sunnuntaina
Karikatyyrimaalaus Antero Sorastosta
Karikatyyrimaalaus Antero Sorastosta. Taiteilija Rositsa Tancheva
Kirurgian erikoislääkäri
LC Kalajoki
s. 14.4.1940
k. 21.2.2017
LL Bern 1971
Kirurg. erik. lääkäri Oulu 1985
Kirurg. osastonlääkäri Keski-Pohjanmaan keskussairaala
Vs. kirurg. apul. ylilääkäri Oulaskankaan sairaala 2005
Yksityislääkäri
Lääkintäyliluutnantti
Harrastukset: musiikki, matkailu, keskustelut
Kalajoen sairaalan vastaavina lääkäreinä ovat toimineet lääketieteen tohtori Kari Miemois 1926-37, kirurgian erikoislääkäri Untamo Sorasto 1938-72 ja sen jälkeen terveyskeskuslääkärinä Antero Sorasto vuoteen 1987 saakka.
Kunnanlääkärin virka saatiin perustettua vuonna 1913, johon mennessä kolmenkymmenen vuoden kuluessa maahamme oli perustettu 147 vastaavaa virkaa. Kunnanlääkäreinä ovat toimineet Väinö Airo 1914-1920, Karl Miemois 1921-1937, Erkki Karvonen 1937-1938, Untamo Sorasto 1938-1972. Vuoden 1953 perustettiin toisen kunnanlääkärin virka ja kunnanlääkäripiiriin liittyivät naapurikunnat Alavieska, Merijärvi ja Rautio. Viranhaltijoina ovat toimineet lääkärit Esko Taulaniemi 1953-1955, Niilo Ripatti 1955-1957, Jorma Lahtinen 1957-1959, Aatos Sarkkinen 1960-1962, Matti Kaitaluoma 1962-1968, Jorma Uurasmaa 1968-1969, Seppo Mattila 1970, Antero Sorasto 1971-1972.
Kokkolan
keskussairaalan toiminta alkoi vuonna 1970 koko tehollaan ja
Oulaskankaan aluesairaalan vuonna 1971. Kun kansanterveyslaki purki
vuonna 1972 entisen kunnanlääkäripiirin, tapahtui Kalajoen
sairaalan toimintaluvuissa kolmanneksen supistuminen. Vuoden 1974
loppuun mennessä sairaala on hoitanut kaikkiaan 60969 potilasta,
joista kalajokisia on ollut n. 40 %. Synnytyksiä on ollut 13376 ja
leikkausten luku nousee yli 20000. Sairaalan lääkärinä on
toiminut kirurgian erikoislääkärri Untamo
Sorasto (1938-1972).
Ylihoitajana oli vuodesta 1964 lähtien neiti Oili
Vänskä.
Valtava on ollut kehitysksen kulku kuvattuina vuosina..
Antero Sorasto toimi aktiivisesti mukana Särkät Soi-tapahtumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti