V.H. Kivioja ja kalajokiset kansanedustajat sekä rautiolainen ja himankalainen kansanedustaja

 

Muotokuvapiirros Jaakko Merenojasta. Taiteilija Tanja Luukkosen tekemä.

Jaakko Merenoja – valtiopäivämies

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messinkivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynttilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J. Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku

J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)

01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:

1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä

1655 Sipinpoika Laurila

1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala

1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä

1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä

1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä

1872 Jaakko Merenoja

1877-1878 Jaakko Myllylä

1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Muotokuvapiirroksen Olli Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen  

Olli Heikki (Olof Henrik) Helander eli Veten-Olli (21. huhtikuuta 1801 Juurikoski, Ylivieska – 17. toukokuuta 1886 Kalajoki) oli suomalainen Kalajoella asunut maanviljelijä, valtiopäivämies ja messinkivaluri. Olli Helander, hänen veljensä Leander ja poikansa Klaes, Leonard ja Eliel tunnettiin taitavina messinkivalureina. He harjoittivat messinkivalua Kalajoella ja Oulussa 1820-luvulta 1880-luvulle saakka. Helanderit toimivat myös kello-, kulta- ja hopeaseppinä.

Helander muutti Kalajoelle Ylivieskasta 21-vuotiaana tullessaan kotivävyksi Aksilan taloon Käännänkylän Vetenojalle. Helander toimi päätoimisesti maanviljelijänä, mutta hän hallitsi myös messinginvalajan, kellosepän, kulta- ja hopeasepän, vaunu- ja puusepän sekä sorvarin ammatit.

Liisi Kivioja – ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja Kalajoelta

Liisi Kiviojasta muotokuvapiirroksen on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Kansanedustaja Liisi Kivioja

Vasemmalla kuvassa oleva talo Liisi Kiviojan talo Lankilantie 4, jossa hän toimi Kansallis-Osake-Pankin konttorin johtajana.

Liisa (Liisi) Kivioja (entinen Kari) s. 10.1.1859 Siikajoella ja kuollut 30.10.1925 Helsingissä, oli kansakoulunopettaja, pankinjohtaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja ensimmäisessä eduskunnassa 1907-1910 edustaen Vaasan läänin eteläistä vaalipiiriä.

Kivioja oli siikajokisen räätälin tytär, joka pääsi itseopiskelun avulla Jyväskylän seminaariin ja valmistui sieltä 1881 kansakoulunopettajaksi. Hän toimi kansakoulunopettajana Vähässäkyrössä 1881-1882 ja Oulunsalossa 1882-1888. Kun hänelle ei papiksi valmistuneen puolisonsa kanssa löytynyt työtä samalta paikkakunnalta, lähti pariskunta vuosiksi 1891-97 Amerikkaan, missä aviomies toimi siirtolaispappina. Heillä oli asuntonaan eräänlainen rivitalo, jossa oli yhteinen eteinen toisen perheen kanssa, jolla oli runsaasti lapsia. Yksi lapsista mieltyi naapureihin niin, että konttasi sinne aina kun kuuli ovissa kuljettavan ja rupesi olemaan yötkin naapurissa. Kun Kiviojta olivat lähdössä Suomeen, ilmoitti pieni Jani-poika lähtevänsä mukaan. He adoptoivat lapsen – omaa lasta perheessä ei ollut – ja näin heillä oli palatessaan poika ja seurakunnan antama hopeamalja alusvateineen. Malja on Liisi Kiviojan kuoleman jälkeen ollut Kalajoen seurakunnan kastemaljana. Siihen on kaiverrettu ”Muisto Fairpartin seurakunnasta pastori A.Kiviojalle”.

Suomeen palattuaan Kiviojat asettuivat ensin Teuvalle, mutta tulivat Kalajoelle 1902. Aapeli Kiviojan tultua valituksi Kalajoen kappalaiseksi. Teuvalaiset pyysivät tarmokkaan pastorskan kansanedustajaehdokkaaksi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin, ja hänet valittiin Suomalaisen oulueen listoilta kansanedustajaksi Vaasan läänin eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1907-09. Matka eduskuntaan kulki Kalajoelta.

Eduskunnassa Liisi Kivioja kannatti muiden naisedustajien rinnalla naisille oikeutta

kaikkiin valtion virkoihin, kätilöiden palkkaamista kuntiin, 21 vuotta täyttäneille aviovaimoille täysivaltaisuutta itseensä ja omaisuuteensa nähden, äitien vakuutuslainsäädännön parantamista ja aviottomien lasten aseman parantamista, mutta myös muun muassa yleistä oppivelvollisuutta ja kansankirjastojen avustamista. Kalajoen Hietalan kappalaisen pappilassa hänen käden jälkensä näkyy vieläkin, sillä suurin osa hänen istuttamistaan pihakoivuista on vielä pystyssä.

Miehensä kuoltua 1909 junassa paluumatkalla Helsingistä sairaalahoidosta Liisi Kivioja lähti Kuopioon, missä hän oli vanhain sokeain työkoulun johtajana 1910-1918. Kun hän joutui jättämään tehtävänsä koulun taloudellisten vaikeuksien vuoksi 1918, hänet valittiin naiselle harvinaiseen tehtävään, Kansallis-Osake-Pankin paikallisen konttorin johtajaksi Kalajoelle.

Kesällä 1918 hän palasi Kalajoelle, missä hän oli viihtynyt hyvin. Hän osti Mehtäkylästä hirsitalon, jonka siirrätti kirkonkylälle – osoite Lankilantie 4. Talon kulmakamarissa hän hoiti Kansallis-Osake-Pankin asioimiston johtajan töitä 1918-25.

Tämän lisäksi hän osallistui Kalajoen naisyhdistyksen toimintaan, jossa hän oli ollut mukana jo kappalaisen puolisona. Jäsenet hankkivat varoja mm. keittämällä hernesoppaa Santaholman pyykkipadassa markkinamiehille myytäväksi. Naisyhdistys piti joitakin vuosia Tyngällä Rahkossa keuhkotautiparantolaakin. Yhdistys on lopetettu 1960-luvulla. Liisi Kiviojan elämäntyön merkittävin vaihe ajoittuu Kalajoelle.

Liisi Kivioja
http://arenan.yle.fi/radio/1285084

Sakari Ainali – kansanedustaja

Sakari Ainalin muotokuvapiirroksen on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Sakari Ainali oli kansanedustaja ja maallikkosaarnaaja, joka oli Himangalla 3.12.1874 ja kuollut Oulaisissa 31.10.1938. Sakari Ainalin vanhemmat olivat Matti Ainali ja Briitu Isopahkala. Sakari Ainali syntyi Sillantakasen talossa Himangan Ainalin kylässä. Koti oli maanviljelstila ja eläminen perustui siellä suurimmaksi osaksi luontaistalouteen. Lasten ollessa alaikäisi äiti kuoli. Sakari oli lapsista vanhin ja kun hän oli 19-vuotias meni isä toisen kerran naimisiin. Tämä ei ollut Sakarille mieleen ja hän sanoi veljelleen Oskarille lähtevänsä Ameriikkaan. Sinne hän lähtikin 1893. Matkarahaa hän sai isältään 500 mk ja evästä kotoaan mahdollisimman paljon. Matkatoverit olivat välillä ihmetelleet, kun Sakari ei ollut raaskinut ostaa itselleen juuri mitään, kuten toiset olivat tehneet.

Viikkoja kestäneen matkan jälkeen oli haastattelu ja tulotarkastus. Tulijoilla olisi pitänyt olla jokin tietty summa maihinnousurahaa. Vuorollaan sitä oli kysytty Sakariltakin. Hän oli vastannut hänellä on kymmenentuhatta markkaa. Tosiasiassa hänellä oli vain 50 penniä, mutta hän pääsi maihin. Matka jatkui South Dakotaan Black Hillsin vuoristoon Lead-nimiseen kaupunkiin. Siellä oli ja on vieläkin kultakaivos. Sinne Sakari pääsi töihin. Vaikka hänellä oli vain kaksi viikkoa kiertokoulua ja rippikoulu koulupohjanaan, niin hän halusi oppia sillä ”engelskaa” ja myös oppi niin, että tuli toimeen. Työssään hn kohosi työnjohtajaksi. Amerikassa Sakari avioitui Etelä-Pohjanmaalta tulleen Maria Leppilaakson kanssa. Kotimaa oli kuitenkin mielessä ja Matti-isän kursu Ainalin kylälle. Loppuvuodesta 1902 perhe muutti takaisin Suomeen ja ensin Ainalin kylälle.

Seuraavana kesänä tulivat kovat koettelemukset. Kaikki kolme perheen lasta kuolivat viikon sisällä silloin raivonneeseen tulirokkoon. Sakari ja Emilia muuttivat Himangan kirkonkylälle 1903, josta he olivat ostaneet pienen maatilan. Asuttuaan aluksi pienessä mökissä he vuonna 1904 rakensivat uuden asunnon, joka sijaitsi nykyisen Joensuun kaupan kohdalla. Samana vuonna Sakari Ainali sai uskonnollisen herätyksen, hän lähti parannuksen askelille ja sain uskon lahjan. Vuonna 1906 hän alkoi saarnatoiminnan , oli Lestadiolaisen lähetystoiminnan palveluksessa toiminnanjohtajana 1906-1913 liikkuen eri puolilla maata. Saarnatoimi jatkui kuolemaan saakka, vuoteen 1938.

Sakari Ainali oli perustamassa Himangan Saha ja Mylly osuuskuntaa vuonna 1911. Hän oli osuuskunnan johtajana 1911-18 ja hallituksen jäsenenä 1919-1923, välillä tilintarkastajana ja sitten uudelleen hallituksen jäsenenä vuoteen 1934. Sakari Ainalin yhteiskunnallinen toiminta alkoi Himangan kunnan luottamustehtävissä. Hän oli kuntakokouksen puheenjohtaja 1910-19 ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja 1920-1921 ja jäsenenä 1922-26 sekä 1936-38. Hän oli perustamassa osuuskauppaa ja säästöpankkia Himangalle 1914.

Vuonna 1924 Sakari Ainali valittiin kansanedustajaksi Oulun läänin et. Vaalipiiristä. Toisen kerran hänet valittiin samasta vaalipiiristä 1927. Jouko Talonen kirjoittaa väitöskirjassaan 1988, että Sakari Ainali oli näissä vaaleissa kokoomuspuolueen ääniharava. Vuoden 1929 vaaleissa Sakari Ainali joutui kovan arvostelun kohteeksi suhtautumisestaan taidepohjaisen kulttuurin kuten esim. oopperan määrärahoihin. Hänet leimattiin myös naispappeuden vastustajaksi ja eräitä muita ehdokkaita pidettiin Ainalia sivistyneempinä. Hän jäi näissä vaaleissa valitsematta, mutta kun eduskunnan hajottamisen vuoksi pidettiin uudet vaalit jo vuonna 1930, valittiin Ainali samasta vaalipiiristä kuin aikaisemminkin. Tämä kansanedustajakausi kesti vuoteen 1933.

Kirkolliskokouksen jäseneksi Ainali valittiin 1928. Siellä hän kuului mm. virsikirjavaliokuntaan 1934-35. Sakari Ainali oli vuoden saarnamatkalla USA:ssa. Vuodet 1932-35 olivat Sakari Ainalin elämässä raskaita ja murheellisia. Oli kuoleman surua, kun vaimo ja kolme lasta kuolivat. Viimeisenä kuoli juuri papiksi valmistunut Arvo-poika, josta isä toivoi työnsä jatkajaa Jumalan valtakunnan työvainiolle. Perheeseen syntyi 13 lasta ja kahdeksasta Sakari Ainali joutui luopumaan ennen 1938 tapahtunutta kuolemaansa.

V. H. Kivioja - kansanedustaja, rovasti

V.H. Kiviojan muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola

Vilho Heikki Kivioja syntyi 21.1.1896 Kalajoella ja kuoli 2.11.1977 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat talollinen Heikki Juhonpoika Kivioja ja Susanna Sofia Antintytär, omaa sukua Himanka. Pariskunnalle syntyi kuusi lasta, joista Vilho toiseksi nuorin. Kalajoen maalaisympäristö leimasi tulevan valtiomiehen lapsuusmaisemaa. Vilhon kotitila, Kiviojan tila, oli paikallisiin tiloihin verrattuna suuri. Perhe hoiti 20 lypsävää, 16-17 hiehoa ja yhtä sonnia. Vilhon isä, Heikki Kivioja tunnettiin lestadiolaisten johtomiehenä ja Rauhanyhdistyksen perustajana. Vilho oli nelivuotias kun perheen äiti Susanna Kivioja kuoli. Isä kuitenkin meni melko pian uudelleen naimisiin ja lasten äitipuoli tuli Kiviojan taloon vuonna 1902. Vilho Heikki Kivioja kihlautui kokkolalaisen Alice Johanna Bergrothin kanssa kesäkuussa 1917 ja heidät vihittiin joulukuussa 1918. Vilho Kivioja oli vapautettu polvivamman vuoksi helmikuun alussa 1918 Kalajoen kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa asevelvollisuudesta.

Kiviojan perheeseen syntyi 11 lasta, neljä tyttöä ja seitsemän poikaa. Kivioja valmistui papiksi 1918. Myöhemmin hän täydensi opintojaan suorittamalla filosofian kandidaatin tutkinnon 1945 ja auskultoimalla uskonnon opettajaksi. Kivioja toimi ylimääräisenä pappina useissa seurakunnissa, kuten Rovaniemellä, Hyrynsalmella, Pyhäjärvellä, Haapajärvellä ja Kuivaniemellä, kunnes hänet valittiin Kalajoen seurakunnan toiseksi kappalaiseksi 1923. Hietalan pappilaan kuului siihen aikaan 20 hehtaaria viljeltyä maata. V. H. Kivioja oli Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen 1924-25 ja 1928-29.

Pitkäaikainen kansanedustaja

Kiviojan ehdokkuus ei saanut puolueessa kaikkien hyväksyntää, sillä joillakin oli pelko, ettei vaalipiirin entinen maalaisliiton lestadiolainen kansanedustaja Eero Nurmesniemi pääsisi enää eduskuntaan. Maalaisliitto sai kuitenkin läpi molemmat vanhoillislestadiolaiset ehdokkaansa, Kiviojan ja Nurmesniemen. V.H.:lle, kuten häntä yleisesti kansan suussa nimitettiin, annettiin 2683 ääntä.

V.H. Kivioja toimi ansiokkaasti kansanedustajana vuosina 1929-1944. Hän oli maalaisliiton edustaja ja toimi koko kansanedustajakautensa lakivaliokunnan jäsenenä. Ensi töikseen hän kiinnitti huomiota kansanedustajien korkeisiin palkkoihin. Hän ei esitellyt aloitettaan kansanedustajien palkoista edustajatovereilleen ja joutui sen vuoksi eduskuntaryhmänsä ripitettäväksi. Eduskuntaryhmän mielestä Kivioja oli aloitteellaan saanut eduskuntatyön naurunalaiseksi ja näin halventanut eduskunnan arvoa. Vaikka V.H.:n aloite ei saanut kansanedustajien tukea niin hänellä oli kuitenkin kansan tuki takanaan. Kivioja oli myös tyytymätön kansanedustajien työn verkkaisuuteen. Hän ei hyväksynyt kansanedustajien laiskottelua. Hän vetosikin pappina Raamatun sanoihin: ”Työtä on tehtävä otsansa hiessä”. Mies oli myös suuren valiokunnan jäsen ja perustuslakivaliokunnassa varajäsen. V.H. ei kielloista huolimatta lakannut puuttumasta kansanedustajien palkkoihin. Taustalla lienee vaikuttanut pula-aika. Vihdoin Kiviojan aloite kansanedustajien palkoista sai eduskuntaryhmän yksimielisen kannatuksen ja se hyväksyttiin ilman keskustelua 24.11.1933.

Kivioja oli vahvasti kieltolain kannalla loppuun saakka. Eduskunnassa hilpeyttä herättäneessä puheenvuorossaan hän ehdotti, että väkijuomalain 93 §:n täytäntöönpanoasetukseen hallitus sisällyttäisi sellaisen pykälän, että tarjoilija sekoittaisi väkijuomat, esimerkiksi sillisalaattiin tai riisiryynipuuroon, koska on mahdollista, että laivassa matkustava asiakas tilaa aterian, mutta ei syö, vaan juo ainoastaan juoman.

Kansan ymmärtäjä

V.H. Kiviojan myötätunto oli heti alusta alkaen Nivalan konikapinan pulamiesten puolella. Hän teki yhdessä saman vaalipiirin kansanedustajien kanssa aloitteita kapinallisten armahtamiseksi. Kivioja hyväksyi täysin pulamiesten toiminnan esivaltaa vastaan ja kannattaessaan heidän armahtamistaan V. H. suhtautui varsin nihkeästi viihdepohjaiseen kulttuuriin. Hän edusti ajattelua, jossa oopperaa ja teatteria pidettiin turhuutena ja hänen mielestään näihin ”herrojen hömpötyksiin” tuhlattiin liikaa valtion varoja. Kivioja suhtautui kielteisesti myös kilpaurheiluun, mutta ei urheilun harrastamiseen.

Eduskuntatalon valmistuessa 1931 nousi meteli Wäinö Aaltosen eduskunnan istuntosaliin tekemistä muotokuvista. V.H. Kivioja vaati epäsiveellisten patsaiden poistamista. Kivioja olisi sijoittanut patsaisiin menneet rahat mieluummin köyhien kotien lapsille. Kivioja puheenvuorossaan totesi, että ”pikemmin ne esittävät hullujenhuonelaisia niin kuin Luukkaan evankeliumissa 8:27 kerrotaan, että mielenvikainen mies ei pitänyt vaatteita päällään.”

Kalajokiset muistavat rovastin mielipuuhassaan eli kuokan varressa. Kuokka ja lapio luontuivat hänelle yhtä hyvin kuin kansliatyötkin. V.H. teki kaikkia töitä. Kerrotaan, että hän oli ollut alasti tyhjentämässä lehmänavetan virtsakellaria, kun Kyösti Kallio oli tullut ministeriaikanaan tapaamaan Kiviojaa, joka oli syytänyt alasti kellarin pohjasta sakeaa velliä ämpäriin. On todennäköistä, että rovasti ei halunnut sotkea vaatteitaan vaan toimi virtsakellarissa sen takia alasti.

Kansanedustaja Vilho Kiviojan aktiivisin kausi sijoittui vuosiin 1931-1935, jolloin hän käytti 277 puheenvuoroa.

Kiviojalle jäi eduskuntatyöstä aikaa muuhun. Niinpä hänellä oli 1930-luvulta alkaen keskiviikkoisin radion aamuhartausvuoro, mikä oli suora lähetys Vanhasta kirkosta. Rovasti piti myös iltahartauksia, usein juuri perjantaisin, jolloin hänellä oli tapana sisällyttää hartaukseen viestejä perheelleen. Niinpä hartausten jälkeen yleensä tiedettiin pääsikö V.H. viikonlopuksi kotiin.

Ratahanke tuotti pettymyksen

Vilho Kivioja ei ollut valtakunnan tason poliitikko. Hän ajoi eduskunnassa enimmäkseen paikallisia asioita. Hän jäi aikansa muiden vahvojen maalaisliittolaisten, kuten Kyösti Kallion ja K.A. Lohen varjoon. Kiviojan ansiosta saatiin aikaan Alavieskan- Raution maantie ja Siiponjoen perkaus.

Kansanedustajana Kivioja otti kantaa Siiponjen perkaukseen ensimmäisen kerran vuoden 1935 tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä.

Kalajoen rautatiehanketta V. H. Kivioja ajoi koko kansanedustajakautensa ajan. Ensimmäisen aloitteensa hän teki rautatiestä vuoden 1929 valtiopäivillä. Seuraavilla valtiopäivillä hän uudisti aloitteensa. Hän perusteli aloitettaan seuraavasti: ”Tarpeellinen hiekka löytyy radan varteen kaivettavista sivuojista, joista ei tule suuria kustannuksia, vaan insinööri Reijmanin lausunnon mukaan tarvitsee vain latoa ratapölkyt ja kiskot, niin rata on valmis.” Kivioja uudisti aloitteensa myös vuoden 1933 valtiopäivillä. Rautatiehallitus ilmoitti kuitenkin tammikuussa 1938, että rautatien rakentaminen Rahjaan oli rautatiehallituksessa hylätty. Syyskuussa 1944 päivätty aloite oli Kiviojan viimeinen vetoomus satamaradan puolesta.

Vilho Kivioja otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asuttamiseen. Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.

Kalajoen kirkkoherrana

Kivioja kieltäytyi enää asettumasta ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa sodan jälkeen, koska hänet oli valittu 1940 Kalajoen kirkkoherraksi. V.H. toimi Kalajoen ainoana pappina vuoteen 1964. Hän halusi toimia seurakunnassaan ilman apulaisia ja tällä tavoin säästää seurakunnan varoja. Seurakunnan hautausmaat teettivät rovastille paljon töitä. Kivioja harrasti myös kirjeenvaihtoa ja säästi aina pitkän pennin käyttämällä kirjekuoret uudelleen. Kansliatöissä hän käytti perunaa liimana. Kirkkoherra ei omistanut autoa vaan kulki työmatkansa pyörällä. Myöhäisemmässä elämänsä vaiheessa polvivammansa takia yhdellä jalalla naisten pyörällä polkien, mikä kuva on jäänyt kalajokisten mieliin unohtumattomasti.

Eräänä talvena Kalajoella oli ollut kova pyry ja sen jälkeen suoja. Kun heti perään tuli pakkanen, kinokset kovettuivat niin, että teitä oli vaikea aurata. Kanttori Pöyhtäri ei saanut autoaan liikkeelle, koska tiet oli ”ummessa”. Seuraavana päivänä olisi ollut meno kinkereihin rovastin kanssa. Kanttori soitti tielaitokselle, että auraisivat tanhuan, mutta sieltä oli ilmoitettu, ettei auto jouda vielä seuraavana päivänä. Kanttori Pöyhtäri soitti Kiviojalle, että mennään taksilla, kun ei pääse omalla autolla kinosten vuoksi. Aamulla kun kanttori heräsi, V.H. oli luonut tanhuan auki. Kivioja säästi seurakunnan varoja, koska ei tarvinnut maksaa taksimaksua.

Vilho Kivioja toimi myös Kalajoen yhteiskoulun rehtorina ja rakennustoimikunnan puheenjohtajana. 1950-luvulla oli rakennustarvikkeista pulaa. Kun Urho Kekkonen täytti 50-vuotta niin hän laittoi Urholle onnittelut ja lisäsi tekstiin terveiset, että laita Urho sementtiä. Urho Kekkonen täytti Kiviojan pyynnön ja niin yhteiskoulun rakentaminen edistyi merkittävästi.

Erkin arvio V.H.Kiviojan toiminnasta

V.H.Kivioja oli oman tien kulkija, todellinen suuri persoona. Hän otti eduskunnassa kantaa myös siirtoväen pika-asutukseen. Hän oli uudisraivauksen kannalla ja näin hänen kantansa poikkesi maalaisliiton yleisestä mielipiteestä.

Kivioja oli ahkera ja oikeudenmukainen mies. Hän toimi pontevasti ns. Kalajoen kapinan epäoikeudenmukaisten tuomioiden peruuttamiseksi ja tuomittujen armahtamiseksi. Koko rähäkkä kesti kymmenisen minuuttia lokakuussa 1953 ja poliisit pääsivät poistumaan ilman, että kenelläkään olisi vuotanut verta. Ehdottomiin vuoden vankeusrangaistuksiin tuomittiin neljä ja ehdollisiin puolikymmentä miestä. Kiviojan alullepanemissa kanteluissa viranomaisia syytettiin vääristä tutkinta- ja kuulustelumenetelmistä ja jopa vääristä valoista. Kiviojan ja kirkkoneuvoston kantelukirjelmiä oli oikeuskanslerin käsiteltävänä vielä vuonna 1963.

Kirkkoherrana Kivioja halusi olla tasapuolinen kaikille seurakuntalaisille. Vaikka hänellä oli kirkkoherrakauden alkupuolella skismaa vanhalestadiolaisten kanssa, hän antoi myöhemmin rauhan myös heille. Kivioja tapasi työssään paljon ihmisiä, mutta siitä huolimatta hän oli hyvin yksinäinen kulkija.

V.H. oli innokas esperanton harrastaja. Joka kesä hän osallistui, mikäli mahdollista, eri puolilla maailmaa pidettäviin esperantokongresseihin. Rovasti Kivioja oli myös innokas sukututkija. Hän on todellinen merkkihenkilö, joka ansaitsisi suurempaa huomiota jälkipolvien keskuudessa. Toivon kuitenkin, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeen V.H.Kivoja ei enää olisi Kalajoen viimeinen kansanedustaja.

V.H. Kiviojan muisteluksia Matti-pojan esittämänä

1.

"Paitsi sahtia käytettiin sintua (vedellä jatkettua huitua eli kirnupiimää) niittujuomana. Sateisena aikana se ei kulunut.Kun äiti kaipasi sitä astiaa, niin seuraavana päivänä kannoin sen täyden astian takaisin kotiin. Nuhteet tuli: eihän ollut tarkoitus niin raskasta kantaa, olisihan sen melkein veden saanut kaataa sinne Samunevalle. - (Matin välikommentti: kun äiti jostain torui isää - esim. likainen paita päällä, niin isän tapana oli sanoa 'eihän niitä nuhteita voi välttää' ja hymyili makeasti!)

Isäni veisti hirsiä rantteella hyvin kumarassa. Pässi pökkäsi takaapäin arvaamatta veistäjää peräpuoliin niin että tämä kaatui eteenpäin. Noustuaan hän sanoi: 'pökkääppä vielä niin isken tällä piilulla'.

Vanhat kätkyet olivat pitkinpäin soutavia. Sellaisessa isäänikin oli soudatettu. Hietalaan tullessamme hän muutti sen poikkipäin soudatettavaksi, kuten oli Kiviojalla hänen tekemässään kätkyessä meitä lapsia lullattu, ja antoi tuon muunnetun kätkyen meille Hietalaan. Siinä on lapsiamme ja lastenlapsiamme lullattu.

Pottu otettiin alkuaan pienellä kuokalla ja kuokkija viskasi eri koriin pikkupotut ja eri koriin isot. Kun 1900-luvun alkupuolella ruvettiin sahroilla kyntämään pottupenkki halki, oli kullakin vain yksi ämpäri kädessään, johon hän poimi potut. Silloin piti ennen kellariin panoa lajitella pikkupotut erilleen lehmiä varten.

Laivasta Piekkon Aukko oli saanut erikoisen hyviä muikuloita. Ne ovat yhä hyvässä maineessa. Niistä sanottiin, että niitä ei tarvitse kahdesti höystää; kun ne vain on höystetty peltoon, ei pataan enää tarvitse lihalla höystää, niin hyviä ne ovat.

Simppu ei ole mieluinen kala. Piekkon Aukko oli pannut niitä keväällä pottumaahansa höystöksi uskoen, että ne heti mätänevät. Poikaset olivat panneet simppuja syksyllä potunnoston aikana Aukkon pottupenkkeihin. Kun hän kuokkiessaan huomasi niiden vähän liikahtelevan, oli hän sanonut, että ovatpa sitkeähenkisiä, kun ovat pottumaassa eläneet koko kesän. Varmaankin hän arvasi asian oikean laidan, mutta halusi narrata pojat luulemaan, että hän todella uskoi ne samoiksi simpuiksi." (VHK 1976-7)

2.

Kun täällä on ollut viime aikoina puhetta Kalajoen pappilasta, niin tuonpa esille sen historiasta joitakin mielenkiintoisia vierailuja: Talo valmistui 1802 suurten riitojen keskellä, kappeliseurakunnat (jokivartta ylöspäin) eivät olisi halunneet osallistua niin suuren talon rakentamiseen.

Suomen sodan (1808-1809) aikana venäläinen kenraali Kulnev siellä asui vähän aikaa, perimätiedon mukaan hänen hevostaan pidettiin silloin salissa. Jotkut myöhemmät papin perheet ovat siellä nähneet kummituksia ja olettaneet Kulnevin kummittelevan. Isäni sanoi kummituksista, että niitä nähdään siellä, missä niihin uskotaan! Meidän perheen aikana ei siellä kummituksia näkynyt.

Keisari Aleksanteri I pistäytyi siellä 1819 ohikulkumatkallaan Oulusta Kokkolaan.

Valvontakomission venäläisporukka (eversti, tulkki, autokuski) kävi siellä syömässä syksyllä 1944. Isä oli silloin eduskunnassa; puhelin soi eräänä päivänä aamupäivällä: äiti vastasi puhelimeen - nimismies soitti, että voisiko valvontakomission seurue tulla meille syömään lounasta ihan hetken kuluttua, kun Kalajoella ei silloin ollut mitään ravintolaa. Tietysti äiti oli luvannut, ja porukka sai syödä samaa ruokaa kuin me muutkin, perunakattilaan oli vaan pantu muutama pottu lisää ja sitä rataa. Kun vieraat istuivat pöytään, eversti otti pistoolin vyökotelostaan ja laittoi sen lautasen viereen pöydälle. Silloin äiti oli sanonut, että meillä ei pidetä asetta ruokapöydällä. Kiltisti oli herra pannut aseensa takaisin koteloon.

Sitten joulun alla 1950 yllättäen tupsahti pääministeri Kekkonen ohikulkumatkallaan tervehtimään vanhaa istuntosalin vierustoveriaan. Juuri silloin isä oli tekemässä vuokrasopimusta Jani Laitalan kanssa, joka sitten vuodenvaihteesta alkaen asuikin perheineen meidän pihapiirissä, kun isä lopetti maanviljelyksen. Kekkonen sai olla asiakirjan todistajana.

3.

Isäni muisteluksista löytyy juttua vasankarilaisesta Manni-Eerasta (1837-1918). Hänellä oli oma sakki ja paljon hän sai tuomioita Oulun ja Kokkolan välisellä alueella varkauksista. Vanhana hän kiersi kauppaamassa niiniluutia, joita oli oppinut tekemään vankilassa, ja monenlaista muutakin pikkutavaraa. Hän kertoi itsellään aina olleen rehelliset periaatteet, varasti vain rikkaista taloista. Itse hän kertoi, että aina oli uutinen lehdissä, mistä oli varastettu, mutta ei koskaan uutista siitä, mihin taloon oli tavaraa tuotu. Oli näet monesti tuonut vaatetavaraakin sylikaupalla köyhiin paikkoihin.

4.

Otanpa tähän katkelman isäni muisteluksista: "Uteliaisuudesta isäni meni 1874 Mansikkaniemeen, lähelle uusinta satamaamme, jossa rakennettiin yhtymän laivaa nimeltä "Kalaja". Kymmenkunta vuotta purjehdittuaan se katkesi Atlantilla höyrylaivan törmäyksestä. Vain perämies ja sika hukkuivat."

5.

Tässäpä taas ote isäni muisteluksista: "Leiririppikoulun aloitti Tuomas Pöyhtäri Hietalassa 1965. Aina oli joku oppilas kaupassa tai muuten poissa tunnilta. 1967 se siirrettiin Kallassa pidettäväksi. Siellä ovat kaikki aina olleet tunnilla. Siitä paikasta oppilaat pitävät. Itse olen sitä siellä pitänyt eläkevuosinani."

6.

Pari juttua kalajokisista linja-autoista; veljeni Erkki on näitä aikoinaan kertonut: "Sota-aikana olin konnaripoikana Kangas Ilmarin Kokkolan linjalla. Ensimmäisellä kerralla Ilmari valmensi: aivan niinkuin isäs joulukirkossa huutaa, että edessä on tilaa, niin huutele sinä Himangalta lähtien, että perällä on tilaa."

"Tulin isän kanssa postiautossa Sievistä Kalajoelle. Kuljettaja Huomasen piti pysäyttää Ylityngällä Kaakon talon kohdalla, mutta kun Kotiahon Riku oli aurannut siinä kohtaa ojan päältä, niin etupyörähän putosi ojaan. Huomanen kiersi autoa ympäri ja hoki: kahtotaan, kahtotaan. Isä totesi, ettei kahtominen auta, ja haimme Kaakon liiterin edestä kunnon rangon kangeksi ja protin sekä halkoja noston jälkeen pyörän alle. Ei linja-auto siinä painanut mitään, kun pian päästiin jatkamaan matkaa emäntien ihmetellessä papin voimia."

Taksiautoista 1950 -luvulta muistan ainakin Priuskan Niilon. Olen kuullut että semmoisella kyydillä on kuljetettu jopa varsoja ym. eläimiä. Jospa joku tietäisi niistäkin hauskoja juttuja?

7.

Limsatehtailija Maria (Maija) Rapin isä oli kunnankirjuri Kalle Myllylä. Kalle Myllylä kyllä ansaitsee oman lukunsa tänne, kuten VHK:n kertomasta ilmenee: "Kirjuri Kalle Myllylä (1844-1923) oli nuorena saanut kirjanpidonkin opetusta pastori Alceniukselta, joka siirtyi Lapväärtin kirkkoherraksi 1857. Kunta irtautui seurakunnasta 1865 annetun asetuksen mukaisesti. Aluksi kunnankirjuriksi valittiin Ventelän Jukka, joka ei ollut ensinkään tilimies. Sitten Georg (Jorge) Rajander, mutta tilit eivät tulleet kuntoon ennen kuin Kalle Myllylä sen teki. Hän oli kirjurina ainakin jo 1870 ja erosi vasta 1.1.1923. Yli 50 vuotta hän hoiti Kalajoen kunnan asioita ja tunsi kunnallishallinnon alat, joissa monissa hän oli ollut puheenjohtajanakin. Pietari Päivärinnan jälkeen hänet valittiin talonpoikaissäädyn edustajaksi, oli alussa myös yksikamarisessa eduskunnassa. Hän oli oppinsa itseopiskelulla hankkinut, luonteeltaan hän oli hyvin vaatimaton. Kun isännillä tuli erimielisyyttä, miten jokin asia oli, sanoivat kaikki yksimielisesti: "kysytään kirjurilta". Melko vaatimaton oli Myllylän hautaus. Siinä Tuomas Pohjanpalo kyllä yritti painottaa, että hänessä Kalajoki menetti paljon. - Kuntakokouksessa 1890-luvulla oli nimismies Snellman selostanut lääninhallituksesta tullutta ruotsinkielistä kirjettä, minkä jälkeen kirjuri oli ottanut sen käteensä ja sujuvasti lukenut sen suomeksi, jolloin nimismies oli katsonut pitkään kirjuria mitään sanomatta."

8.

Vieläkö jaksatte kuulla Kalajoen historiaa? Tässäpä olisi taas VHK:n muisteluita: "Nikodemus Heikkilä (1850-1933) laittoi Kalajoella ensimmäisen separaattorimeijerin n. 1888. Sen separaattorin kuula oli makuuasennossa ja käytettiin lopuksi savenvalajan koneena. Ensimmäinen meijerska oli kirjurin tytär Maria Myllälä (s.1870), joka 1889 avioitui Robert Rapp'in kanssa. Kun maito lämmitettiin ja kuorittu maito lämpimänä kesäkuumallakin ajettiin pitkiä matkoja takaisin taloihin, se pilaantui kuljetuksessa. Tästä tuli se luulo, että sepo pilaa maidon. Siksi sepoa aluksi vieroksuttiin. Maito kylämeijereissä jäähdytettiin maitosaappaissa ja sitten erikoiskauhalla kerma siitä kuorittiin erilleen. - Lapsuudessani oma isäni oli jo kauan ajatellut ostaa separaattorin, mutta äidilläni oli huonot ennakkoluulot siitä. Kun isä tilasi separaattorin äidin loppuaikoina ja voikuski Kustu Mantila sen toi asemalta meille, ruvettiin sillä sepoamaan. Muutaman päivän kuluttua isä kysyi äitiltä, saako sepon viedä pois. Vastaus oli: Ei millään."

9.

Jos olette ihmetelleet, mitä VHK:n muistelukset ovat, niin kerrotaanpa se tarina: Joulun alla 1975 me sisarukset pohdimme, mitä isälle 80-vuotissyntymäpäivälahjaksi 21.1.1976 antaisimme. Lopputulos oli, että me kaikki kirjoitamme omat muisteluksemme aiheena isä: kun siihen vielä muutama muu sukulainen osallistui, niin siihen tuli noin 50 A4-sivua hauskojakin juttuja omista lapsuusmuistoistamme. Minä ne kokosin ja monistin suvulle, isä sai sen kansioon pannun monistenipun syntymäpäivänään saatepuheeni lopuksi ja tuntui olevan lahjastaan iloinen. Senhän kaikki tietävät, että vanhuksille on vaikea löytää sopivaa lahjaa, heillähän jo on kaikki tarpeellinen. Siis tämä lahja oli mieluinen, ja pian isä alkoi lähettämään minulle korjauksia meidän kirjoituksiin; tarkka kun oli, niin hän muisti/tiesi asiat vähän erilailla kuin joissain kohdin oli kirjoitettu. Korjauksia/kommentteja tuli kymmenittäin. Sitten isä sai 'juonesta kiinni' ja alkoi itsekin muistelemaan omaa lapsuuttaan ja siitä pikkuhiljaa aihe levisi omaan aikuisaikaansa ja sellaisiin Kalajoen tapahtumiinkin, joita hänellä sattui olemaan mielessä. Niitäkin tuli noin vuoden kuluessa toista sataa liuskaa, joissa oli paljon päällekorjauksia ja saman asian toistojakin. Ne kaikki puhtaaksikirjoitin uudestaan ja jaoin suvulle liitettäväksi samaan nippuun alkuperäisen lahjan kanssa.

Keskustelin isän kuolinvuoteen äärellä syksyllä 1977 näistä muisteluksistakin, ja hän esitti vielä kiitollisuutensa saamastaan avusta ja sanoi minulle, että saan menetellä hänen muistelustensa suhteen parhaaksi katsomallani tavalla. Sillä valtuutuksella näitä yleisempiä Kalajokeen liittyviä juttuja jo kirjoitin Kalajoki-lehteen 1990-luvulla melkoisen määrän. Ehkäpä tämä fb-foorumi on myös sopiva paikka ottaa sieltä esiin näitä paikkakunnan historiaan liityviä asioita, joita jo olettekin saaneet lukea.

10.

Lapsuudessani olin usein isäni mukana kirkossa, istuin 'kiltisti' sakastissa suntio Eino Nevalaisen kanssa. Se jäi niiltä ajoilta erityisesti mieleen, kuinka Nevalainen laski kolehtirahat: hän kaatoi kolehtihaavin ylösalaisin kirjoituspöydälle; siitä sitten yhdessä hänen neuvojensa mukaan rahakasasta laitettiin samanarvoiset lantit 10 kpl:een pinoihin vierekkäin (loppuliturgian aikana). Kun pinot olivat keskenään saman korkuisia, niin siinä varmistui, että niissä oli varmasti se 10 kpl. Sitten vaan laskettiin pinot ja ylijääneet erikseen yhteen. Se kävi suntiolta pikkupojan silmin hyvin näppärästi. Sitten hän kirjoitti summan lapulle, isä kaivoi povitaskustaan mustan kangaspussin, johon rahat ja paperilappu laitettiin, ja pussin suu solmittiin tiukasti kiinni. Seuraavana aamupäivänä isä vei sen rahapussin Säästöpankkiin Anni Helasen käteen, joskus minäkin olin mukana. Eiköhän siellä pankkisalissa peremmällä myhäillyt myös pankinjohtaja Kustaa Rahko työpöytänsä äärellä. - Vähän isompana minulla oli tapana useinkin kerätä lehtereiltä kolehti, ettei suntion tarvinnut siellä käydä. Muistaakseni Nevalainen ei kaivanut hautoja, vaan silloin haudankaivajina olivat veljekset (?), joiden nimi ei nyt tule mieleen (jospa joku muistaisi?), samoin tapulin kellojen soitto oli heidän hommanaan. Yleensähän kelloja soitettiin kielestä kellon reunaan läppäämällä, mutta joskus näin kelloja soitettavan niin, että ylälavalta poljettiin kellon ripustusakselissa (kellon kaulassa) olevaa tasoa niin, että heilumisliike voimistui voimistumistaan, kunnes saatiin kello pyörimään akselinsa ympäri. Sitä pidettiin erityisen komeana kellojen soittotapana. Aika vaaralliselta se minusta näytti tunkea jalka äkkiä lavalle vauhdin ylläpitämiseksi aina sopivassa välissä samalla kun kello pyöri ympäri melkoista vauhtia. Ei ihme, että tapulin rakenteessa on nurkissa komerot vahvistamassa seiniä; ei se taitaisi yksinkertaisella seinärakenteella pysyä ehyenä pystyssä kun kelloja soitetaan polkemalla! - Siihen aikaan sanomakelloja soitettaessa oli tapana (liekö vielä?), että naispuoliselle vainajalle soitto aloitettiin pienemmällä (korkeampiäänisellä) kellolla, miespuoliselle isommalla (matalampiäänisellä) kellolla. - Siellä sakastin kirjoituspöydän laatikossa oli n. 15 cm:n mittainen työkalu: kahva ja alapäässä kaareva agaattikivi (melkein kuin haukan kynsi); sitä on käytetty kultauksiin. Sillä hieromalla lehtikulta saadaan tarttumaan kullattaviin pintoihin, kirkoissahan on yleensäkin runsaasti kullattuja koristekuvioita. 

11.

Marjaleena Örn kyselee kirkontornin ristin putoamisesta; katsotaanpa, mitä VHK siitä kertoo: "Kova lounaismyrsky pudotti ristin 21.3.1953 klo 12.10 yläpää edellä kirkon katolle, johon tuli reikä. Putoamisen sattui näkemään vain yksi silmäpari, kauhajokelainen kansanopiston oppilas Anna Hautala oppitunnilla istuessaan. Itse tulin iltapäivällä Puhelinosuuskunnan hallintoneuvoston kokouksesta (Ylivieskasta). Heti pappilan pihalla Matti(10v) tiedotti ristin putoamisesta, mitä en ollut huomannut katsoa, vaikka kirkontorni oli oudon näköinen. Ristillä (rakennettu 16.2 1930 kirkkopalon jälkeen) oli kuparituppi juotetuin saumoin. Sen puu oli 22 vuodessa hautunut aivan pehmeäksi. Aikaisempi risti oli tehty 1877, se oli aivan kovaa puuta (siis n. 54 vuotta vanha), kun se putosi kirkkopalon aikana länsituulessa. Sen kuparivaippaa ei ollut juotettu tiiviiksi. Vuonna 1953 pidettiin asiaan kuuluvia kokouksia ja päätettiin tilata Santaholmalta kokonaan rautainen risti, joka on 2-osainen. Molemmat painavat noin 80 kg. Niiden jatkopaikkaan tehtiin reunake, ne monilla pulteilla liitettiin yhteen. Hinta oli 48 250 mk silloista rahaa. Molemmat ristin kappaleet vedettiin tornin tyhjän kello-osan permannolle 3.6.1953 ja siinä maalattiin. 6.6. -53 molemmat pätkät vedettiin ylös paikoilleen ja liitettiin toisiinsa. Olin siinä mukana jakoavaimineni. Edvard Untinen ja kirkonlämmittäjä Matti Prittinen olivat koko ajan työssä, korjasivat myös reiän kirkon katossa. Monessa työn vaiheessa oli mukana myös heidän poikiaan. 18.6. 1953 aamulla ruvettiin purkamaan telinettä tornin päältä. Pyysin etukäteen diakonissa Eeva Tilvistä tuomaan kahvit tornin nokkaan homman päättäjäisiksi. Silloin mennessäni kirkolle tapasin sattumalta Temperin Eemin tapulin edessä. Pyysin mukaan, kun hän oli kymmenien vuosien kuluessa tervannut kirkontornin monta kertaa istuen köyden päässä laudalla, jota istuja saattoi vetää ylös ja laskea alas tarpeen mukaan. Klo 12.30 tuli tornin huipun kattoluukusta näkösälle kahvitarjotin ja Eeva Tilviksen pää. Me neljä miestä, Prittinen, Untinen, Temperin Eemi ja minä joimme kahvit, jota sen jälkeen tuskin olen maistanut. Silloin oli enää 4 lankkua ympäri tornin reunoja. Ne nakkelimme alas, panimme luukun kiinni ja lähdimme portaita alas." - Eiköhän tässä ollut aika tyhjentävä vastaus Marjaleenalle!

12.

Taas historian havinaa isäni VHK:n kertomana: "Isoisäni Juho Juhonp. Huntus-Greus-Kivioja oli syntynyt Kaustisella 1821, meni Lohtajalle naimisiin (Matti: ehkäpä kirjoitan tuosta ajanjaksosta myöhemmin) ja muutti sieltä 7.4.1849 Kalajoelle Kiviojan taloon. Hän oli ensin ostanut talon (Konu?) Tyngältä. Myyjät tulivat purkamaan kauppaa ja kieltäytyivät maksamasta kauppakirjaan merkittyä purkajaisrahaa 4 ruplaa. Silloin mentiin Kärjälle, kauppakirjan tekijän nimismies Nils Sandmanin luo. Tämä löi nyrkkiä pöytään, jolloin myyjä heti pani 4 hopearuplaa pöydälle ja lähti nimismiehen käskystä. Nimismies veti hiukan pöydän laatikkoa auki ja pyyhkäisi sinne 2 ruplaa, jolloin isoisäni oli sanonut: "minullehan ne olisivat kuuluneet". "Pidä hyvänäs, ilman minua et olisi saanut niitäkään", oli nimismies vastannut. Pian nimismies kirjoitti uuden kauppakirjan, nyt Kiviojan talosta, jolloin isoisäni sukasta laski pöydälle 600 ruplaa silloisesta puolesta talosta, 'Takalo-Kiviojasta'. Toinen talo oli Katinkallen kankaalla, sen navettakartano nykyisen Levälän puolella (rajat näet muuttuivat 1877 päättyneessä isojaon täydennyksessä). Sen talon väestä polveutuu savenvalaja Stenbäckien suku Tyngällä ja Ylivieskassa sekä Nivalassa. Pian sen oston jälkeen siihen taloon nimismies majoitti 40 sotilasta, kun alkaneen Krimin sodan takia Kalajoelle majoitettiin pataljoona venäläistä sotaväkeä. Sen talon osti sitten apteekkari Karl Ulrik Relander ja siirsi sen Sillankorvaan, jossa talossa v:sta 1892 (?) oli Yhtiökauppa. Se myi talon 1917 Osuuskaupalle, se purettiin 1931 ja sijalle rakennettiin puusta 2-kerroksinen talo, joka purettiin 1971 (?) nykyisen tavaratalon tieltä.

Kirkonaukealle majoitettujen sotilaiden ruokapaikka oli Marttilan tuvassa, johon kutsuneen pillin omituinen ääni soi vielä vanhanakin isäni korvissa. Kiviojalle (Levälän kankaalle) majoitettujen joukossa oli välskäri, jonka tykö isäni heti vietiin, kun hän lapsena istuessaan keittiön pöydän alla vuoleskelemassa oli puukko kädessä sohaissut otsaltaan kärvästä, jolloin puukon kärki halkaisi silmämunan. Haavaan kasvoi paksu kellertävä arpi. Hyvin isä oli nähnyt yhdellä silmällä kirjoittaa ja nikkaroida. Oli käytetty paljon luottamustoimissa, mm. kirkonisäntänä 16 vuotta, kirjoitti veronkantokirjan, verokuitit ja tilit, aina kaikki oikein."

13.

Kuntolenkki on tehty ja suihkussa käyty; siis jatketaanpa VHK:n ylöskirjoittamalla tekstillä: "Isoisäni (s. 1821) isä kuoli 1824 ja äiti otti uuden miehen 1825, sitten perhe muutti Kaustisen Huntukselta Lohtajalle /Alaviirteelle (-> Greus) 1829. Aikuisempana isoisä rupesi kauppiaaksi. Ensin hän Mikkolan isännän (Alaviirteeltä) kanssa yhtä matkaa teki hevosellaan talviaikaan matkoja Pietariin, josta takaisin odotettiin 3 viikon kuluttua. En muista, mitä vietiin Pietariin, mutta sieltä tuotiin pikkutavaraa, esim. piirongin lukkojen messinkiheloja, joissa oli 2-päisen kotkan kuvia, lukkoja, kädensijoja, ym.. Pietariin ajettiin Kokkolasta Jyväskylän, Sankt Mikkelin ja Viipurin kautta, joskus niinkin läheltä Imatraa, että kuulivat kosken pauhun. Pietarissa oli katsottu paljon kirkkoja ja muita nähtävyyksiä. Eräässä näyttelyssä oli ollut jättiläiskäärme kiedottuna näyttäjänsä ympäri. Joku katsojista oli väittänyt, ettei se ole oikea käärme, jolloin joku oli tuikannut sitä naskalilla. Silloin käärme oli puristanut esittäjänsä kuoliaaksi. Isoisä kävi myös Hämeestä (Pälkäne, Längelmäki ym) ostamassa pellavia, joita kuljetti jopa neljä kuormaa kerrallaan Kajaanin markkinoille. Siellä hän myi ne ja hevoset ja reet, joten on ollut mahdollista ostaa käteisellä ensimmäinen puoli Kiviojan maakirjanumerosta. Tyttärensä pojan Heikki Peltolan tiedon mukaan hän Kajaanin markkinoilla ensi kerran näki tulevan vaimonsa, Saara Kristiina Aspegrenin. Saara oli ensin mennyt Säräisniemeltä Raaheen sukulaisiin, sieltä hän tuli 1843 Kalajoelle Rahkolaan isänsä sisarelle palvelukseen. Saara muutti kuulutettuna Lohtajalle ja vihittiin siellä isoisäni kanssa 27.11. 1846. He muuttivat 1849 Kalajoelle Kiviojan tilan uusina omistajina. - Isoisä taisi tehdä Kalajoelle tultuaan enää pari Pietarinmatkaa. Olipa niillä matkoilla sattunut semmoinenkin tapaus, että jossain Savossa isoisä oli herännyt yöllä, kun talon renki oli yrittänyt ottaa nahkalompakon, mutta nukkuja heräsi, koska lompakosta oli nauha kaulan ympäri. Renki lähti kiireesti karkuun. Seuraavana vuonna isoisä oli yötä samassa talossa ja pyysi renkiä halkopinon taakse. Siellä renki lupasi, ettei enää milloinkaan yritä sellaista kuin viime vuonna. - Pietarin reitti oli varsin mäkistä, siksi alamäessä oli käytettävä taskuun varattua hevosenkenkää jarruttamaan, se laitettiin reen jalakseen keulan kapeammasta kohdasta, josta se laskeutui alas jarruksi. Mäen alla sitten piti vähän ajaa taaksepäin, että jarru saatiin taas pois jalaksesta.

14.

Sukuharrastajille ja muillekin tässä taas VHK:n kynäilyä (1976-7): "Isoisäni äiti otti miehensä kuoleman jälkeen uuden miehen 24.6. 1825: Erkki Matinp. Huntus-Luomala, s. Kaustisella 24.1. 1802, k. Lohtajalla 30.1. 1861. Heidän poika Heikki Kustaa Erkinp. Greus-Pisilä-Tilvis oli syntynyt Lohtajalla 21.1. 1832, k. Kalajoella 23.12. 1896. Hän oli 1850-51 Kalajoella rovasti Abr. Montinin renkinä, asui Pahkalan Ahlholmassa 1863-67, vihitty 28.12. 1854 Stiina Liisa Pekant. Lankilan kanssa. Stiina oli syntynyt 7.8. 1830, k. 25.11. 1909. Stiina oli isoisäni vaimon, Saara Kristinan (o.s. Aspegren) isän sisaren tytär. Stiina ja Heikki ostivat 1879 valuri Leander Helanderin perikunnalta Tilviksen maakirjanumeron, jossa suku asuu yhä. Kaksi tytärtä joutui naimisiin Lohtajalle, toisen tytär Alma (kansakoulunopettaja) asuu Alaviirteellä kotonsa Rantalan maalla.

Kalajoella isoisäni oli 1849 kyntämässä kesantoa Navetantausvainiossa, jossa oli lammaslauma jyrsimässä ruohoa pyörtänöistä. Susi syksyi metsästä aidan yli, sieppasi lampaan suuhunsa ja laukkasi aidan yli takaisin metsään. Molemmat alle 30-vuotiaat miehet juoksivat perään, jolloin susi pudotti lampaan vetelään Pitkään aroon ja juoksi tiehensä. En tiedä, mutta luulen että lammas heti pistettiin ja veri laskettiin aroon ja liha syötiin. En muista kuulleeni susista sen talon lähellä muuta kertaa.

Isoisän tyttären poika Heikki Peltola oli kansakoulun ensimmäisiä oppilaita 1881 ja oli koulukortteeria äitinsä kotona. Mökkikankaalla oli toinen Heikki, s. myös 1869, Juho Hannilan ja Mandan poika. Nämä Heikit olivat panneet köyden riippumaan keskentekoisen 'poromökin' harjahirrestä ja köyden alapäähän laudan istuimeksi. Kiikkuessa harjahirsi putosi ja haavoitti tuon koulupojan, Heikki Hannilan otsaa. Ei ollut tapana mennä Hakalassa (Yliuntisen maan itäkulmassa) asuvan piirilääkäri Emeleuksen tykö, vaan nytkin poika vietiin apteekkari Relanderin luo, joka ompeli tikit pojan otsaan ja aikanaan ne ratkoi irti. Tämä Heikki lähti 1888 Amerikkaan, jossa kuoli epidemiaan samalla kuin vaimonsakin."

15

VHK: "Myllyjen, suursiltojen hevoskiertojen ym rakennusmestari Anton Lankila (1832-1916) laittoi tapulin kelloihin maaliskuussa 1886 soittolaitteen, ettei kelloja tarvinnut polkea kannalleen. Sillä poljettiin kapeita lankkuja, joista nuora rullien yli vetaisi kellon kielen iskemään kellon laitaan, mutta samalla mainitut lankut melko lujasti kolahtivat lattiaan. Sitä ihmiset pitivät pahana. Kerran n. 1887 jumalanpalveluksesta tuli ulos kaksi paksua pappaa, Pahikkalan ja Kiviojan vanhat isännät. Nämä tarjosivat tupakkaa tapulin lähellä seisoskeleville Temperin pojille ja pyysivät särkemään nuo Lankilan Anttonin soittovehkeet. Pian alkoi tapulista kuulua särkemisen kolina. Näin kertoi vanhoilla päivillään Temperin Eemi (s. 1873). Ne poistettiin lopullisesti yläosan remontissa n. 1950. Anttoni oli kirkkoneuvoston jäsen vuoteen 1904, jolloin hänen vähäkuuloisuutensa vuoksi valittiin sijalle Hannilan Janne.

Siltasaaren meijerissä (1892-1910) kirnu pyöritettiin hevoskierrolla. Joskus sattui hurjia hevosia. Silloin saattoivat ison rattaan ja lyhtypyörän koivupuiset hampaat hakautua ja särkyä. Meijerin johtokunnan kokouksessa tuli esille ehdotus, että lyhtyyn tehtäisiin hiukan harvemmat hampaiden välit. Kun vika uusiutui, niin Siipolan nikkarit Junnu-setä ja Sanfrid sen korjasivat. Lyhtypyörään hiukan harvempaan asennetut hampaat kestivät paremmin kovassakin vauhdissa.

Meijerin käyttö loppui hiukan ennen 1. maailmansotaa, kun Plassin asutus osti maidot taloista, joista kokomaito tuotiin päivittäin torille. Pian kuitenkin ruvettiin puuhaamaan yhteistä meijeriä. Koemerkinnässä Tynkä ja Käännänkylä merkitsivät enemmistön ja rakensivat Suvannon rannalle 1914 meijerin, joka myöhemmin uusittiin tiili- ja sementtirakenteiseksi. Torvenkylän ja Rahjan meijerit säilyivät toistaiseksi. Mehtäkylän molemmat meijerit loppuivat. Osa rupesi kuljettamaan maitonsa Raaheen kuten lopuksi Vasankarikin, jossa talot olivat pienkarjaisia. - Opiskeluaikana Helsingissä kävin Hankkijan pääkonttorissa hätyyttämässä, kun sodan takia koneet eivät tahtoneet joutua määräajassa ja meijeriä rakennettiin Kiviojan maan lounaiskolkkaan, johon Siltasaaren meijeri oli jo siirretty 1914. Sekin uusittiin 1930-luvulla sementtitiilirakenteiseksi. Siinä osuuksien mukaisen työn tein betoniraudoittajana sen koneenkäyttäjän Matti Siipolan kanssa. Viime sotien jälkeen Tyngän meijerikin yhdistettiin siihen, jolloin siinä tehtiin laajennus ja remontti. Pian lopetin karjatalouden ja myin meijeriosuuteni Juho Laurilalle (Mantilassa). Hietalassa asuessa paljon ennätin olla maitokuskina Ojalan, Tiikkalan, Kärjän ja Siipolan taloista."

16.

Taas VHK:n juttuja (kirjoitettu 1976-77): "Lankilan Anttonin tekemään vanhaan siltaan, joka viime kesänä purettiin ja numeroidut jäänsärkijöiden kivet siirrettiin kaatopaikalle tarkoituksella tehdä johonkin maalle ne entiselleen muinaismuistoksi, olin kesäkuussa 1913 (?) 18 päivää tekemässä ja maalaamassa sillan kaiteita Konstantin Kurkisen ja Ventelän lautamiehen kanssa, saimme jokainen 4 mk päivältä. Silloin vielä oli pääväylän kohdalla sillan kannessa levennykset penkkeineen istujille. Aikaisemmin hirsistä tehdyt arkut täynnä kiviä toimittivat siltapilarien ja jäänsärkijöiden virkaa.

Vuoden 1910 tienoilla muutaman vuoden asui nykyisen Aino Kähtävän talossa Riikansa kanssa Janne Enlund, s. 1874. Hän kotonani niittumiehenä kertoi olleensa sementistä tekemässä Siltasaaren meijeriin vesilaareja, joissa jäähdytettiin törpöissä 'lämmin maito' ennen kermomista, kun separaattorit olivat vielä harvinaisia. Luultavasti ne laarit olivat sitä ennen olleet ponttilankuista. Jannen kertoman mukaan se oli ensimmäinen sementtityö Kalajoella.

Jo noin 1910 Laurilan vanha emäntä Kaija poikkesi Pitkäsenkylästä palatessaan Takkusen ja Tanhualan kautta kulkevaa polkua ja puhutteli meitä Tolpanmäen rukiin leikkajia. Hän sanoi kirjurilla olevan kurssit, joilla laitetaan 'majon lakkeja' (sieniä) hienoksi ruuaksi. Sitä Maijalan Jussi, Mantan-Juho ja muu leikkuuväki suuresti kummasteli.

Häihin ja hautajaisiin kutsuttiin vain 'kuhtujan' kautta suullisesti. Jos kutsu oli unohtunut ja jäi viime tinkaan, niin kuhtujalle saatettiin vastata: "Koiria sillon kuhtutaan ko kattilansankoja jo kalistetaan". Itse olen vain kerran ollut kuhtujana, nimittäin aivan vuoden 1913 alussa Tohko-Erkin peijaisiin, kahteen mökkiin vanhan tavan mukaan suullisesti. Piti olla varhain liikkeellä, että sahalle töihin kiirehtivät vielä olivat kotona ja koko perhe sai kutsun samalla kertaa."

17

Jatkanpa VHK:n tekstillä: "Viranomaisten suhtautuminen oli entisaikaan joustavampaa kuin nykyään. Kun 1. maailmansodan aikana eräässä vaiheessa Kalajoelta loppuivat tulitikutkin (monet käyttivät taulaa ja tuluksia, toiset puhaltelivat takan tuhkasta eilisen tulen virkkumaan), lähetin postitse isälle Helsingistä pienen paketin sisällöksi merkiten 'tulitikkuja'. Tämän sensuuri Oulussa huomasi postisäännösten vastaiseksi lähetykseksi ja ilmoitti minulle, lähettäjälle, Helsinkiin, että pitää tulla perimään lähetys pois Oulusta. Kirjoitin ja lähetin valtakirjan veturinkuljettaja Johannes Melleniukselle, joka pyyntöni mukaisesti antoi sen Ylivieskan asemalla Kalajoen postinajajalle. Perille se kielletty lähetys meni.

Kokkolaan kuljettaessa vietiin sinne pieniä ruokatavara-annoksia. Häihimme (1918) isä aikoi tuoda isommat ruoka-annokset, mihin sai kuljetusluvan Kalajoen elintarvikelautakunnan puheenjohtajalta Tuomas Rahkolta. Lupa unohtui kotiin, minkä huomasi Raution Petäjistössä hevosta puhalluttaissaan. Isä käveli joen yli ja sai Raution elintavikelautakunnan puheenjohtajalta Alfred Tokolalta (Niemelän talossa) kuljetusluvan, mikä meni täydestä junassa tarkastuksessa.

Tuttuja tai ystäviä saattaa löytyä arvaamatta. Kun syksyllä 1915 menin Ostrobotnialle maksamaan osakuntamaksujani, sanoi pohjalaisten osakuntien rahastonhoitaja, lapinkielen professori Frans Äimä, syntynyt Kalajoella piirilääkärin poikana, että hän on monesti poikasena hakenut Kiviojalta maitoa Hakalaan."

18

VHK (1976-7): "Tuntui oudolta lähteä niin kauas ensimmäisiin virkapaikkoihin kuin Rovaniemelle ja Hyrynsalmelle (1918-22). Mutta pian sielläkin löytyi ystäviä ja on vieläkin. Jumalan varjelusta oli se - äidin (=Alice-vaimon) jäädessä rippikoulua pitämään - kun lähdin sairasmatkalle Hyrynsalmella kauas itäänpäin. Kypärävaaran kohdalla tuli vastaan hurjaa laukkaa ori, jota ajaja ei näyttänyt hallitsevan. Eikä minunkaan kuskini tainnut olla aivan patentti. Meidän hevonen teki äkkitempauksen vasemmalle sivutielle. Kärryt kaatuivat, me lensimme katajikkoon täysin eheinä, eheänä myös rippilaukku sisältöineen, palasimme maantielle sekä kävimme matkan määränpäässä.

Haapajärvellä olin sitten 4 kk, samoin sen edellä Pyhäjärvellä, jossa oli toistakymmentä henkeä esperantokerhossa joka viikko jäsenten luona. Sen kirkollisvuoden viimeiset 4 kk olin Kuivaniemellä, niistä kuukausista olin tammikuun pitämässä kinkereitä Rovaniemen Ounasjoella, perheeni oli sen vuoden Kokkolassa.

Esperanton aloitin, kun lopputentit sain suoritetuksi Helsingin yliopistossa niin, että jäi 16 joutilasta päivää odottaessani muidenkin saavan tenttinsä selväksi yhteiseen viralliseen loppututkintoon. Kysyin puhelimella esperanton oppikirjoja altailaisten kielten professorilta, joka oli esperantisti, ja hankin ne. Hän, G.J. Ramstedt, oli Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Japanissa ja Kiinassa. Kalajoella oli noin 1920 Frans Alasuvannon johdolla yritetty opetella esperantoa. Näitä on enää harvoja jäljellä."

19.

VHK:n kirjottamaa (1976-77): "Nauhan vanhempi Antti haettiin usein parantamaan lehmien jalkoja ja muita vikoja. Kun isä oli jyväsäkkejä kunnan makasiiniin kantaessaan nyrjäyttänyt olkansa 1. maailmansodan aikoihin, oli haettu Nauhan Antti, joka ei sillä kertaa onnistunut yrityksessään saada vika korjatuksi pitämällä lankakerää kainalon alla. Oli haettu 1. kunnanlääkärimme Väinö Airo, joka oli yrittänyt samaan tapaan. Isä oli lausunut: "Noin tuo Anttikin yritti". Airo oli pitkään katsonut Nauhaa. Täytyi hakea apteekista nukutusainetta. Sitä saatuaan isä oli veisannut pari virrenvärssyä ja sitten nukahtanut. Käsi oli saatu sen jälkeen heti paikoilleen.

Rengeistä erikoisesti olen muistanut Jaakko Korpea, jolla oli tapana usein sanoa: 'sitä saa lyyvä niinko vierasta sikaa'. Luulen käyttäneeni sitä sanontaa joskus yksityiskeskusteluissa monien kansanedustajien kanssa. Kun nykyään kiivaissa keskusteluissa eduskunnan täysistunnoissa olen huomannut joitakin syytettävän, että lyövät toisia kuin vierasta sikaa, on johtunut mieleeni, että onko renkimme sanat päässeet eduskunnan pöytäkirjoihin, vai onko tuo sanonta muuallakin tuttu?"

20.

VHK/1976-7: "Nauhan Antin lisäksi olisi mainittava Juho Pernu, 'Hevospernu' erotukseksi kauppias Pernusta. Hänkin oli meillä usein hevosia huusaamassa. Jäsen-huuslaakareiksi heitä sanottiinkin.

Vuosisadan vaihteen tienoissa Friisin veljekset ostivat Rahkon talon, johon 3 vuodeksi Naisyhdistys laittoi keuhkotautiparantolan, jossa useat saivat terveytensä takaisin. Lääkärin täytyi kulkea Oulaisista, koska Kalajoen piirilääkäri kieltäytyi. Luuli kai joutuneensa syrjäytetyksi laitosta perustettaessa.

Nelivuotiaana rupesin ontumaan ja vasen polvi tuntumaan kipeältä ja koukistumaan. Ihmisten kysymykseen, mikä pojan jalkaan on tullut, ei osattu vastata. Arveltiin, että liekö kaatunut esim. portaissa. Myöhemminkään lääkärit eivät olleet yksimielisiä diagnoosista. Joku ehdotti tuberkuloosia, joku piti kaatumisen aiheuttamaa irronnutta luunsirua syyllisenä.

Isoisä sanoi kouluttavansa minut papiksi, jos 1906 kansakoulun II luokalta lähden Kokkolaan kouluun. Vastasin, että tästä talosta en koskaan lähde mihinkään. III luokan lopulla oli sama tarjous, jolloin suostuin, kun olin saanut oikein huonon todistuksen. Kokkolan koulussa meni kaikki hyvin koko ajan. Opettelin santarmien kanssa puhumaan venättä, myöhemmin Saksan sotamiesten kanssa saksaa. Karsain silmin monet katsoivat venäjän harrastustani, jolla kuitenkin sain monia palvella.

Minut oli helmikuun alussa 1918 kunnallislautakunnan toimittamassa kutsunnassa vapautettu asevelvollisuudesta. Uusi kutsunta 1896 syntyneille määrättiin pidettäväksi 15.8. 1918 Oulaisten kunnantalolla. Klo 9 pidettiin nimenhuuto, jossa Sota-Kalle yritti edustaa poikaansa. Eversti Elfvengren sanoi, ettei täällä tarvita noin vanhaa miestä, pojan pitää esiintyä itse. Poika tuotiin sisään, hänellä oli aika pahannäköinen polvi. Kutsuntalääkärinä oli Oulaisten kunnanlääkäri, mutta hän ehti paikalle vasta klo 18. Siinä pihanurmikolla enimmäkseen makoilimme ja jututimme Sota-Kallea. Lääkärintarkastus oli pitkäveteinen, ja tulokset sanottiin lopuksi kaikille yhtäaikaa. Minä tietysti olin vapautettu, paperia siitä ei annettu."

21.

VHK:n muisteluksia taas: "Kototalossa oli isän tekemä 'trusamasiina'. Riihellä puinnin aikana piti puintilattialta 'trusa' panna säkkiin ja masiinata. Maijalan Jussi oli mennyt rengin Jaakko Korven masinoidessa katsomaan ja sanonut, että Jaako on pyörittänyt liika kovaa, on mennyt isoja rukiita pikkujyvien joukkoon. Jaako oli tarttunut Jussin niskaan ja housuin perähankuroihin ja nostanut hänet masiinan vieressä olevaan pikkujyvälaariin. Jussi tuli tupaan sieraimet suurella, kuten aina, kun hän suuttui.

Kärjän äijä, nimismies Sandman oli kerran tullut aittaansa ja sanonut jotakin työmiehelleen Mantan Juholle, joka myöhemmin kertoi viskanneensa Sandmanin jyvälaariin. Juho oli pieni ja keveä mies. Sandman oli vain hyväntuulisesti kertonut asiasta jollekin paikalle saapuneelle: 'Tuo paska pani mun jyvälaariin'.

Professori Kaarle Sanfrid Laurila asui talvisodan aikana ja joskus muulloinkin Kalajoella ja saatiin puhujaksi joskus sankarihautajaisiin Suojeluskuntatalolle. - Kansakoulusta palatessaan 12.2. 1887 hän kuuli, että hänen isänsä oli juuri silpunleikkuussa kuollut. Jälkisäädöksessään hän, kun ainoa poika oli kuollut, lahjoitti omaisuuttaan stipendirahastoksi mm. Kalajoen yhteiskoululle ja Kansanopistolle."

22.

VHK/1976-7: "Kun ilmat lämpenivät, Jaako Friisin Ouluun toimittama maitovalas (1904) rupesi haisemaan suolaamisesta huolimatta. Puhelimitse kutsuttiin Kalajoelta Sauvola poikansa Jaakon kanssa Ouluun. Riihi, jossa valas oli, haisi niin pahalta, että oli melkein mahdotonta sinne mennä valasta ulos tuomaan. Sen traani pantiin saaveihin ja kuljetettiin Kalajoelle nahkurintyötä varten. Se varastoitiin liiteriin maantien toiselle puolelle, jossa oven auki unohduttua lehmät haistellessaan saivat saavit kumoon ja traani valui harvan lattian alle. Valaan joku luu, liekö ollut pääkallo, oli kauan työväentalon takaisen ladon seinän vieressä ja hävisi uuden isännän Jaako Laitalan aikana. Muu jäännös haudattiin Löytyllä riihen lähelle peltoon. Vuonna 1974 oli kulunut 70 vuotta valaan saannista. Sen kesän kotiseutujuhlassa oli puhujana valaan saajan poika Veikko Puskala Helsingistä. Khra Mikko Himanka teki valasviisun.

Juuri mainitun liiterin vieressä oli pyöreä navetta. Siihen Friis järjesti syysmarkkina-aikana (1905?) ensimmäisen 'eläväin kuvain' näytännön Kalajoella. Mekaanikkona oli seppä Matti Nauha (Lintilä). Tämä kertoi, että näytännön päättyessä yleisö jäi rauhallisesti istumaan ja lisää odottamaan. Frriis oli silloin sanonut partaansa läpi kämmenen vedellen, että "enpä olisi tuota odottanut". Monia yrityksiä hänellä oli. Leipureilta saattoivat nisut liiaksi tummua uunissa. Leipojat silloin työnsivät ne kattoluukusta suutareille, kertoi paljon myöhemmin suutari Valerius Vuori. Nahkurihomma taisi parhaiten onnistua. Lyijykynätehdas keskeytyi alkuunsa. Siinä papit myöhemmin pitivät seuroja ennen rukoushuonetta. Silloin vielä näkyi sileäksi valmistettuja lyijykynän puita halkinaisina kokoonliimaamatta, kun 'plyijyt' niistä vielä puuttuivat. Kalajoki-nimistä mustetta sai vielä Kokkolan kirjakaupasta vielä koulunkäyntini siellä alkaessa. Friisin saha kävi pari kolme vuotta. Eino Tanhuala oli siinä työssä ja kertoi työn vastoinkäymisistä. Vaikeuksia oli myös saada asemalle kuljetetuksi sahan isoa höyrykattilaa, joka oli myyty syksyllä 1908 Uusikaarlepyyhyn. Jaako Friis yritti sekatavarakauppaa, kestikievaria, kahtena vuonna leipoi sotaväelle leivät Oulun kasarmille. Hyväsydäminen hän oli. Siitä mainitsi hänen haudallaan prof. K.S. Laurila tapaninpäivänä 1909, kuinka Jaako Pohjanpalo (Friis) oli häntäkin auttanut koulutiellä."

23,

"Kun tohtori Lindman haettiin sairaiden luo, piti olla varuillaan avaamassa ovea lääkärille, joka ei halunnut koskea avaimeen, jota muutkin olivat kosketelleet. Heti hän otti taskustaan karamelleja, joiden paperissa oli kissain kuvia ja kysyi: 'osaatteko te syödä kissakaramellia'? Vasta myöntävän vastauksen saatuaan hän antoi sitä, jota kaikki lapset häneltä persoilivat. Plassin lapset myös tiesivät, että tohtorilta saa karamellia. Talorivin takana oli kuja, 'takatori'. Sen kautta lapset juoksivat edelle ja saivat uudet karamellit, eihän tohtori arvannut heitä samoiksi lapsiksi, kun aina myönsivät, että osaavat syödä kissakaramellia. Enlundin Aarne tavallisesti kuskasi tohtoria rouvineen asemalle esim. Saksaan kesälomalle lähdettäessä. Kovaa piti ajaa ja tohtori jatkuvasti huuteli "hoplooraa, hoplooraa"! Me Kiviojan rannan niittumiehet helposti kuulimme sen huudon joen toiselta puolen Kärjän mutkista.

Koiraa kotonamme ei ollut minun lapsuuden aikana. Kissakin saatiin vuosisadan alussa, kun Maijalan Jussi toi penikan Hannilan Jannelta. Jussi oli siitä maksanut 10 p, 'että se paremmin menestyisi', vaikka se olisi annettu ilmaiseksikin. Mallu taisi olla sen nimi. Kyllä se oli mieluinen meille lapsille. Pidimme sitä aina sylissä, siljotimme, jolloin se rupesi kehräämään. Kysyimme, mikä on sen päässä se, joka kehrää. Jussi vastasi: 'räkninkirattaat'. Kehrättyä lankaa vihittiin vyyhdeksi (lankavihti) tuulimyllyn näköisellä vehkeellä, jossa oli rattaat. Toisessa oli 60 hammasta, toisessa yhtä vähemmän. Veivatessa tuo rattaiden ristiriita aiheutti napsahduksen merkiksi siitä, että pasma oli täysi.

Kissan piti olla naaras, joka sanottiin penikkainsa vuoksi ahkerammaksi hiiren pyytäjäksi kuin koiras. Kun kissa hyppäsi isämme polvelle, hän hyvin vähän siljotti sitä ja pukkasi lattialle sanoen: 'En minä sinusta tykkää, mutta koirasta minä tykkään. Kun meillä oli ennen koira, niin kerran minulta unohtuivat turkit metsään. Kun sinne tulin seuraavana päivänä, niin koira oli uskollisena vahtina istumassa turkkien päällä.'

Teurastusta saivat lapset olla katsomassa, mutta ei pistämistä, kun sen luultiin opettavan lapsia haavoittamaan toisiaan. Siksipä heidät verenlaskun ajaksi narrattiin hakemaan naapurista hännänvedintä, makkaramittaa tai pylsyn kaavaa. Monessa talossa naiset teurastivat vasikoita. Kun kanalta pää kirveellä lyötiin irti, piti kanaa pitää vähän aikaa kiinni, muuten se päättömänä lähti lentoon, tosin hyvin lyhyesti." (VHK:n kirjoittamaa 1976-7)

24.

"Molemmat veljeni taisivat olla kyntämässä ja maantievieriaidan panossa toverinaan USA:sta palannut Mäki-Niku. Silloin (1914?) vielä käytettiin vihtaksina nuotiossa haudottuja kuusen oksia. Pian aidan valmistuttua oli sillä tiellä polkupyöräkilpailut. Aidan päällä seisoi monta miestä, mutta se kesti. Kilpailijat tulivat Pitkäsenkylältä päin. Frans Saari pääsi jonkin verran sivu Kiviojan krintin, kun hänen pyöränsä etukahveli särkyi. Mies suistui suulleen maantiehen. Huulista tuli verta, kun hän siinä tiedottomana makasi. Joku juoksi Kiviojalle hakemaan hevosta, isä juoksi heti hakaan jossa hevoset olivat. Pian isä tuli kääseillä, johon loukkaantunut nostettiin makaamaan, kun etuistuin oli nostettu maantien pyörtänölle. Kovaa vauhtia isä lähti ajamaan kauppias Poukkulalle, jossa kunnanlääkäri Airo asui. Meni sinne pyörillä loukkaantuneen läheisiäkin. Mutta näin sunnuntai-iltapäivällä hän ei tietenkään ollut kotosalla. Arvattiin olevan ampumaradalla, joka silloin oli Kesikalliolla. Sieltä nopeat miehet pyörillä hänet löysivät. Pyörällä hänkin oli pian saapunut, puhdistanut suusta maantiesomeron ja sitonut paikoilleen leusta ulostuneen alahuulen. Potilas oli jo ennen lääkärin ehtimistä vironnut. Parani pian odotusten mukaisesti.

Vuonna 1879 annettu terveydenhoitolaki määräsi, että 10 vuoden kuluttua ei enää saa haudata kylän keskellä sijaitseville hautausmaille. Sen tähden täytyi kaikkialla tehdä uudet hautausmaat kylien ulkopuolelle. Vuorenkallion hautausmaa sattui aivan lähdemäiseen maahan. Vuorenkalliolta virtaa maan alitse vettä hautausmaahan. Salaojitusta 1950 suunniteltaessa todettiin, että pohjavesi on vain 1 metrin syvyydellä. - Aluksi (1890) vesi oli aivan matalissakin haudoissa. Täytemaata ajettiin jonkin verran keskipaikkeille. Vaikka vesi syydettiin pois juuri hautauksen edellä, tuli sitä pian heti taas niin että arkku saattoi jäädä kellumaan. Niinpä aivan ensi aikoina oli haudanpartaalla merimiehen leski valittanut: 'Paljon purjehti merillä ympäri maailmaa eikä ennen tarvinnut hukkua'. Arkku täytyi painaa seipäillä pohjaan ja kiireesti maata päälle." / VHK 1976-7

25.

"Isäni oli valittu yhdeksi työnjohtajaksi Uutta hautausmaata käyttöön järjestettäessä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin hän oli vastaanottajana, kun kirkon viereisen hautausmaan etelälaidalle ajettiin täytemaata talojen manttaalin mukaan. Se maa oli tullut ostamalla kirkkoväärti Mikko Junnikkalalta hänen osuutensa. Siitä vaihtamalla kaksinkertainen pinta-ala Paskahaasta saatiin Uusi hautausmaa Heusalan maakirjanumeron pelloista. Sinne alkuvuotena kuljettiin Holmanperän tieltä Vuorenkallion yli. Sitten haettiin pakkolunastuksella nykyinen tie Saaren numeron maista. Pakkolunastuksen aikana Saaren isännät myivät tiemaan vapaalla kaupalla. Pakkolunastus jäi kesken. Siitä ei silloin tullut mitään merkintää Maarekisteriin. Asia otettiin esille kirkkoherraksi tultuani. Anomuksestani insinööri Roppola määrättiin loppuunsaattamaan pakkolunastus, joka 50 vuotta aikaisemmin oli jäänyt kesken. Nyt saatiin tie 'Marhaminta' -nimisenä tilana merkityksi uutena maakirjanumerona Etelänkylän loppuun.

Uudelle hautausmaalle ajettiin pysäköintipaikan kahdelle reunalle rengaspäiset kivet Heikkilän kalliolta hylkykivistä. Vuosisatamme alussa ne siirrettiin tapulin lähelle kirkon pysäköintipaikalle. Siihen asti hevoset oli sidottu Paliinin ja Junnikkalan aitoihin pysäköintipaikan rajoilla. Kun kirkkomaalle tuli uusi kiviaita, siihen laittoi renkaan heti portin etelälaitaan kanttori Pohjanpalo. Muut renkaat seurakunta panetti vähän myöhemmin. Ennestään oli pappien hevosille renkaat puuäijän alla tapulin seinässä. Rovasti Pohjosen hevonen jyrsiskeli äijän varpaita, joita nykyisten maalarien on täytynyt spaklata.

Jo hävitetyn, vuonna 1931 rakennetun vaunuliiterin (kirkon pysäköintipaikan reunassa) ja aidan väliin jääneet 5 rengaspäistä kiveä siirsin poikieni kanssa sodan lopulla Kiviojan kivikärryillä takaisin entisiin koloihinsa Uuden hautausmaan portin pieleen. Siellä ei ollut hevosten kiinnisitomiseen pysäköintipaikalla muuta mahdollisuutta kuin puita ja pensaita.

Uuden hautausmaan vesiongelmien takia seurakunta rupesi heti anomaan, että vanhaa kirkkomaata, jossa oli tilaa vanhimmassa osassa kirkon ja tapulin välissä sekä 1861 hautausmaaksi vihityssä länsikulmassa kirkon ja Hautalan välissä, saataisiin edelleenkin käyttää. Sitä anomusta ei oma piirilääkäri suostunut puoltamaan. Kun tämä oli kesälomamatkalla Saksassa ja sijaisena oman virkansa ohella Kalajoen oma poika, Haapaveden piirilääkäri Konrad Reijovaara, pyysivät isäni ja eräät muutkin Reijovaaran rippikoulutoverit tältä puoltolausetta kirkkomaan edelleen käyttämiseen hautausmaana. Puoltolause saatiin, sen jäljennös on kirkonarkistossa. Senaatti antoi sitten luvan käyttää kirkkomaata toistaiseksi hautausmaana.

Sen jälkeen Uuteen hautausmaahan haudattiin vain harvoja leskiä, kun aviopuolisot olivat sinne haudatut niinä vuosina (1890-94), jolloin kirkkomaahan ei saanut haudata. Vuonna 1897 vihittiin hautausmaaksi laaja kirkkomaan etelälaidan lisä, jota oli kirkon rakennusaikana 1876-77 käytetty tiilitehtaan paikkana. Siten on kirkkomaassa näihin asti riittänyt tilaa. Sodan aikana ruvettiin Uuteen hautausmaahan hautaamaan siirtoväkeä, nykyään on sielläkin jo myyty sukuhautoja. Ei voi arvata, kuinka kauan se riittää, kun polttohautaus voi kaikkialla yleistyä ja hautasijojen tarve niin ollen pienentyä." (VHK 1976-7)

26.

"Vuonna 1879 kirkkoon laitettiin sakastin ovenpieleen piispanpenkin päälle nuora, jonka yläpää oli kiinni sahanterästä taivutetussa jousessa ulkona alttarin kohdalla ja siinä oli myös kulkunen. Nuorasta nykiminen sai aikaan kulkusen helinän. Sitä laitetta ei tehty kirkkoa 1931 korjattessa. Suntion pitää mennä ulos käsin viittomaan kellonsoittajalle, jos on asiaa.

Urkujen paikalla oli ennen vuotta 1903 penkit, jotka tapulista siirrettiin uuteen Rukoushuoneeseen. Santaholman lahjoittamia urkuja soitettiin Kalajoen kirkossa ensimmäisen kerran kekrinä 1903. Kirkosta ulos tultaessa arvosteltiin niitä monin tavoin. Mummuista joku sanoi, etteipä urkuri tietenkään täysin osannut, koskapa siinä yhdessä kohtaa ei uskaltanut oikein päästellä. Isä sanoi kotona, että se on epämieluista, kun aluksi ja ja lopuksi urut jurraavat eikä aloiteta heti eikä lopeteta, kun virren sanat loppuvat.

Ennen vanhaan, viimeksi 1890-luvun alussa, kannettiin rikkaammat, joilla oli vara maksaa paariraha vaatteista, paareilla, köyhemmät kantoliinoilla. Paareja kannettiin korkealla olkapäillä. Kahdet paarit ovat Uuden hautausmaamme paarihuoneessa. Uudemmat niistä ovat 1840-luvulta, tehdyt isossa Mehtälässä ja heti jätetyt seurakunnalle.

Kirkkoon ja hautausmaihin liittyy aina kummitusjuttuja, varsinkin pimeänä aikana. Maijalan Jussi kertoi, että joku myöhästynyt kirkkoonmenijä oli tapulissa (sen läpi saattoi kulkea, kun ovet olivat ennen auki molemmin puolin) kohdannut vastaantulijana homenaamaisen mummun, joka oli hokenut virren 'Etkös ole ihmisparka..' sanoja 1701-virsikirjan mukaisesti." (VHK 1976-7)

27

"Huomattavia henkilöitä: Seppä Tuomas Rönn, jolle Pahikkalan isäntä Joona oli antanut tyhjän säkin ja pyytänyt hakemaan suoloja Löfqvistin kaupasta. Hän oli antanut panna niitä säkin täyteen. Oli pitänyt levähtää Ventelän aitan portaalla, jolla paikalla nyt on Topikalustajan konttori. Levähdyksen hän oli maininnut Pahikkalan isännälle, joka oli hymyillyt, tietenkin ihaillen Tuomaan voimia. Muttä tämä oli luullut isännän väheksyvän sepän voimia ja sanonut: 'Kyllä saa muutkin yrittää kantaa sitä säkkiä'. Tuomas oli jonkin aikaa seppänä täällä konepajassa. Siellä eteläpohjalaiset valuripojat olivat taittaneet Tuomaan valtavan piipunkrassin poikki. Toiset työmiehet olivat sanoneet pojille: 'Tehkää pian uusi krassi, se on paha mies, jonka puukon jälki aina näkyy Rauhan isännän poskessa'. Pojat olivat heti messingistä valaneet vielä isomman krassin, jolloin Tuomas oli ollut hirveästi mielissään.

Myös lakri-Pappa eli Lassin-Jussi oli kaikille tuttu. Häneltä sai ostaa lakritankoja ja laukusta vaatetavaraakin. Hän oli melkoinen tietotoimisto. Sanottiin, että 'sitei tiijä muut kuin Luoja ja Lassin-Jussi'. Keppinsäkin hän myi isoisälleni, joka sitä käytti loppuun asti. Mustaksi maalattu ja messinkihela alapäässä." / VHK 1976-7

28.

"Koulu-Antin jalat olivat pahasti vääntyneet hänen istuessaan kaatuvan hirsikuorman päällä. Pesola Kannuksessa oli pannut ne suoraan, mutta palatessa kärryissä jalat olivat uudelleen ryöstäytyneet mutkalle, molemmat samaan suuntaan. Niillä hän tuli toimeen kiertokoulun opettajana ja vaatteen tampparina ja monissa muissa töissä.

Kalajoella vanha polvi leikkautti tukkansa niin, että se katkesi paksuna äkkipykälänä niskassa ja sivuilla. Monet ilvehtivät, että on ollut kivikuppilakin paikalla ja tukka paksuna leikattu sen reunoja myöten. Olin Romanow-suvun 300-vuotisjuhlan aikana 1913, kun oli juhlan kunniaksi koulusta lomaa monta päivää, Kalajoen markkinoilla. Ostin Helppo-Heikiltä tukanleikkuukoneen (3 mk). Sillä rupesin leikkaamaan miesten tukkia. Kun isäkin suostui leikattavakseni, leikkasin hänenkin tukkansa niin että se tasaisesti oheni päälaelta alalaitaansa. Sillä mallilla hänen tukkansa pysyi siitä alkaen.

Pyhäaamuin oli tapulissa 1900-luvun alkupäässä paljon nuoria miehiä ottamassa osaa kellojen soittoon. Itse olin joskus, samoin veljeni Veikko. Se oli yksi urheilun malli. Sanomakellojen soittoon lähti usein naapureita syrjäkylistä asti, samoin naapurit usein tekivät arkun. Useiden täytyi kuitenkin käyttää sanomakellojen soittoon maksusta Temperin miehiä, joilla oli aina varamiehiä saatavina naapurustostaan.

Amerikaan mentiin 1870-luvulta alkaen runsain määrin. Useat sieltä palasivat pian saatuaan ansaituksi rahaa esim. talon ostoon. Kantelemestari Efraim Kilpinen vanhoilla päivillään sanoi huomanneensa, että Pohjankylän kaikista muista taloista oli menty Amerikaan, mutta ei Kiviojalta eikä Merenojalta.

Isä sai toverikseen Heikki Himangan käymään Kempeleessä Filip Saalastin tilalla tutustumassa puimakoneeseen. Heti he saivat syntymään puimaseuran Kiviojalta Tuuralle asti v. 1906, jolloin saatiin Kalajoelle ensimmäinen puimakone ja lokomobiili. Seuraavana vuonna niitä syntyi monta, kaikkiin kyliin. Etelänkylän seuraan liittyi mm. Albert Tolonen Pohjankylästä. Se seura laittoi Siipolan rannalle lokomobiilillaan käyvän myllyn. / VHK 1976-7

29.

"Vuonna 1901 oli kuuluisa poutakesä, jolloin keväästä sopivasti satoi, mutta sitten oli poutaa ja hellettä. Jyvät kasvoivat isoja. Niitä myytiin siemeniksi valtion välityksellä syrjaseuduille. Itse niitä ohria säästettiin siemeniksi 10 vuotta. Ne olivat lopuksikin hyviä, vaikka agronomien ja neuvojien mukaan niiden itävyys niin pitkän ajan kuluessa heikkenee ja muutenkin ne menevät siemeniksi kelpaamattomiksi, mikä ei nähtävästi pidä täysin paikkaansa.

Niihin aikoihin paras rengin vuosipalkka oli saattoi olla jopa 200 mk rahaa ja ainakin saappaat. Naispalvelijat saivat 80-90 mk ja villoja. Heillä oli oma viikko talvella, jolloin he kuitenkin navetoivat, mutta päivällä itselleen kutoivat. - Siihen aikaan ei ollut mitään ilmoitusvelvollisuutta verotukseen, vaan lautakunta arviolta pani kunnanveron kaikille, mistä sai valittaa. Valtio kantoi henkirahan, josta köyhät henkipanossa vapautettiin. Manttaalin mukaan piti tuoda viljaa kruununpuotiin, joka Kalajoelle saatiin 1862. Sitä ennen vilja piti viedä Raaheen.

Kun Himangalla lasitehdas oli palanut, oli Peltolan Aapo-faari siellä käydessään pannut sopivia lasikokkareita kääsein pohjalle ja niistä muurannut ahjon. Sellainen 'tiili' kesti paremmin kuumuutta. Siihen aikaan oli saatavana kuumissa paikoissa käytettäväksi vaaleita tiiliä. Niissä oli nimi 'Högnäs', joka Kalajoella lausuttiin 'Höökynätiili'.

Vuonna 1876 ruvettiin tekemään kirkkomaalla uutta kirkkoa varten tiiliä Vetoniemen savesta. Pian joku sanoi, että niihin tulee vanhaa meren suolaa, jolloin ruvettiin ajamaan savi Mustosen maalta. Hyvin ovat kestäneet kirkon seinässä molemmat.

Kun juuri 1. maailmansodan edellä maanteiden hoito jaettiin uudelleen, ja Pitkäsenkylän tie oli siihen asti ollut vain sen käyttäjille jaettuna, oli Kiviojan talolla osuus siihen tiehen meijeriltä Marttihuhdan mäkeen (nyk. Honkelan talon kohdalle). Varsinainen tieosuutemme oli Mehtäkylän tiellä Untisenmaasta Haapakankaalle päin. Se jäi talollemme edelleenkin, jatkuen hiukan pitemmäksi Haapakankaalle päin. Siihen oli ensimmäinen rumpu tehty Heikkilän laakakivistä jo ennenmin, ja teimme sinne toisenkin rummun kivestä heti kun puinen siinä kävi huonoksi.

Kun tiet (1919?) menivät valtion haltuun, myytiin niiden kunnossapito vähimmän vaativalle, yleensä entisille kunnossapitäjille. Enoni Antti Himangan aloitteesta vasankarinkyläläiset huusivat kunnossapidettäväkseen monena vuonna tien Kalajoelta Pyhäjoen rajaan ja tekivät työn seuroin sekä käyttivät ne rahat puimakoneen ja sähkölinjansa saantiin. Voitiin sanoa, että he saivat nämä uusaikaiset edut ilmaiseksi. Olisihan heidän entisen mallin mukaan ollut pidettävä maantie kunnossa ilmaiseksi." (VHK 1976 - 77)

30.

"Ensimmäinen maanviljelysnäyttely Kalajoella pidettiin 1870 Merenojan talossa. Siellä oli näytetty uusaikainen aura eli fältti. Nurmiketo oli käännetty nurin. Heti näyttelyn päätyttyä Jaako Merenoja oli pannut renkinsä kääntämään kiivut paikoilleen. Heinä oli ruvennut kasvamaan aivan kuten ennenkin. Merenoja hankki fältin ja rullakarhin, joita hän lainasi muillekin isännille. Maanviljelyksen ohella hänellä oli messinkivalimo ja Friisein tervahytti. Sitä isä suunnitteli meidänkin käyttävän, mutta ei tullut koskaan tervaksia kuorituksi. Niiden pihkaisiksi kuivuminen olisi kestänyt 3 vuotta.

Merenojan veljekset olivat nuorina kirvesmiehiä, salvoivat mm. Anttilan sepän pytingin, joka viime sodan jälkeen purettiin. Jaako jäi maanviljelijäksi, Joona siirtyi Plassille ja oli liikemies.

Isoisä ei yrittänytkään tervanpolttoa, kuten edeltäjät olivat haaskanneet sen talon metsän. Ison aitan hirret sieltä saatiin 1861, mutta päärakennuksen hirret ajettiin Kinnulasta asti 1862.

Seuraava maatalousnäyttely oli 1880 värjäri Forsbergin talossa, joka myöhemmin oli nuorisoseuran talona. Mantan Juho kertoi, että alueen ympärillä oli korkea laudoitus estämässä näyttelyn näkymistä ulkopuolelle. Sisään päästyään Juho oli antanut aidan raosta pilettinsä toverilleen, joka siten pääsi sisään.

Maijalan Jussi oli ollut monissa taloissa töissä. Kysäisin kerran, missä on ollut hänen mielestään paras talo. Vastaus: Nauhan Antilla. Siellä niitulla lauantaisin syötiin iltapuolinen, että jaksettiin kävellä kotiin. Muina aikoina sielläkin tehtiin töitä vielä iltapuolisenkin jälkeen. - Jussi teki kaikin päin puhdasta jälkeä. Toiset työmiehet sanoivat, että nuolu ei elätä eikä vanha suola janota." (VHK 1976-7)

31.

"Isän sana oli 'hurouf', kun oli maattu, toiset ehkä vähän unenpökerryksissä, puolisen jälkeen, toiset ladon varjossa, toiset päiväpaisteessa. Iltapuolisen (noin klo 17) jälkeen ei juuri loikoiltu, vaan tehtiin työtä klo 20:een saakka, jolloin isä huusi 'kello soi'. Aamukaffi juotiin klo 6, jolloin lähdettiin niittämään, kun heinä oli vähän märkää yökasteesta ja vikate paremmin pystyi siankarvaankin. Eineelle tultiin klo 7 ja klo 8 kiirehdittiin heiniä hajoittamaan napulta, jos oli naputtu edellisenä iltana, mitä pidettiin edullisena heinän kuivumiselle. Naputtamaton luoko piti karhoa kuivumaan. Puolipäivänen syötiin klo 11.

Levähtämisen jälkeen alkoi heinän kokoaminen. Naiset tekivät takkoja, joita miehet kantoivat takkavihtalla, jonka selkä oli pihlajaa ja siima koivunvesaa vihtaksi väännettynä. Siimassa oli vihtasta väännetty silmä, sen jatkona nykäsin väännettyä vihtaa, jota toiset sanoivat jäpäsimeksi, josta takantekijä veti kantajan vetäessä takkavihtan tyvestä. Takantekijä nosti takan kantajan selkään. Tämä pudisti vähän, jolloin irtaimet heinät putosivat eikä niitä varissut visutulle kedolle. Minäkin yritin kantaa aivan nuorena, mutta se täytyi lopettaa, kun takka hajosi selässäni Suovainiossa. Kantomatka oli pitkä ladolle ja ontumiseni oli silloin niin pahaa, että takka selässä jysähteli. Isältä tuli nuhteet ja kielto, että en saa kantaa ja pudottaa heiniä visutulle kedolle.

Haravakoneella ajettiin luoko kedolla takan läjiin ja sitten haravalla visuttiin. Moitittiin, että haravakone ei heti kerralla ota heiniä aivan puhtaaksi. Siitä syystä haravakone jäi käyttämättä moniksi vuosiksi. Vasta kun Kustaa Arvo tuli Kalajoelle, nähtiin, että hevosharava ottaa visuun, kun heinät on viety kedolta latoon. Tein Haapajärvellä näkemäni mallin mukaisen heinälaahuksen (kappalaisen pappilan Hietalan aikana) ja ostin osuuskaupasta hevosharavan, jolla visuttiin. Pojat ajoivat laahusta jo melko pieninä. Itse ladon edessä pidättelin kuormaa paikallaan rautakangella, kun hevonen veti laahuksen kuorman alta." (VHK 1976-7)

32.

"Santaholma oli velvoittanut poikansa syömään silahat päineen, ei edes niiden leukaluita saanut sylkäistä pois eikä muitakaan ruotoja. Oli senkin neuvonut, että jos edes napin näkee tiellä, se on otettava talteen. Kustaa Ylikangas kertoi panneensa aitaa Santaholmalla. Oli lopuksi kysynyt, mihin hän panee vanhan aidan lahot jäännökset. 'Anna olla siinä, kyllä ne siitä katoaa'. - Santaholmalla oli Saukon mylly ja saha, jossa jokisuun sahan ja hiomon rakennuslaudat sahattiin. Itse Santaholma oli asentanut Vetoniemen Siivertin kanssa isot porakivet raamin perustukseksi. Kuitenkin Plassilta olevat suurlakon aikaiset kansakoulutoverini sanoivat, ettei saha ole Santaholman vaan työmiesten, sillä nämähän sen ovat tehneet. Ensimmäinen lakko siinä sahassa tuli pian.

Isäni oli jo 7-vuotiaana tehnyt kottikärryt ja seppä-Juuso oli ne raudoittanut. Yhä ovat kunnossa. 14-vuotiaana hän oli tehnyt ensimmäisen sivusta vedettävän sängyn, jonka kaarmin ylälaidassa on sen ajan tavallinen kuviokoriste. Yksittäisten huonekalujen lisäksi hän teki kaksi erilaista sarjaa tuoleja saliin, sinne myös koristeellisen piippuhyllyn, jonka reuna kesti pikkupojan riippua, mikä kyllä oli kiellettyä. Visakoivusta isä teki ompelukoneen päälle kopan, jonka hän hieroi santapaperilla sileäksi ja vei Kilpiselle puleerattavaksi. Tuo mestari oli sanonut, että se pitää puhdistaa ensin. Hohkakivellä Kilpinen sai tosi sileää jälkeä.

Kengät tehtiin vain ykspohjaiset. Niihin pian täytyi ommella nahkasta paikkoja kantapäihin ja päkiöille. Uusi äitikin osasi tehdä hampuista jorongaisen äimän perään. Sillä sellaiset paikat ommeltiin niin, ettei lankaa näkynyt paikan ulkopinnassa. Melkein sananlaskuksi on tullut: 'kyllä jorolla juonia on, jos ei juosta tahdo'. - Ensimmäiset kansakoulun pulpetit sorvattuine erillisine tuoleineen ovat isän tekemät. Hinni, Hannes, ja Veikko ovat niissä istuneet, mutta uudelle puolelle, jossa minä istuin, oli tehty uusaikaisemmat pulpetit, joissa tuoli on kiinni pöytäosassa. Isän tekemät myytiin huutokaupalla enimmäkseen niissä istuneille.

Rengit olivat tehneet puukolla kaivertaen laudan pätkiin höyläpenkin lähelle kuvioita. Isä selitti minulle, kun istuin siinä vuoleskelemassa, että kuvio tarkoittaa ovissa avaimen reiän rautaista suulappua, jonka näköinen kuvio todellakin on. En viitsinyt sanoa, että rengit sanoivat sitä vaimonpuolen vaakunaksi." (VHK 1976-7)

33.

"Jaakoppi Junnikkala ('Koppinen') oli ollut nuorena 1809 sodassakin. Myöhemmin hän oli aamuhämärissä riihelle mennessään varstallaan kopaissut kirkkomaan aitaa ja sanonut: 'Nouskaa laiskat riihelle!' Riihimiehiä oli tullut niin paljon, että Koppiselle tuli täysi hätä. Mentiin kysymään ylimaihin neuvoa Hätämaan tietäjältä, joka oli neuvonut miehen ristiinkynnetylle pellolle. Kun pelto kynnettiin ristiin ja Koppinen ohjattiin siihen, oli kirkonväki hänestä irtautunut. Risti auttoi. - Rovastin kirkkoon ajaessa oli Koppinen örissyt maantien ojasta: 'Paimen auta lammastas'. Seuraavana pyhänä oli rovasti pannut hänet jalkapuuhun kirkon kivijalan viereen. Jumalanpalveluksen aikana oli Koppisen pyynnöstä miessakki kantanut hänet jalkapuineen Hautalan tunkiolle, jossa rovastin oli täytynyt käydä avaamassa jalkapuun lukko ja päästämässä hänet pois.

Sutiiniksi sanottiin Juho Swedin-nimistä miestä, joka kuoli 1891. Hän oli tullut Lohtajalta rengiksi Pitkäsenkylään; eräänä talviyönä hän oli mennyt eteläpuolelle, mutta eksynyt jokijäälle ja palelluttanut jalkansa. Sen jälkeen hän istuallaan käsin viskeli itseään ja mukana kuljettamaansa pussiaan pitkiäkin matkoja. Vaivaishoidon esimies Naatus-Mikko mielenosoituksellisesti avasi tapulin pikku luukutkin hänelle sanomakelloja soittaessaan. Oli tapana avata ne vain rikkaille, jotka voivat maksaa soittajalle pikku luukkujen avaamisrahan. Kirkonkokous päätti 1902, että niitä ei avata kenellekään. Sotien sankarivainajille ne on avattu sekä lääninrovasti Heilalalle 1927 soitettaessa. - Samoin kulki Antti Ruhkala, s. 1873, kuoli 1924. Häntä sanottiin 'Kyykky-Antiksi'. Ihmeeltä tuntui, että hän ylettyi saamaan suitset hevosen päähän. Oli ahkera hevosmies, pääsi rekeen ja kärryihin omilla konsteillaan." (VHK 1976-7)

34.

"Kärjän herran tyttären tytär lääkintäneuvoksetar Reijovaara kertoi isoisänsä vaikutteista herännäiskäräjien pystyyn panemiseen: nimismies oli harmitellut köyhyyden tulevan, kun aina suuret laumat kulkevat merenrannasta päin ylimaihin ja samoin sieltä Kalajoelle päin. Työt jää tekemättä, mistä seuraa köyhyys ja puute. Vainotarkoitusta ei tuon tiedonantajan mielestä ollut. Hänellä oli Gezeliusten Raamattuteos, jonka perikunta kirkkoherrakautenani lahjoitti Kalajoen seurakunnalle. Kun täällä se teos ennestään oli kirkonarkistossa, lahjoitettiin tuo arvokas Raamatun selitysteos Oulun yliopiston kirjastolle, jolta se puuttui. Lahjoituspäätös näkyy seurakunnan pöytäkirjoista.

Ensimmäinen sähkö Kalajoella oli Friisein konepajassa. Samoin Holman ja Santaholman sahoilla ja hiomolla sekä remonttipajassa oli oma sähkö. Tyngän ja Siipon sahat rupesivat jakamaan sähköä ympäristöönsä. Vuonna 1923 ruvettiin ottamaan Korpelan Voimasta Kannuksesta sähköä Kalajoen Sähkölaitokselle, joka oli oma yhtymänsä. Sen sähkötehdas oli vuodesta 1912 jokirannalla nykyisen sairaalan kohdalla. Kun siinä nykyään on Kalajoen kolmannen kirkon ja sen kuuluisan kirkkoherran Ljungon muistomerkki, on moni ihmetellyt, että jo 1600-luvulla on tehty sementtiä. Se muistomerkki on näet erään sähkötehtaan laitteen perustuksella. Se tehdas paloi kahdesti, minkä jälkeen sähköä ruvettiin ottamaan Korpelasta. Kun siitä tuli pula, Kalajoki siirtyi ottamaan sähköä Ouko-linjasta. Mehtäkylä on ottanut sähkönsä Revon Sähköstä. Isä rupesi ottamaan heti 1912 sähkövalon Kalajoen sähköyhtymästä. Joka huoneeseen tuli kattolamppu. Pöytälamppua ei tainnut aivan aluksi olla.

Männyistä voisi mainita, että v. 1904 isä käski renki Oikarisen karsia alhaalta männyn riihivainion pyörtänöllä, etteivät oksat haittaisi kyntäjää eikä hevosta. Mutta renki karsi sen melkein latvaan asti, joten ei päässyt toteutumaan se isän sana, että se yksinäisellä paikalla nopeasti lihoo ja siten kasvaa peltotukin värkiksi. Kourilla oli kasvanut mänty niin paksuksi, ettei ostajaliike sitä kaatanut. Sen tyvestä tein Hietalaan peltotukin, joka oli loppuun asti pappilassakin. Siitä ylöspäin se oli jonkin verran ohuempaa. Se vietiin leveranssina Santaholmalle, jossa sitä ei sahattu. Näin sen useampana kukkajalkana Ollilassa, juhlallisen paksuja ruhmoja ja korkeita ne olivat.

Mantan Juho pyysi renkiä säästämään Katinkallen koivut kankaan laidalla, mutta olisi sallinut kaataa tuppuramännyn maantien ja joen välistä, sillä se varjotti Kärjän komean keltaisen talomaalin näkymästä mökkinsä tienoille." (VHK 1976-7)

35.

"Nykyaikaiset isot kuorma-autot eivät varmaankaan olisi mahtuneet läpi Junnikkalan luhtirakennuksesta, jonka läpi kulki maantie Ruotsin vallan aikana tapulin ohi Junnikkalan pihan läpi jokiahdetta sillalle päin. Nykyiselle paikalle maantie sillä kohdalla siirtyi Venäjän vallan alkupäässä.

Kärjän herran seuraaja nimismiehenä oli Fredrik von Nandelstadh, joka on merkitty kuolleen 5.3. 1868. Asui lopuksi Marttilan sotilaspuustellissa. Hänen poikansa on kastekirjaan 9.12. 1862 merkitty suomalaiseen muotoon 'Matti', muut samannimiset muotoon 'Matts' aina 1880-luvulle saakka. Tämä Matti Oulun läänin maaherrana päivällispuheessaan Kalajoen 400-vuotisjuhlilla 1925 mainitsi olleen suuren nälkävuoden hänen lapsena lähtiessään Kalajoelta. Siinä juhlassa annettiin Antti Nauhalle raatajamitali.

Se jäi aikaisemmin kertomatta, että Antti Myllylän molemmat jalat jäivät hirsikuorman alle, kun hänen asumuksensa hirsiä siirrettiin Manti-Kustun kärryillä Siipolan täpärältä Pohjapuolelle, jossa Anton Naatus rakensi kauppansa sille paikalle. Antti antoi omaisuutensa vaimonsa sukulaiselle Ernst Pahkalalle elatusta vastaan.

Kun Jaakko Hemming oli Kalajoella virassa 30 vuotta (viime aikoina apulaisia) ja eli lähes 90-vuotiaaksi, sanottiin häntä 'vanhaksi pastoriksi'. Noin 1880 yritti laiva kulkea Vaasan ja Oulun väliä (ei kannattanut), silloin oli Hemmingin apulainen Juho Tanskanen lauantai-iltana poikennut Plassin rannassa siihen laivaan ja nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta. Hän asui Hietalan merenpuolipään vinttikamarissa, mutta oli tullessaan väsähtänyt makiin. Siellä hän nukkui toinen jalka reikään pudonneena. Aamulla kun häntä ei näkynyt, palvelija otti selvää ja meni vanhalle pastorille kirkkoon sanomaan asiasta. Apulaisella olisi ollut saarnavuoro. Vanha pastori sieppasi postillan kainaloonsa ja itse nousi saarnastuoliin. Sieltä oli tullut ankara saarna eikä postillaan ollut tarvinnut katsoa. Muutenkin hänellä oli tapana puida nyrkkiä saarnatessaan." (VHK 1976-7)

36.

"Olihan sitä sentään piintyneitä käsityksiä ihmisten eriarvoisuudesta. Kun kotimme palvelija sairastui munuaistautiin (1900-luvun alussa), määräsi tohtori Airo tuotavaksi virtsanäytteen monena viikkona. Ensi kerralla uusi äitimme sanoi, ettei sitä nyt kukaan lähde viemään piikan kusta ja vetosi sananlaskuun 'joka on piikan piika, se on paskan paska'. Minä sen näytteen vein ja isäkin joskus, kun sattui muita asioita kylälle päin.

Kun Finni-pappa taakoitti isonjaon täydennyksen päättyessä Pitkäsenkylän maantien niin, että se liittyi sillanpäähän aivan pitkin apteekkari Relanderin talon seinänviertä, kielsi 'Rellu' sitä tekemästä, vaikka tien ojat oli luotu siihen asti Pitkäsenkylästä päin. Siinä riidellessä oli mennyt koko päivä. Lopuksi Relander oli suostunut, että tie saadaan tehdä lähempää jokea. Siihen hän lupasi tien sillä ehdolla, että tientekijät siirtävät eräitä hänen makasiinejaan. Niin jäi kapeampi puutarha seinän viereen. Nykyinen omistaja Osuuskauppa on sallinut leventää tien kaupan (Kultakalan) seinään asti. Sillalta Pitkäsenkylään päin käännyttäessä oli äkkimutka ja reki pakkasi jääkelillä roivaamaan puutarhan ojaan ja aitaan. Vuonna 1911 sillanmäkeä käännettiin niin, että ajoneuvon kääntyminen alkoi jo mäen päällä eikä alhaalla ollut äkkikäännettä.

Sillä kohtaa joen juovassa oli Rellun mylly, joka taisi Jaako Friisin jälkeen olla Santaholman. Muistan pahasesti, kun sitä käytettiin ja sahattiin tukkeja. Sitten se oli (joen perkkauksen vuoksi?) käyttämättä, akkunat ja ovet rikki. Se hävisi sinä 5 vuoden aikana, kun olin muualla virassa (siis ennen vuotta 1923).

Samuneva-nimen alkuperää on selitetty usein saame-sanasta. Onhan täällä asunut lappalaisia ja muistuttaahan Vasankari, Vasanneva ja Vasanoja porojen vasoista. Mutta minun mieleni tekisi johtaa se Samuel-nimestä. Onhan joku Samuel voinut sitä nevaa ruveta viljelemään. Kerrotaanhan, että Junnikkalan Samu-faarilla (1812-83) oli kirkonrakennusaikana 1876-79 virkana aamuin klo 6 kutsua rakentajat kirkonkellon soitolla töihin. Häntä aina sanottiin Samuksi eikä Samueliksi eikä Samuliksi.

Kirkon rakennusväki saattoi päivittäin vaihtua. Oli kirjanpito, josta näkyi, että kukin mies ja nainen oli osuutensa suorittanut. Erkki Sorvari, vanhapoika, 'pelimannin Erkki', kertoi vanhoilla päivillään, huumorimiehiä kun oli, että häntä on myöhemmin harmittanut, kun hän on oikaissut työvuorokirjanpitäjälle kanttori Friisille, ettei hänellä ole emäntää, kun Friis oli hänen työvuoronsa täyteen tullessa huomauttanut, että olisi tehtävä emännänkin vuorot kuten monet muutkin vapauttavat vaimonsa 'jäneksellä' kantamasta tiiliä korkealle rakennustelineille. Erkki kertoi, että kun olisin suostunut, niin minulla olisi ollut vaimo kirjoissa, mutta kun kieltäysin, niin ei minulla ole vaimoa koskaan ollut." (VHK 1976-7)

37.

"Isäkin oli kirkkoa rakentamassa 1876-79. Hevoskierrolla käyvästä tiilikoneesta tuli juuri tiilen paksuista savipötkylää, joka piti huolellisen miehen rautalankalaitteella leikata oikean pituiseksi tiileksi, jonka toinen vei ladottavaan tiilenpolttouuniin. Katkaisijaksi oli usein tuppautunut poikasia, joilta tuli virheellisen pituisia tiiliä. Isäkin oli mennyt siihen hommaan, kun ammattimies päivän pitkään mielellään levähti. Kanttori Friis oli siihen tullut ja sanonut, että taas on poikanen päästetty sotkemaan. Isähän oli silloin 22-vuotias ja aina pieni mies. Mutta kun Friis näki, että se homma isältä menestyi erinomaisesti, niin oli hän tullut pyytämään isää entisen siitä erotessa, isä ei ollut suostunut siihen palkallakaan, kun omat vuorot olivat jo täysin suoritetut.

Maatalousnäyttelyssä 1905 isä kuului puutöiden arvostelutoimikuntaan. Kelloseppä Mikko Turunen (asui Kalajoella pari vuotta) teki näyttelyyn kellon. Ei saanut palkintoa. Hän sanoi, etteivät pitäneet hänen kelloaan edes haravan arvoisena, kun harava palkittiin. Isä selitti, että tämä on maanviljelysnäyttely, johon ei kuulu teollisuus.

Samassa näyttelyssä Kalajoen maamiesseuran puheenjohtaja Albert Tolonen piti alustuksen, onko sonta kynnettävä syvälle vai matalalle. Hän oli tullut siihen tulokseen, että matalalle. Alustuksen johdosta keskusteltiin. Isän mielestä sonta pitää kyntää niin syvälle kuin vain saa. Siellä se säilyy tuoreena, pinnalla se haihtuu ja kuivuu. Hän piti vääränä luulona sitä, että sonta ja vesi menisi maassa syvemmälle ja alaspäin. 'Jos niin olisi, niin maahan olisi yhtenä rahkaturppaana, jos sinne olisi mennyt maailmanpäivinä kaikki vesi ja sonta'.

On myös hyvä, jos voisi kastella peltoja. Jaako Friis keksi sellaisen kastelukoneen, joka oli melkein kuin virtsanajotynnyri. Mutta isännät eivät hyväksyneet pelloilleen sellaista raskasta kastelukonetta.

Isojaon 1800-luvun alussa toimittanut maanmittausinsinööri Jaakko Juho Garvolii omisti toisen Ruhkala-nimisistä maakirjanumeroista ja eräitä sivumaita. Ruhkala-nimen hän vaihtoi nimeksi Tavastvik, koska joen mutka siinä muodostaa lahden ja koska oli sellainen tieto, että Hämeestä kotoisin olleita seurakuntamme alkuajan Tavastius-nimisiä kirkkoherroja oli muka asunut Tavastvikissa.

Garvoliin vävy Basilier, hänkin maanmittausinsinööri, asui jonkin aikaa Tavastissa. Hänen tyttärensä Iida oli syntynyt 1846 Nivalassa ja täällä asuessaan sanottiin Tavastin satakieleksi. Hän opiskeli musiikkia ulkomaillakin. Kalajoella hän antoi konsertin 1875 pappilan salissa. Vuodesta 1878 hän oli naimisissa Aftenposten-lehden toimittajan Magelssenin kanssa, kunnes avioero tuli. Iida kuoli 1928." (VHK 1976-7)

38.

"Nauhan Antti opetti meitä serkkujaan paikkaamaan polkupyörän kumeja, mitä isä ei opetellut. Antti lainasi joskus meiltä kylvökonetta, olin myös Nauhalla puimassa puimakoneellani. Ja myös kattotalkoissa. Heillä oli tietääkseni viimeinen asuinrakennuksen tuohikatto Kalajoella.

Erikoismiehistä on vielä mainittava tervankauppias 'Hangas-Sakri', joka eli 1849-1921. Hän tuli 1874 Himangalta Akolahti-nimisenä Saukkoon, jonka otti sukunimekseen. Hän asui Hangasrämeellä päin, kierteli hevoskopukallaan taloissa myymässä tervaa ja pikiöljyä. Näitä kauppiaita oli muitakin. Maria Matti-Mikontytär Manninen kottikärryillä kuljetti Vasankarista asti varpuluutia ja niitä myyskenteli taloihin. Hän meni kirkkoa tulipalon jäljiltä 1930 korjattaessa niitä myymään rak. mest. Pukinkorvalle, joka olisi ostanut heti koko kuorman. Mutta Maijapa ei myynyt muuta kuin yhden kappaleen, sillä hän oli laisensa. Maija oli monet elämänsä loppuvuodet joka pyhäaamu aivan haudan partaalla, kun vainajia haudattiin. Maijan kottikärryn pyörä oli lankusta tehty ja soikeaksi kulunut, joten se lykätessä jyskytti. Maijan luvalla laitoin Hietalassa rattaan pyöreäksi ja raudoitin, ettei se enää kuluisi. Maija oli kiitollinen.

Markkinoiden Helppo-Heikkejä oli mielestäni kiva kuunnella. Samoin huutokaupoissa kuuli vitsejä. Friisein konepajan huutokaupassa n. 1911 oli kälviäläinen vasaramies, joka sanoi nyt myytävän tervatynnyrin riihen seinän vierestä, mutta terva on tynnyrin ulkopuolella. Laivuri Rantala sanoi, ettei haittaa, missä se on, ja huusi tynnyrin. Kalajokisista Albert Tolonen ja Matti Niemelä olivat enimmän vasaramiehinä niihin aikoihin.

Toisella alalla huomattavia tekijämiehiä on vaatturi Antti Tanhuala (1883-1964). Aivan nuorena hän liittyi nuorisoseuraan, jonka puheenjohtajana hän oli 1900-luvun alkupuolella. Vanhuuteen asti hän oli näyttelijänä. Kauan hän oli myös asutuslautakunnassa, jonkin aikaa myös lisätyssä kirkkovaltuustossa ja elintarvikelautakunnassa itsenäisyytemme alkaessa. Vaimon hän sai pitää runsaan vuoden, ainoan lapsensa vain 3 kk. Hänen ympäriltään kuolivat sukulaiset, joiden lapsista hän huolehti parhaan isän tavoin." (VHK 1976-7)

39.

"Nauhan Antti opetti meitä serkkujaan paikkaamaan polkupyörän kumeja, mitä isä ei opetellut. Antti lainasi joskus meiltä kylvökonetta, olin myös Nauhalla puimassa puimakoneellani. Ja myös kattotalkoissa. Heillä oli tietääkseni viimeinen asuinrakennuksen tuohikatto Kalajoella.

Erikoismiehistä on vielä mainittava tervankauppias 'Hangas-Sakri', joka eli 1849-1921. Hän tuli 1874 Himangalta Akolahti-nimisenä Saukkoon, jonka otti sukunimekseen. Hän asui Hangasrämeellä päin, kierteli hevoskopukallaan taloissa myymässä tervaa ja pikiöljyä. Näitä kauppiaita oli muitakin. Maria Matti-Mikontytär Manninen kottikärryillä kuljetti Vasankarista asti varpuluutia ja niitä myyskenteli taloihin. Hän meni kirkkoa tulipalon jäljiltä 1930 korjattaessa niitä myymään rak. mest. Pukinkorvalle, joka olisi ostanut heti koko kuorman. Mutta Maijapa ei myynyt muuta kuin yhden kappaleen, sillä hän oli laisensa. Maija oli monet elämänsä loppuvuodet joka pyhäaamu aivan haudan partaalla, kun vainajia haudattiin. Maijan kottikärryn pyörä oli lankusta tehty ja soikeaksi kulunut, joten se lykätessä jyskytti. Maijan luvalla laitoin Hietalassa rattaan pyöreäksi ja raudoitin, ettei se enää kuluisi. Maija oli kiitollinen.

Markkinoiden Helppo-Heikkejä oli mielestäni kiva kuunnella. Samoin huutokaupoissa kuuli vitsejä. Friisein konepajan huutokaupassa n. 1911 oli kälviäläinen vasaramies, joka sanoi nyt myytävän tervatynnyrin riihen seinän vierestä, mutta terva on tynnyrin ulkopuolella. Laivuri Rantala sanoi, ettei haittaa, missä se on, ja huusi tynnyrin. Kalajokisista Albert Tolonen ja Matti Niemelä olivat enimmän vasaramiehinä niihin aikoihin.

Toisella alalla huomattavia tekijämiehiä on vaatturi Antti Tanhuala (1883-1964). Aivan nuorena hän liittyi nuorisoseuraan, jonka puheenjohtajana hän oli 1900-luvun alkupuolella. Vanhuuteen asti hän oli näyttelijänä. Kauan hän oli myös asutuslautakunnassa, jonkin aikaa myös lisätyssä kirkkovaltuustossa ja elintarvikelautakunnassa itsenäisyytemme alkaessa. Vaimon hän sai pitää runsaan vuoden, ainoan lapsensa vain 3 kk. Hänen ympäriltään kuolivat sukulaiset, joiden lapsista hän huolehti parhaan isän tavoin." (VHK 1976-7)

40.

"Tappelu syntyi konepajan eteläpohjalaisten valuripoikien ja kalajokisten poikien välille, kun nämä maantieltä pyllistivät peräpuolensa valurien asunnon akkunaa kohti ja sanoivat: 'Tulkaa pyyhkimään fallesmannin suu tupakista'. Hajottamalla savupiipun Kalajoen pojat pääsivät vaivoin sisään, jossa särjettiin kaikki, paitsi seinäkello unohtui särkemättä. Monet pakenivat Amerikkaan välttäen käräjät.

Pietarista palasi Kalajoelle 1884 Johan Wilhelm Korte vaimoineen ja oli täysin hyvä kelloseppä. Mutta hänelle korjattavaksi viety kello viipyi monesti kuukausimääriä. Vaimo näet leipoi eikä kaksihenkinen perhe tarvinnut suuria tuloja. Kun Santaholma oli kauan odottanut korjattavaa kelloaan, oli hän lopuksi mennyt kysymään kelloseppämestarilta, 'paljonko multa menee vuokraa, kun mun kelloni on niin kauan sun huoneessas'. Mestari oli pian laittanut kellon kuntoon ja vienyt Santaholmalle. Korte testamenttasi jäämistönsä Kalajoen seurakunnalle hautojen hoitoon.

Vuosisadan vaihteen tienoilla alkoi maalaiskirjeenkanto Pohjankylässä, mutta Kiviojan taloa ei luettu siihen kantopiiriin. Myöhemmin postinkanto alkoi Pitkäsenkylässä, silloin Kiviojan talokin pääsi siitä osalliseksi. Sunnuntaisin ei kannettu postia. Silloin aamulla klo 8 kokoontui postikonttoriin paljon väkeä. Pidettiin 'luettelo': virkailija luetteli kaikki kirjeet ja saaja ojensi kätensä ottamaan. Postitoimiston ollessa Hakalassa sanoin eräänä pyhäaamuna, kun en saanut mitään kotiin vietävää: 'Milloinkas tulee?' Postineiti Kerttu Raitamaa (pastori Aapeli Kiviojan sisaren tytär) vastasi: 'Ehkä huomenna'.

Postivirkailijoilla oli pitkä päivä. Aamulla klo 5 piti lähettää hevosella posti rautatieasemalle, josta se palasi illoin noin klo 20. Posti oli auki aamulla ja lyhyen aikaa iltapuolellakin. Kalajoelle postitoimisto saatiin 1860-luvulla. Sitä ennen oli Raahe likin postipaikka. Sieltä piti käydä hakemassa nekin pikkusummat, joita Pietariin ja muualle etelään menneet Kiviojan entiset työmiehet lähettivät talossa talletettaviksi. Pankkeja ei ollut. Posti ajettiin silloin pitkin 'rantatietä' (nykyinen tie n:o 8). Neiti Ingberg, rovastin tytär, oli ensimmäinen postinhoitaja. Kirjeen tuojan piti sanoa, pannaanko kirje pohjoiseen vai etelään menevään postiin. Postitoimipaikka oli aluksi pappilassa.

Kauppias Poukkula oli Aurasen tulipalon 1917 jälkeen vuokrannut postille huoneuston, johon käynti oli pihan puolelta, ja luvannut samaan maksoon lämmityspuutkin kaikki 10 vuoden ajaksi. Mutta inflaation vuoksi vuokrasta tuli aivan mitätön. Vuokranantaja kävi postihallituksessakin, mutta sama tulos: 'meillä on paperi, josta pidämme kiinni vuokrakauden loppuun'. Siihen ei tietysti arvattu merkitä indeksisidonnaisuutta. Kun 10-vuotinen vuokrakausi läheni päättymistään, ei Poukkula millään suostunut tekemään uutta sopimusta. Silloin postihallitus lähetti kunnalle kirjeen kysyen, eikö kunnalla olisi postille vuokrattavaa huoneistoa. Olin silloin kunnanvaltuuston jäsen. Kirje esitettiin, ja monella suulla sanottiin, että ei ole. Esitin, että kyllä meillä on, kun asia järjestetään: tehdään kunnan lainajyvästöön laarit lankuista ja epämukavat hirsilaarit puretaan ja käytetään rakennuspuiksi lääkärin asuntoon sairaalan viereen, johon varmaan saadaan tontin lisää pappilan pellosta. Näin päätettiin. Lääkärintalo rakennettiin sairaalan viereen hirsistä ja entinen lääkärin asunto vuokrattiin postille. Lääkäri Miemois sanoi 1927 minulle, että hän oli tyytyväinen kun sai sairaalan, ei hän uskaltanut edes ajatella, että saisi lääkärin asunnon siihen viereen." (VHK 1976-7)

41.

”Pätevien kielimiesten mukaan Himanka-sana on germaaninen lainasana ja merkitsee kotia (hem, Heim). Rahkolassa syntyneen äitini lapsuudenkoti oli Pitkäsenkylän Alahimangassa. Sen maakirjanumeron takamailla on Puikkosenkangas, jossa oli ollut mökki. Sen asukkaita oli Joonas Himanka eli 'Puikkosen Joona', s. 16.3. 1857. Pappilan renkinä oltuaan hän jo 1876 lähti Pietariin, kuten monet jo sitä ennen. Amerikkaan meno alkoi pian sen jälkeen ja oli suurimmillaan vuonna 1902 ja tyrehtyi 1. maailmansodan aikana aivan vähäiseksi. Myös Ruijaan kalastajiksi mentiin ennenkuin Pietariin meno alkoi. Kalajoen maanviljelyksessä ei näet riittänyt työtä kaikille eikä sahateollisuus alkanut ennenkuin vasta aivan 1800-luvun lopulla, jolloin uitotkin alkoivat, mihin loppui lohen nouseminen jokeemme. Australiaan meno alkoi, kun Amerikkaan meno tyrehtyi.

Puikkosen Joona palasi Helsinkiin Venäjän vallankumouksen alkaessa. Hänen tyttäriään oli monena kesänä itsenäisyytemme alkuaikoina Kiviojalla, kun Himangan asukkaat olivat vieraampia. Himangan Manna (k. 1892) oli ihaillessaan pappilan katon mallia laatinut taloonsa taitekaton, jonka hänen seuraajansa, isäntänä Mattos-Heikki, muunsi tavalliseksi katoksi. Mattos-Heikin poika Kyösti Himanka oli Valion rakennusmestari ja piirsi Kalajoelle Rukoushuoneen, vanhan Säästöpankin ja Aurasen talot.

Santaholma on lahjoittanut Rahkolansa kunnalliskodille. Sillä maalla äitini oli syntynyt ja pikkulapsena muuttanut Himankaan. Kunnalliskodin lisämaaksi annettiin vielä Loopilta pika-asutusalueita. Koneellisena aikakautena oli hyvä nykyajan koneilla asua suuria aloja. Oli siellä jonkinverran työhön kykenevää väkeäkin, joka nyt on peltojen paketoinnin jälkeen aivan joutilaana, miten saavat aikansa kulumaan.

Sananparsi oli: Hyvää oli hylkivelli, veli-Lassi oli nähnyt kaupungissa sitä syötävän. Hylkeen lihaa tarjosin kerran maalaisliiton eduskuntaryhmälle. Useimmat sanoivat, etteivät halua sitä enempää." (VHK 1976-7)

42.

"Siirtoväkeä tuli talvisodan alkaessa Pohjois-Karjalasta. Sen sodan päättyessä heitä tuli myös Kainuusta ja ehkä vähän muualtakin. Siirtoväen toimikunnan puheenjohtajana aluksi oli Vilho Erkkilä. Hän järjesteli koulut ja muut talot, mihin evakot oli kuljetettava. Tukholmasta oli linja-autoja, joissa tarvittiin oppaita. Sellaisina oli meidänkin tyttöjä Hietalasta. Jonkin yövuoron aikana itsekin olin 'sijaisena'. Erehdyksiä tietysti sattui. Rouva Sorasto ihmetteli, että heille tuli niin kauhean paljon evakkoja. Pian ilmeni, että toiselle lääkärille - Fabritiuksellahan oli kaksi rakennusta - tarkoitetut oli purettu väärälle lääkärille. Kun tukholmalaisen kuljettajan kanssa puhuin paljon ja vastailin kysymyksiinsä, niin kuljetettavista joku kysäisi, osaanko suomea, hänellä olisi kysyttävää.

Vanha tapa on ollut huonollakin kirjoitustaidolla kirjoittaa Raamattuun ja muihinkin kirjoihin omistuskirjoitus. Kun kirjalle sattui tulemaan uusi omistaja, kirjoitti tämä kirjan kannen sisäpuolelle tai alkulehdelle uudelleen samat sanat. Ostin 1946 Oulaisiin aikovalta kirvesmies Jaako Hannilan leskeltä Iida Sofialta August Herman Frank'in Postillan suomennoksen. Sen saarnat ovat 'Saxan kielestä Ruotsiksi, ja sitte Ruotsista Suomexi käätyt'. Esilehdet ovat repeilleet. Luulen sen painetun 1782 'Stockholmissa'. Omistuskirjoitus 1832 on ruotsiksi ja suomeksi 'Anna Gretha Andreaxentytär Hjetala'. 1836 on kirjoitettu 'Tämän kirjan omistaja on lautamies Hietala, Joka tämän kirjan varastaa, händä piru rakastaa ja kaikki onnettomuus seuraapi händä'. Saman lauseen on kirjoittanut 1893 Aleksantra Tuura (alkuaan Pöntiö). Kirjan loppukannessa on virrenvärssyn alkusanat 'Se Iesu on sun asias'. - Tuon omistuskirjoituksen kuulin hoettavan myös muodossa 'Tämän kirian omistaa N.N. Joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa, riihen orteen ripustaa, kivellä päähän naputtaa'.

Kalajoelle tuli Lopelta trekoolsmestari (puutarhuri) ja koulumestari Fredrik Lind, s. 1781 Turussa, hukkui 5.12. 1852 Rahjassa tapaturmaisesti. Hänen lapsistaan kaksi kuoli pieninä ja viisi muutti muualle. Hän laittoi Kalajoen herrasväelle, mm. pappiloihin, puutarhat ja myös Käännänkylän Ahonperälle, ehkä muuallekin. Ahonperän isäntä, 'Piekkon Aukkon' isä, laittoi toisiin taloihin puutarhoja. Hän oli kylvänyt 'köyhänä vuonna' 1867, jolloin kylvämään päästiin vasta juhannuksen aattopäivinä ja kova pakkanen tuli syyskuun 4. päivänä, jolloin vilja ei ollut vielä kypsää, talonsa seinän viereen etelän puolelle aikaisin perunaa ja kasviksia. Näistä oli saanut hyvän sadon." (VHK 1976-7)

43.

"Amerikasta on tullut siirtolaisilta jäänyttä perintöä. Suurta kiinnostusta herätti 1. maailmansodan aikana kuolleen kumitehtailija Josef Fiskin 25 milj. dollarin suuruinen perintö, jota tavoiteltiin melkein kaikkiin Euroopan maihin. Suomeenkin monille paikkakunnille, ja Kalajoellekin parin Amerikkaan lähteneen ja tietymättömiin haihtuneen miehen sukulaisille. Kumitehtailija ei ollut koskaan maininnut siellä sukulaisistaan eikä edes syntymämaatansa. Selvyyttä ei saatu. Perintö jäi siellä valtiolle. Josef Emanuelinpoika Juola, s. 2.5. 1836, lähti 17.1. 1866 Ruijaan. Sieltä tuli 3.8. 1875 kirje rovasti Ingmanille. Sen jälkeen ei ole kirkonkirjoissa hänestä uudempia tietoja. Sisaret luulivat, että hänestä tuli kumitehtailija Fisk, sillä hän oli Maria-sisarelleen kirjeessä maininnut, että hänelle pitää kirjoittaa nimellä Fisk eikä Juola. Kirje oli tullut Amerikasta eikä häneen sen jälkeen saatu enää mitään yhteyttä. Maria-sisaren muutettua kunnalliskotiin sen toiminnan alkaessa noin 1920 kirje joutui hukkaan, eikä sen tallessa olokaan olisi ratkaissut asiaa. Maria kuoli 1930. Kalajoen kihlakunnanoikeus julisti 1943 tuon Josef Juolan kuolleeksi määräten kuolinpäiväksi 2.5. 1916.

Jouduttuani vuonna 1929 valtiopäiville menin Ulkoasianministeriön perintöasian osastolle selvittämään tätä asiaa. Puhuttelin Helmi Rantaa, jonka äiti oli Kalajoella Anttilassa asunutta Mannisen sukua, Helmin isä oli kaartin vääpeli Juho Ranta, eläkkeellä silloin eduskunnan vahtimestarin toimesta. Helmi Ranta silloin selitti, että asia on päättynyt, todistettavia perillisiä ei löytynyt, todennäköisimmältä näytti eräs Pietarin suomalainen mies.

Toinen Kalajoelta kumitehtailijan perilliseksi haluava suku oli savenvalaja Antti Stenbäck, joka ei ajanut asiaansa. Hänen veljensä Matti (vuodesta 1934 Kivioja) ei alkuunkaan uskonut sukulaisuuttaan. Kaustiselta Kälviän ja Raution kautta Passille ja sieltä vävyksi Kiviojan talon ensimmäiseen sukuun tuli lautamies Juho Hannunpoika. Tämän poika Matti (s. 1816) kuulutettiin 1840 Liisa Juhontytär Tanhualan kanssa, mutta jäivät vihkimättä. Miehestä on kirkonkirjassa merkintä 'pitäisi hukkuneen tapaturmaisesti valtamereen 2.1. 1845'. Antti Stenbäck arveli, että hän Amerikkaan Norjan kautta karattuaan itse antoi tuon hukkumistiedon, ettei häntä sen enempää kaivattaisi, ja että hänestä olisi tullut kumitehtailija Fisk, etunimikin muutettuna." (VHK 1976-7)

44.

"Jo oman äidin aikana käytiin usein kyläilemässä Juolan Peltolassa, jossa asui äidin Niku-veli. Hiukan myöhemmin tuli toinenkin kyläilypaikka Vasankarin 'Yrrölle', johon muutti Pyhäjoen Pirttikosken Erkkilästä nuorin enomme Antti, joka oli Yppärin Nissilästä käynyt Amerikassa. Niku oli ollut merimiehenä. Vanhin Eeli-eno oli ollut suuressa lähetystössä keisarin puheille turhaan pyrkimässä. Niku käytti sukunimeä Juola ja antautui yksinomaan maanviljelykselle, kun katsoi kalastuksen häiritsevän maanviljelystä. Hänen poikansa Antti käytti sukunimeä Peltola.

Antti-eno sai kestikievarin moneksi kaudeksi. Oli kyydinnyt kruununvoutia ja siinä puhunut voudille, että hän haluaisi sukunimekseen Himanka, kun sen nimisessä talossa oli syntynyt, eikä Erkkilä, jossa vähän aikaa oli asunut ja se merkitty sukunimeksi muuttokirjaan Pyhäjoelta palatessa. Eno ihmetteli, että tuon rekikeskustelun jälkeen oli sukunimi kruununvero- ja henkikirjassa muuttunut hänen toivomuksensa mukaiseksi, vaikka reessä ei ollut asiaa paperille kirjoitettu. Myös Nikun sukunimi muuttui Himangaksi.

Friisin konepajan tontin sai huutokaupasta Leander Rahko kai 1000 mk:lla. Hän olisi sen myynyt Säästöpankille, joka oli jo tiedustellut tonttia Marttalaisilta. Isännistön puheenjohtaja Antti Santaholma oli konepajan tontin kannalla saadakseen pankin lähemmäs omia liikelaitoksiaan. Isännistön lisäksi sen vaalikokouksissa saavat äänestää myös tallettajat. Kokouksessa jouduin pöytäkirjan tekijän apulaiseksi. Äänestyksessä tuli isännistöön valituiksi ne, jotka kannattivat pankin paikaksi Marttalan maata maantien vieressä, johon pankki rakennettiin. Sitä ennen se oli ollut kauan Pohjankylän koululla. Opettaja Jaakko Hiivala oli sen kirjuri. Pankki oli auki vain lauantaisin koulutyön päätyttyä. Hiivalan kuoltua 1914 pankki oli vuokralla Heikki Himangan talossa Etelänkylässä lähellä siltaa. Myöhemmin se oli auki myös keskiviikkoisin, paljon myöhemmin joka päivä. Viime aikoina se on ollut kiinni lauantaisin.

Kun saarnamies Matti Peltomaa 1916 Alavieskan kirkon palon jälkeen tuli meille, isä kysyi, että mitäs Alavieskaan kuuluu. 'Meiltä paloi kirkko', kuului vastaus. Isä: 'niin meiltäkin', vaikka se oli 47 vuoden takainen asia. (VHK 1976-7)

45.

Kun tuo sade täällä Paimiossa itsepäisesti jatkuu, niin pysytään sisällä ja jatketaan naputtelemista: "Suur-Kalajoen historia tietää, että Kokkolan kaupunki oli 21.1. 1688 ostanut Änkilän tilasta palasen markkinapaikaksi jokiahteelta. Kun 1878 päättyneessä isojaon täydennyksessä Kokkolan kaupunki ei ollut valvomassa etuaan, merkittiin silloin karttaan ja jakoasiakirjoihin tuo alue Pohjankylän jakokunnan yhteismaaksi. Kun kunta sai 1911 oikeuden pitää siinä toripäivät joka arkilauantai, mikä mainitaan vielä tämänvuotisessa almanakassakin, vaikka toripäiviä ei enää pidetä, täytyi kunnan ostaa tuo alue jakokunnalta. Sille laati asemakaavan maanmittausinsinööri Haataja. Sitä on noudatettu melkein näihin asti. Tori siirtyi noin 1920 merelle päin ja entiselle torille syntyi talojakin. 'Takatoriksi' sanottiin pikku katua Änkilän rajalla.

Ehkä oli kirkkoherra Metsovaaran virkaan asettaminen talvella vuoden 1930 alussa. Silloin ei kirkossa ollut WC:tä, joka tehtiin tulipalon jälkeisessä remontissa 1931. Alttarilta sakastiin tultuaan piispa Koskimies pyysi viemään hänet pian pappilaan, jossa WC oli vasta vuodesta 1941, mutta siellä mukavampi mennä 'poikki kartanon' kuin kirkkomaalla. Metsovaara pyysi minua viemään piispaa, muiden jäädessä jatkamaan jumalanpalvelusta. Omat hevosemme oli viety Hietalaan. Pysäköintipaikat olivat täynnä hevosia eikä siinä näkynyt ketään ihmistä. Otin portinpielestä omavaltaisesti hevosen rekineen, johon istuin piispan kanssa. Ajoin jäätietä joen poikki pappilaan, johon piispa jäi. Toin hevosen rekineen paikoilleen. En vieläkään osaa aavistaa, kenen omaisuutta lainasin eikä sitä tiedä oikea omistajakaan. Piispalla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että hevonen rekineen ei ollut omani.

Pastori Aapeli Kiviojan aikana syvennettiin Hietalan pihakaivoa. Dynamiittipanosta sytyttämään meni poikanen Aleksanteri Karppinen. Tulilanka syttyi, mutta rimasta tehdyt tikapuut hajosivat Aleksin yrittäessä päästä ylös kaivosta. Silloin hän nykäisi tulilangan irti dynamiitista ja pelastui.

Yppärissä on ollut taloissa harvinaisten ammattien taitajia. 1900-luvun alkupuolella ajettiin hevosella posti Kalajoelta Vasankarin, Yppärin ja Mehtäkylän kautta takaisin Kalajoelle. Sen mukaan lähetettiin kotoanikin teurastuksen jälkeen karvasäkkejä Yppäriin karvakehroille, joiden kehräämästä langasta kudottiin karvamattoja. Taisi olla Perälän talo, jossa sonnin sarvista (ne olivat sileämpiä kuin lehmän sarvet) valmistettiin kampoja. Kerrottiin, että sen talon miehet kalastamaan kävellessään sahasivat kampan piikkien välejä. Impolassa ja Pisilässä siellä oli hyviä seppiä, joiden luona Kalajoenkin nuoria miehiä kävi opettelemassa. Hyviä viikateseppiä sieltä tuli. Kalajoella naiset ovat kutoneet sukkaa tiellä kävellessään. Se on jo jotakin Laihian mallista säästäväisyyttä. (VHK 1976-7)

46.

"Kansakoulupoikana kysyin viereisissä kiikkutuoleissa istuessamme isoisältä, onko 'Pläkki-Kalle' pläkkiä. Vastaus: 'Rautaa se on, pikkusen tinattu päältä'. Minä olin tarkoittanut levyseppää, joka oli myös urkuinpolkija. Väärinkuulosta johtuen hän tarkoitti itse levyä. Näsäviisaasti minä kerroin toisille pojille, että pappa on sanonut Pläkki-Kallen olevan rautaa, pikkuisen tinattu päältä. Mustetta sanottiin myös aina pläkiksi.

'Oo hullujas puhumata!' Näin oli maanmieseuran kokouksessa 1. maailmansodan aikana puheenjohtaja sanonut isälleni, kun kokoukseen tulleet venäläiset sotamiehet olivat kysyneet, mitä tekisitte, jos saksalaiset yrittävät täällä maihinnousua. Isä oli vastannut: 'puolustakaa te rannikkoamme, vaan milläpä te pystytte puolustamaan ilman raskasta aseistusta'. Vastaus oli loukannut heitä ja olivat ottaneet isän nimen muistikirjaansa. Heti seuraavana aamuna isä antoi 20 mk ja pyysi menemään heidän kasarmiinsa Kaisa Östmanin taloon ja lahjomaan, ettei asiasta olisi jälkiseurauksia. Heissä oli virolaisia ja muitakin suomentaitoisia. Puhuin venäjääkin aluksi, että löysin oikean miehen, jolle sanoin, ettei isä ollut tarkoittanut halveksia keisarikunnan sotavoimaa. Sotamies vastasi, ettei asiasta seuraa mitään, kun puheenjohtaja oli sanonut hänen olevan hullun. Kiitin ja hyvästelin ja palautin isälle lahjusrahan eikä asiasta kuulunut mitään ikävyyksiä. - Kenties vironkielen kannalta saattoi ymmärtää sen lauseen 'ole hullu puhumatta'. Onhan suomessakin tuonmallisia sanojen loppuliitteitä, esim. hyväkäs, joten hullujas voisi merkitä samaa kuin hullu.

Kalajoen 1540 perustettu seurakunta sai vähitellen 7 kappelia, joissa käymiseen kirkkoherralta meni paljon aikaa. Siksi tarvittiin emäseurakunnassakin kappalaisen virka. Kappelit itsenäistyivät 1800-luvulla, Rautio vasta 1921. Kalajoella säästäväiset isännät rupesivat 1800-luvun lopulla puhumaan, että täällä riittäisi yksi pappi. Uudessa palkkauslaissa 1922 mainittiin, että sitä lakia toimeenpantaessa on harkittava, tarvitseeko seurakunta uusia papin virkoja vai voidaanko entisiä lakkauttaa. Kalajoella tehtiin ehdotus kappalaisen viran lakkauttamisesta 1923, sitä ei tuomiokapituli hyväksynyt. Kun pula-aika tuli noin 1930. pani asian vireille Heino Tavastin johdolla suuri joukko seurakuntalaisia. Tuomiokapituli ei nytkään yhtynyt lakkauttamiseen, mutta asiasta valitettiin. Vuonna 1932 opetusministeri Oskari Mantere antoi lakkauttamispäätöksen, mikä pääsi toteutumaan seuraavassa kirkkoherranvaihdoksessa 1.5. 1940. Vasta 1964 perustettiin nuorisopastorin virka, asuntonaan entinen kappalaisen pappila Hietala.

Ollessani Rovaniemellä pappina siellä oli kirkkoherrana Aatu Laitinen. Hänellä oli vaalea lappalaiskoira 'Kessu', nimen rovasti itse lausui 'Gentso'. Kanslia-ajan päättyessä oli rovastilla tapana pätkähtää kyönäksi kanslian sohvalle iso kirkonkirja päänalusena odottamaan, sattuisiko asiakkaita vielä tulemaan. Siinä hänelle tuli heti uni. Kerrankin sattui rovastinna siihen tulemaan Kessu mukanaan. Rovastinna sanoi niin vaativalla äänellä, että koirakin ymmärsi totta tarkoitettavan: 'älä sinä pappa aina päivällä nuku, niin että et nuku yöllä etkä anna munkaan nukkua'. Hetken päästä koira tuli katsomaan, oliko rovastinnan sana tepsinyt, ja rupesi kiivaasti haukkumaan. Rovasti sanoi: 'tuo rakki ei antanut mun levähtää'.

47.

"Vanhukset lapsuuteni aikana puhuivat tehneensä tulen tuluksilla taulaan, milloin ei ollut aamulla saatu nurkkatakan tuhkasta puhaltelemallakaan tulta päreeseen. Pikku padalla kannettiin tulisia hiiliä tuvan takasta, kun tarvittiin tulta navettaan, pajaan ym. Päreellä otettiin tuvan takasta tulta piippuun. Tulitikkuja tietenkin oli suuressa maailmassa, mutta niitä ei säästäväisyyssyistä ostettu maalaisoloihimme. Monesti käskettiin lastenkin panna 'pökyä piisiin', että aikuiset näkivät kehrätä ja tehdä muita puhdetöitänsä. Avotakassa tavallisimmin praasattiin risuja ja siten säästettiin halkoja. Rangat ajettiin oksineen metsästä ja vasta rantteella karsittiin. Paloivathan ne nekin. Mutta vielä paremmin paloivat lammasrisut. Kesällä juuri ennen niitun aikaa tehtiin pajuista ja koivun oksista lehtikerppuja latojen seinille pystyyn ladottuina. Ne saatiin esille, kun ladosta oli heinät talvella ajettu karjalatoon, jolloin kerput olivat mieluisia lampaille. Sitten lammasnavetasta ne vietiin tupaan praasuvärkiksi.

Kalajoella sanotaan kulijailla eikä kuljailla. Kun joku kaataa pöydälle esim. sokeriastian, sanotaan, että 'se on semmonen köppäkynsi'. (Matin kommentti: köpelö-sanaa kuulin käytettävän -50 -luvulla.)

Kissanpentuja ym. nuupattiin hengiltä. Jotkut vanhukset sanoivat 70 vuotta sivuuttaessaan tulleensa 'nuuppakymmenelle'.

Opettajaani Teuvo Pakkalaa muistan jatkuvasti esim. kuullessani radion ainaisia kielivirheitä. Hän opetti, että ruotsin 'naturligtvis' on suomeksi 'tietysti', eikä 'luonnollisesti'. Jos sanotaan esim. 'aamulla menin kouluun luonnollisesti', niin sehän tarkoittaa, etten mennyt luonnottomasti, esim. käsillä kävellen.

Vielä Kalajoen murteesta: 'en oo ikään sitä kuullu': ikään = ikinä. Kun samassa pihassa oli kaksi taloa, sanottiin toista 'toisteksi', esim. 'hän on menny toistelle', toisten Kalle, jne. 'Se on aika klooki (vitsikäs) mies'. 'Syö keuhkua, taluskyläläisten keviää kirkkoevästä'. 'Yhtä maata ko maalarin housut'. Pirtti = saunarakennus.

Illalla renki saattoi sanoa: 'taas on yksi päivä lähempänä akanottoa'. Siihen toinen renki saattoi vastata: 'kukapa sulle akkansa antaa'.

Harakankukkaa (päivänkakkara) käplimällä niin, että sen terälehdet irtosivat yksi kerrallaan, hoettiin: sadetta, pilveä, puotaa. Minkä sanan kohdalla putosi viimeinen terälehti, sellaista ilmaa uskottiin tulevan. Toinen ilman ennustuskonsti oli heittää arpaa. Erästä heinää sanotaan arpaheinäksi. Isäkin näytti, miten arpaheinällä ennustetaan. Mutta tulos oli, että aina vain riitti sateita, vaikka arpaheinä olisi ennustanut poutaa.

Kun Siltasaaren meijeriin vievä mäki alas sillalta oli kovin jyrkkä vanhan sillan aikana ja Manti-Kustun hevonen heikko, pysäytti tuo voikuski hevosensa sillalle ja kantoi sylissään drittelit meijeristä rekeen. Näin hevonen paremmin jaksoi tehdä Sievin reissun. Manti-Kustulla oli omaa keksintöä kelirikon aikainen kulkuneuvo. Reki oli yhdistetty kärryn rattaisiin: pitkää vipua nostamalla ja laskemalla saattoi järjestää, että toisinaan reki oli koholla rattaiden varassa, toisinaan rattaat koholla reen varassa sen mukaan, miten missäkin tien kohdassa keli oli.

Tuntuu, että tämä saa jo riittää. Jutut eivät lopu, vaan jääkööt sikseen." (VHK 1976-7)

48.

"Kansakoulupoikana kysyin viereisissä kiikkutuoleissa istuessamme isoisältä, onko 'Pläkki-Kalle' pläkkiä. Vastaus: 'Rautaa se on, pikkusen tinattu päältä'. Minä olin tarkoittanut levyseppää, joka oli myös urkuinpolkija. Väärinkuulosta johtuen hän tarkoitti itse levyä. Näsäviisaasti minä kerroin toisille pojille, että pappa on sanonut Pläkki-Kallen olevan rautaa, pikkuisen tinattu päältä. Mustetta sanottiin myös aina pläkiksi.

'Oo hullujas puhumata!' Näin oli maanmieseuran kokouksessa 1. maailmansodan aikana puheenjohtaja sanonut isälleni, kun kokoukseen tulleet venäläiset sotamiehet olivat kysyneet, mitä tekisitte, jos saksalaiset yrittävät täällä maihinnousua. Isä oli vastannut: 'puolustakaa te rannikkoamme, vaan milläpä te pystytte puolustamaan ilman raskasta aseistusta'. Vastaus oli loukannut heitä ja olivat ottaneet isän nimen muistikirjaansa. Heti seuraavana aamuna isä antoi 20 mk ja pyysi menemään heidän kasarmiinsa Kaisa Östmanin taloon ja lahjomaan, ettei asiasta olisi jälkiseurauksia. Heissä oli virolaisia ja muitakin suomentaitoisia. Puhuin venäjääkin aluksi, että löysin oikean miehen, jolle sanoin, ettei isä ollut tarkoittanut halveksia keisarikunnan sotavoimaa. Sotamies vastasi, ettei asiasta seuraa mitään, kun puheenjohtaja oli sanonut hänen olevan hullun. Kiitin ja hyvästelin ja palautin isälle lahjusrahan eikä asiasta kuulunut mitään ikävyyksiä. - Kenties vironkielen kannalta saattoi ymmärtää sen lauseen 'ole hullu puhumatta'. Onhan suomessakin tuonmallisia sanojen loppuliitteitä, esim. hyväkäs, joten hullujas voisi merkitä samaa kuin hullu.

Kalajoen 1540 perustettu seurakunta sai vähitellen 7 kappelia, joissa käymiseen kirkkoherralta meni paljon aikaa. Siksi tarvittiin emäseurakunnassakin kappalaisen virka. Kappelit itsenäistyivät 1800-luvulla, Rautio vasta 1921. Kalajoella säästäväiset isännät rupesivat 1800-luvun lopulla puhumaan, että täällä riittäisi yksi pappi. Uudessa palkkauslaissa 1922 mainittiin, että sitä lakia toimeenpantaessa on harkittava, tarvitseeko seurakunta uusia papin virkoja vai voidaanko entisiä lakkauttaa. Kalajoella tehtiin ehdotus kappalaisen viran lakkauttamisesta 1923, sitä ei tuomiokapituli hyväksynyt. Kun pula-aika tuli noin 1930. pani asian vireille Heino Tavastin johdolla suuri joukko seurakuntalaisia. Tuomiokapituli ei nytkään yhtynyt lakkauttamiseen, mutta asiasta valitettiin. Vuonna 1932 opetusministeri Oskari Mantere antoi lakkauttamispäätöksen, mikä pääsi toteutumaan seuraavassa kirkkoherranvaihdoksessa 1.5. 1940. Vasta 1964 perustettiin nuorisopastorin virka, asuntonaan entinen kappalaisen pappila Hietala.

Ollessani Rovaniemellä pappina siellä oli kirkkoherrana Aatu Laitinen. Hänellä oli vaalea lappalaiskoira 'Kessu', nimen rovasti itse lausui 'Gentso'. Kanslia-ajan päättyessä oli rovastilla tapana pätkähtää kyönäksi kanslian sohvalle iso kirkonkirja päänalusena odottamaan, sattuisiko asiakkaita vielä tulemaan. Siinä hänelle tuli heti uni. Kerrankin sattui rovastinna siihen tulemaan Kessu mukanaan. Rovastinna sanoi niin vaativalla äänellä, että koirakin ymmärsi totta tarkoitettavan: 'älä sinä pappa aina päivällä nuku, niin että et nuku yöllä etkä anna munkaan nukkua'. Hetken päästä koira tuli katsomaan, oliko rovastinnan sana tepsinyt, ja rupesi kiivaasti haukkumaan. Rovasti sanoi: 'tuo rakki ei antanut mun levähtää'.

Hanna Halmeenpää karikatyyrimaalaus

 

Karikatyyrimaalauksen Hanna Halmeenpäästä on tehnyt taiteilija Rositsa Tancheva

Hanna Maaret Halmeenpä (s. 7. maaliskuuta 1976 Oulu on suomalainen opettaja, kansalaisaktivisti ja vihreä poliitikko. Hän toimi kansanedustajana 2015–2019.

Kansalaisaktivistina Halmeenpää on tullut tunnetuksi Fennovoiman Pyhäjoelle suunnitteleman ydinvoimalan rakentamista vastustavan Pro Hanhikivi -yhdistyksen varapuheenjohtajana. Halmeenpää on ollut myös Kalajoen kaupunginvaltuutettu vuodesta 2008 lähtien. Vuonna 2012 hän oli 218 äänellään kunnallisvaalien äänikuningatar Kalajoella. Kuntavaaleissa 2016 Hanna Halmeenpää sai 352 ollen Kalajoen äänikuningatar.

Tammikuussa 2019 Halmeenpää ilmoitti, ettei asetu ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Europarlamenttivaaleissa Hanna Halmeenpää sai 12 097 ääntä. Varasijalle sijoittunut Alviina Alametsä sai 13 687 ääntä. Alviina Alametsä nousi varasijalta europarlamentaarikoksi ja Hanna Halmeenpäästä tuli hänen varanaisensa. Kuntavaaleissa 2021 Hanna Halmeenpää sai 238 ääntä ollen Kalajoen kaupungin äänikuningatar.

Venäjän valtion ydinvoimayhtiö Rosatom on Kremlin raa'an voiman suonikas muskeli. Rosatomin ydinvoimahanke Pyhäjoen Hanhikivenniemelle eteni vaalirahasotkun seurauksena kun Vanhasen hallitus teki asiassa ratkaisunsa,

Venäläinen sähköisku: käsikirjoitus

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/20/venalainen-sahkoisku-kasikirjoitus

Itänaapuri vyöryttää etupiiriään energiahankkeilla, myös Suomi kohteena - ”Venäjä on Euroopassa nyt aggressori”

https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/201803082200797145

Tutkija varoittaa Suomea: Pyhäjoen ydinvoimala mahdollistaa Venäjän salaiset operaatiot – ”Loistava tekosyy”

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006037478.html

Analyysi: Venäjä käyttää valtion ydinvoimayhtiötä ulkopolitiikan työkaluna – Pyhäjoen voimalahanke on esimerkki, kuinka Venäjän vaikutusvaltaa suitsitaan

https://www.aamulehti.fi/kotimaa/art-2000007551859.html

Näin Venäjä painoi päälle - Putin vannoi Venäjän ”tekevän kaikkensa” Fennovoima-asiassa

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/201808182201143416

Näin Venäjä vaikutti vuoden 2015 Fennovoima-omistuskohussa Suomeen – Lobbasi poliitikkoja ja yritti ohjailla mediaa sivuraiteille

https://seura.fi/asiat/tutkivat/nain-venaja-vaikutti-suomeen-vuoden-2015-fennovoima-omistuskohussa/

Rosatom

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosatom

Johan (Jukka) Aleksandr Lankila – kansanedustaja

Luennoitsija, toimittaja, kansanedustaja Johan Lankila on syntynyt Raahessa huhtikuun 5. päivänä 1881 ja hän kuollut Helsingissä 15. päivänä huhtikuuta 1919. Johan Lankila on esittänyt merkittävää osaa Kalajoen työväenliikkeen alkuhistoriasa. Lankila asui suurimman osan elämästään kotiseudullaan. Tulevan kansanedustajan lapsuus ei ollut helppo; isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta lienee antanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kuntalaiset pelastivat lapsen huutolaiseksi, kun tämä oli kuusi vuotias. Kahdeksan vuotta myöhemmin poika karkasi merille, mistä palautettiin ”peräänkuulutettuna karkulaisena” parin vuoden päästä takaisin Kalajoelle. Vuosisadan vaihteen tiennoilla J.A. Lankila pääsi maalarin oppiin ja kehittyi ammatissaan sangen taitavaksi. Hänet apulaisineen tilattiin maalaamaan huomattavia rakennuksia muun mussa Ouluun ja Kokkolaan. Eräs suurimmista töistä oli Oulun tuomiokirkon sisä- ja ulkomaalaus.

Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen järjestäytyessä Kalajoella vuoden 1905 suurlakon jälkeen J.A.Lankila oli alusta lähtien aktiivisesti mukana. Itseopiskelulla laajat tiedot hankkinut maalarimestari oli useiden vuosien ajan oululaisen Kansan Tahto-lehden Kalajoen kirjeenvaihtajana. Hän toimi aktiivisesti myös Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen agitaatiotehtävissä. Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi Lankila valittiin vuoden 1910 alusta. Paikallisissa vappujuhlissa hän piti monta kertaa pääpuheen käsitellen niissä myös Suomen valtiollisa asemaa venäläisen sortokauden myrskyissä. J.A.Lankila asui Kalajoella 1910-luvun puoliväliin saakka muuttaen sitten Varkauteen ja 1916 Mikkeliin, missä hän työskenteli Vapaus-lehden toimittajana.

Eduskuntaan hän tuli valituksi syksyn 1917 vaaleissa. ”En luullut joutuani kaikkeen siihen, mikä sittemin oli eteeni tuleva”, toteaa Lankila elämänsä lopulla tekemissään muistiinpanoissa. Muutaman kuukauden kuluttua eduskuntaan valitsemisesta alkoi kansalaissota, jonka kuluessa Lankila liikkui punaisten hallituksen Kansanvaltuuskunnan ja ajoittain myös punakaartien palkkaamana puhujana kymmenillä Etelä-Suomen paikkakunnilla. Kansalaissodan päätyttyä punaisten tappioon J.A.Lankila kuului niihin sosiaalidemokraattien kansanedustajiin, jotka jäivät Suomeen. Noin puolet eduskuntaryhmästä siirtyi pakolaisina Venäjälle. Melkein kaikki Suomeen jääneet sosiaalidemokraattisest kansanedustajat pidätettiin toukokuun puolivälissä 1918, heidän kanssaan myös Lankila. Häntä syytettiin ”kapinaan kiihottamisesta” ja ”punakaartien perustamisesta”. Kansanedustaja J.A. Lankila sai kuolemantuomion 12.10.1918 annetulla valtiorikosoikeuden päätöksellä. Valtiorikosylioikeus muutti tuomion elinkautiseksi, mutta vankeudessa nopeasti heikentynyt Lankila kuoli 15.4.1919. Hänen sellitoverisna, Suomen työväenliikkeen perustajiin kuulunut Eetu Salin oli menehtynyt yhdeksän päivää aiakisemmin. J.A. Lankila ei ollut naimisissa.

Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja

Muotokuvapiirroksen Leonard Typpöstä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Rautio on minun kotikuntani.

Itsenäisenä maalaiskuntana Rautio oli vuodesta 1865 alkaen, jolloin annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Raution kunta liitettiin Kalajoen kuntaan 1.1.1973. Rautiolaisuus on käsite. Rautiolaisuutta juhlitaan joka kesä viikon ajan.

Rautiolainen Leonard Typpö valittiin kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”. Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä, Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se, ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli ”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.

Typön ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden potilaiden joukossa.

Leonard Typön maallinen matka päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna 1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai aivokuumeen johdosta.

Lestadiolaisen herätysliikkeen maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä kansanedustajana jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö oli syntynyt 29. tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän Kaarle Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.

Leonard Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin 18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen syntymän jälkeen.

Leonard Typpö vihittiin toiseen avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja Anna syntyi viisi lasta, joista kaksi kuoli vain muutaman viikon ikäisinä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna 1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana. Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia hahmoja.

 

Kalle Myllylä – valtiopäivämies Muotkuvapiirros taiteilija Tanja Luukkonen

Kalle Myllylä – valtiopäivämies

Kalle Pekanpoika Myllylä syntyi Kalajoella 14.9.1844 ja kuoli siellä 11.7.1923. Kalle Myllylän isä oli Merimies Pekka Heikkilä, alkujaan Tuura. Myllylä sukunimen hän otti mennessään toiseen avioliittoon ja muuttaessaan asumaan Pitkäsenkylän Myllylään. Kalle Myllylä ei käynyt muuta virallista koulua kuin rippikoulun. Hänen lahjakkuutensa ilmeni jo pienenä. Naapuritalon isäntä, joka tunnettiin sen lukumiehenä, opetti hänet lukemaan j0 6-vuotiaana. Seurakunnan pastori E.R. Alceniiuksen sanotaan opettaneen laskutaitoa Kalle-pojalle, joka oli 11-vuotias pastorin muutaessa Lapväärtiin. Itsekseen hönen sanottiin opetelleen Vivolin laskuopin. Itse hän myöskin opetteli kirjallisen ruotsinkielen taidon niin, että pystyi laatimaan asiakirjoja, jotka yleensä silloin piti olla ruotsinkielisiä. Hänellä oli erittäin selvä käsiala ja taito laatia selviä, helposti ymmärrettäviä asiakirjoja ja kokousten pöytäkirjoja. Häntä käytettiin jo varsin nuorena asiakirjojen laatijana ja perusnkirjoitusten pitäjänä.

Kalle Myllylä valittiin Kalajoen kunnan kirjuriksi 21.3.1870. Siinä tehtävässä hän teki varsinaisen elämäntyönsä, 52 vuotta. Viime vuosisadan loppupuolella ja vielä tämän vuosisadan alussakin oli kunnallisten asioiden hoito jokseenkin yksinomaan kunnakirjurin tehtävänä. Myllylä oli erittäin pidetty ja tehokas kunnankirjurin toimessaan.

Kun Myllylä lopulla vuotta 1922 sitten luopui kunnankirjurin tehtävästä, myönsi valtuusto hänelle kunnanhallituksen esityksestä 6000 markan kertakaikkisen korvauksen eläkkeenä. Tämä vastasi hänen lähes seitsemän vuoden palkkaansa.

Kalle Myllylän työ valtiopäivämiehenä alkoi, kun seudun talonpoikia talonpoissäädyssä edustanut Pietari Päivärinta korkean ikänsä takia keiltäytyi ehdokkuudesta. Myllylä valittiin valtiopäiville talonpoikaissäätyyn 1897. Hän oli mukana myös 1899 ylimääräisillä valtiopäivillä ja tuli valituksi taas 1905-06 valtiopäiville, jotka olivat viimeiset säätyvaltiopäivät. Yksikamarisen eduskunnan ensimmäisielle valtiopäiville Kalle Myllylä valittiin vaalipiirinsä suurimmalla äänimäärällä. Hän lukeutui vanhasuomalaiseen puolueeseen. Näillä valtiopäivillä tuli ensikerran esille Rahjan satama-aloite, jonka yhtenä allekirjoittajana oli luonnollisesti Kalle Myllylä. Hän oli vielä vuoden 1909 molemmilla valtiopäivillä, jotka olivatkin sitten hänen viimeisensä. V.H. Kivioja kirjoittaa 1944, Myllylän syntymän 100-vuotishistoriikissään: ”Valtiopäivätoverit, joita vieläkin on elossa, muistavat Myllylää vaattimattomana edustajana ja pystyvänä valiokunnan jäsenenä. Elämä oli aina vakaataa ja esimerkiksi kelpaavaa heidän yksimielisen todistuksensa mukaan. Oman maan ja maakunnan asioita hän ajoi sydämensä koko lämmöllä ja kokemuksensa tukemana.

Eläkevuosista kunnankirjuri Kalle Myllylä ei ehtinyt nauttia. Kun hän vuoden 1922 lopulla luopui kirjurin tehtävästään, kuoli hän heinäkuun alkupuolella 1923. Kalajoen kunta on pystyttänyt hänen haudalleen muistomerkin. Kalle Myllylän ensimmäinen puoliso Anna Heikintytär Hukka syntyi Himangalla 18.07.1842 ja kuoli Kalajoella 30.12. 1883. Toinen vaimo Stiina Maria Pekantytär Törmälä, syntynyt Kalajoella 2.12.1943 ja kuollut Kalajoella 7.11.1914.