Kalajoen merkittävien rakennusten pienoismallit
Rakennusten pienoismallit on tehnyt puuseppä Leo Takalo. Vasankarin koulun ja Tavastin koulun pienoismallit on tehnyt Ivan Georgiev.
Kallan kirkko
Kallan kirkko on Simon Silvenin vuonna 1780 Maakallan saarelle Kalajoen edustalle rakentama puinen torniton kirkko. Kirkon molemmat päädyt ovat särmikkäät niin, että runkohuoneen pohjan muoto on pitkänomainen kahdeksankulmio. Kirkon paanukatto on jyrkkä ja päistään kolmilappeinen. Sisältä laudoittamattoman hirsisen kirkkosalin sisäkatteena on puuholvi. Kirkon pinta-ala on 180 neliötä ja siellä on istumapaikkoja 200 hengelle. Kirkon vieressä on pieni pappia varten tarkoitettu rakennus Erillinen puinen kellotorni rakennettiin kirkon viereen ennen vuotta 1954. Kirkonkellon Kallaan lahjoitti jo vuonna 1729 raatimies Jakob Falander. Kirkkoa on korjattu 1930 ja 1952, jolloin tehtiin peruskorjaus. Kirkon katon tervaus uusittiin ja punamullalla käsitellyt ulkoseinät maalattiin uudelleen vuonna 2003
Malmbergin tupa pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista. Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansahäiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa. Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen keskeisin hahmo.
Santaholman konttori
Santaholman konttorin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Santaholman konttori lähes 40 metriä pitkä keltainen rakennus, mikä on Plassin keskeisimpiä ja Kalajokivarren komeimpia taloja. Tien puolella on 13 ikkunaa. Talon vanhin osa on vanha kauppakartano ilmeisesti 1800-luvun alkupuolelta. Kauppias Antti Santaholma osti sen vuonna 1866 kokkolalaiselta kauppiaalta Georg Rajanderilta.. Rakennuksessa on toiminut A. Santaholman Oy:n konttori.
Haaralan talo
Haralan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Haarala / Änkilä on Pohjankylän kantatiloja, josta ensimmäinen maininta löytyy vuodelta 1547. Änkilä on toiminut 1600-luvun kestikievarina markkinoiden aikaan ja Ikalaporin vapaaherrakunnan virkatalona. Änkilä on Plassin ”emätalo”. Myöhemmin talo siirtyi mm. kirkkoherra Pietari Calamniukselle ja maanmittari Hårdille, joka 1830-luvulla todennäköisesti rakennutti nykyisen, avokuistillisen, komean virkatalotyyppisen päärakennuksen. 1800-luvun puolivälissä talon omisti rovasti Abraham Montin. Värjäri Juho Pahikainen osti talon vuonna 1871 maanviljelijä Erik Roosilta. Jaakko Haarala osti sen vuonna 1922 Pahikaisilta. Jaakko Haarala myi talon Kalajoen kaupungille ja kaupunki edelleen uudelle omistajalle. Pihapiirissä on neliosainen makasiinirakennus, jonka kaksi tienpuolista aittaa ovat olleet markkinamiesten käytössä. Makasiinissa on lisäksi heinätalli ja vilja-aitta. Pihapiiristä on purettu pakarirakennus. Änkilä toimi 1800-luvulla nimismiehen virka-asuntona
Ensimmäinen käräjätalo - kotiseutumuseo
Käräjätalo, nykyisin kotiseutumuseo pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Vuosina 1838 -1839 Pohjankylän Törnvallin talossa pidettiin tunnettujen Kalajoen käräjien istuntoja, joissa heränneitä tuomittiin konvektikkeliplakaattiin vedoten. Suuri joukko heränneitä maallikoita tuomittiin sakkoihin ja pappeja erotettiin lyhyeksi aikaa virastaan. Nykyisen kaupungintalon paikalta Siltasaaren siirretty käräjärakennus toimii nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona.
Havula
Havulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Havula
Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997. Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisinesisustuksineen.
Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä. Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E. Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa. Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.
Kalajoen apteekki
Kalajoen apeteekin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoelle perustettiin yksi Suomen vanhimmista maalaisapteekeista. Ensimmäisen apteekin perustamislupa myönnettiin Karl Ulrik Relanderille vuonna 1857. Hän oli tulevan presidentin setä. Hän kuitenkin joutui luopumaan apteekkarin oikeuksistaan, koska myi apteekista myös kahvia, sokeria ja tupakkaa. Vanhan apteekkitalon viimeinen apteekkari oli Väinö Granlund vuodesta 1917 kuolemaansa saakka vuoteen 1958. Granlundin perikunta myi talon Jeeli Ojalle vuonna 1964, jonka jälkeen siitä tuli rautakauppa.
Kalajoen säästöpankki
Kalajoen Säästöpankin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoen Säästöpankin rakennus valmistui 1915. Aikaisemmin pankki oli toiminut Merenojan, Ventelän ja Hakalan taloissa, Kalajoen kauppayhtiön tiloissa, Pohjankylän kansakoulun tiloissa sekä Himangan talossa. Rakentajina olivat rakennusmestariKyösti Himanka ja kauppias Leander Rahko. Rakennuksen piirustukset ovat Kyösti Himangan signeeraamia. Pankkitilojen lisäksi rakennuksessa oli vuokrattavana kansliahuone ja kassaholvi, jotka tulivat Kalajoen kunnan käyttöön. Talossa oli myös suuri juhlasali, joka oli 1940-luvulla Petsamon kunnan käytössä. Vuonna 1948 salista tehtiin neljähuonetta, jotka vuokrattiin Kalajoen kunnalle. Kalajoen kunnan kunnanhallituksen puheenjohtajana toimi Uuno Välimaa ja kirjanpitäjänä Aune Yliuntinen. Vuonna 1957 pankkisaliin tehtiin arkkitehti Elsi Borgin suunnitelman mukaan uusi pankkitiski. Säästöpankki rakensi uuden toimitalon vuonna 1967, ja samana vuonna muutettiin kunnan käytössä olleet tilat asunnoiksi rakennusmestari Arvo Säilynojan piirustusten mukaan. Lääkäri Untamo Sorasto piti yksityisvastaanottoaan eläkkeelle jäätyään Säästöpankintiloissa. Rakennus on maakunnallisesti arvokas rakennus. Omapohja on Kalajoentien varressa sijaitseva ja maisemassa tunnusomaiseksi muodostunut 1915valmistunut entinen säästöpankin rakennus on kunnan ainoa säilynyt jugend-piirteitä omaava rakennus.
Kalajoen Osuuskauppa
Kalajoen Osuuskaupan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Osuuskauppa aloitti toimintansa Kalajoen Kauppa Osakeyhtiöltä ostamassaan kiinteistössä jo vuonna 1917. Rakennuksessa sijaitsivat peräkkäin myös konttoritilat ja asuinhuoneisto. Ensimmäinen kaupparakennus edusti tyyliltään ympäröivää rakennuskantaa; se oli puolitoistakerroksinen pitkänmallinen hirsirakennus, jonka lämmitys tapahtui kolmen tulisijan avulla (kauppa, konttori ja asuintilat). Rakennusta ympäröi joltinenkin puu- ja kasvitarha-alue, joka viittaa siihen, että rakennus on luultavasti alun perin ollut tavallinen asuinrakennus talousrakennuksiensa ympäröimänä. Toiminnan laajentuessa tarvittiin pian uutta liike-, asuin- ja varastointitilaa. Rakennuspiirustusehdotus pyydettiin SOK:n rakennusosastolta, sen laati myöhemmin osaston johtajaksi ja päälliköksi noussut Erkki Huttunen 1929. Osuuskaupan hallitus kuitenkin päätyi kompromissiratkaisuun; paikallinen rakennusmestari Kamunen laati piirustukset lisätilasta, myymälän viereistä varastorakennusta laajennettiin ja asuinrakennus korjattiin kaksikerroksiseksi. 1930-luvun alun pulakausi hillitsi uudistuksia, mutta laajentamiseen ryhdyttiin 1931 laman hieman hellittäessä. Vanha päärakennus siirrettiin uuden sokkelin päälle ja korotettiin kaksikerroksiseksi. Uusitun päämyymälän ulkoasussa voi löytää erityylipiirteitä. 1920-luvun klassisismiin viittaa mm. symmetrinen ja rauhallinen yleisvaikutelma. Taitekatossa on varsin pienet räystäät ja ikkuna-aukot luovat rytmiä pelkistyneeseen ulkoasuun. Oviaukon korostaminen pienellä kolmioalueella tekee huoneistoon juhlavan vaikutelman. Kuusiruutuiset ikkunat yläkerrassa tulivat klassismin kaudella uudelleen muotiin ja empirelle tyypillinen päädyn puolikuuikkuna vaikuttaa paikallisesti suositulta koristeaiheelta. Alakerran suuret ikkunaruudut enteilevät jo fuktionalismin kautta. Rakennus on kokonaisuutena yhdistelmä useista eri tyyleistä, vaikka sillä onkin ehkä tunnusomaisinta klassismi. Seuraava suurempi uudistus tapahtui, kun toiminnan ja tavaravalikoiman laajeneminen vaati jälleen lisää tilaa. Ostettiin viereinen Orellin kiinteistö, johon perustettiin leipomo ja kahvila (nuorisoseuran ja linja-autoaseman kahvilassa ). Huttusen työparina toiminut arkkitehti Riihimäki suunnitteli lisäksi uuden varastorakennuksen entisten pienten rakennusten tilalle vuonna 1936. Arkkitehti Larkka SOK:n rakennusosastolta suunnitteli kaupalle vuonna 1930 uuden lisäosan, jonka alin kerros oli varattu myyntitiloiksi ja yläkerta ravintolalle. Työ keskeytyi sodan takia, mutta jatkui taas välirauhan aikana valmistuakseen vuonna 1940. Yläkerta oli kokonaan varattu Ravintola Kultakalalle, jonka toiminta alkoikin vilkkaana. Myös vanha kaupparakennus tarvitsi remonttia, joka toteutettiin seuraavana vuonna. Ikkunat uusittiin jälleen koko julkisivulla ja sisäänkäyntejä kauppaan tuli nyt kaksi.
Vuoden 1940 liikerakennus on nyt muodostunut varsin fuktionaaliseksi. Puinen vanha pääkauppa on liitetty muurattuun ja pinnaltaan rapattuun uudisrakennukseen läpi kiinteistön ulottuvalla horisontaalisella koristereunuksella. Kadun puoleiset ikkunat olivat ajan hengen mukaan isot ja vierasmaalaiseen tyyliin (Le Corbusier) viittasivat ikkunoiden ulkopuoliset aurinkosuojat. Lähes tasakattoinen funkkisrakennus sulautui yllättävän hyvin puiseen vierustoveriinsa, olihan se kuitenkin samassa linjassa ja mittasuhteiltaan ympäristöönsä sopivat. Ikkunauudistus yhdisti myös rakennuksia, uuden rakennuksen isommat ikkuna yläikkunat jatkoivat ristikoristelussaan vanhemman horisontaalista viivaa. Seinällä koreili fuktionalismin tavaramerkki. Ravintola Kultakala oli somistettu neonvalokirjaimin.
SOK:n rakennusosaston arkkitehdeillä oli selvät tavoitteet pyrkiä tarkoituksenmukaisuuteen kauppakiinteistöjen suunnittelussa. Maaseudulla vierasmaalaiseksi koettu fuktionalistinen tyyli aiheutti odoksuntaa, vaikka puhtaus, valoisuus ja käytännölliset järjestelyt saivatkin asiakkailta kiitosta.
Suojeluskuntatalo
Suojeluskuntatalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoella on säilynyt alueen ainoa suojeluskuntataloksi pystytetty rakennus. Rakennuksen lahjoitti Santaholma Oy, ja sen runko tuotiin Kalajoelle Merijärven Männistöstä, jossa se oli ollut Santaholman metsänhoitajan asuinrakennuksena. Talosta tehtiin ajan ihanteiden mukaisesti 1920-luvun klassismin mukainen rakennus, johon tehtiin päätykolmiolla varustettu avokuisti ja alkuperäisiin ikkunoihin korkeuttaan leveämpi ruutujaottelu. Talo valmistui vuonna 1932 ja sai voimaa ja puolustustahtoa korostavan nimen Suoja. Suojeluskunnalla oli Kalajoella vahva kannatus, jo sen toimintaa on luonnehdittu innokkaaksi. Urheilu ja varsinkin ammunta nousi Kalajoella suureen suosioon. Harjoituspaikka oli nykyinen hiihtomajan maasta Keihäsojalla. Ampujina kunnostautuivat mm. Kaarran veljekset. Talosta tehtiin sotien jälkeen terveystalo ja nykyisin se palvelee nuorisotalona.
Raution pappila
Raution pappilan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Raution kappalaisen puustelli Granholma perustettiin viimeisenä uusien virkatalojen sarjassa. Pappila todennäköisesti valmistui 1809. Seuraavana vuonna annettiin Granholmille kuten muillekin uusille puustelleille kymmenen vuoden verovapaus. Pappilan pitkä päärakennus on 19 kyynärää (1 kyynärä = 59,4 cm) pitkä. Siinä on sali, kolme kamaria ja keittiö sekä eteinen ja myöhemmin virkatalo sai pakarituvan, saunanavetan, rehuladon, tallin, kaksi riihtä ja aittaa, saunan, halko- ja rekiliiterin, kärryliiterin sekä käymälän. Rakennus laudoitettiin myöhemmin empireen henkeen sopivaksi. Rakennuksen perusta on tehty porakivestä. Suurempia korjauksia pappilassa suoritettiin vasta vuonna 1896, jolloin päärakennus sai asfalttikaton, uudet lattia ja seinäpaperit. Samassa yhteydessä korjattiin myös renkitupa, ruokapuoti, mankelitupa, kellari, tallirakennus, sauna, navetta, sikahuone, maki, kalustohuone, riihi ja jyväaitta. Korjaukset rahoitettiin myymällä pappilan metsää. Myös lukkarin puustelli korjattiin. Vuonna 1889 tehtiin päätös pappilan päärakennuksen uusimisesta. Peruskiviä ajettiin 75 syltää kooltaan 30 cm korkeita ja 20 cm leveitä. Tukkeja vedettiin 100 kpl kukin 6,6 metriä pitkiä. Ajot suoritettiin manttaaleittain ja työssä oli joka kuudes mies. Heinäkuussa vuonna 1899 otettiin Kalajoen Säästöpankista rakennustyöhön 1000 mk:n laina. Pappila valmistui saman vuoden lokakuussa ja se palovakuutettiin 10 000 mk:sta. Loppusyyni pidettiin 8.7.1900. Rakennusurakka oli seurakunnalle vastikään rakennettujen kansakoulujen jälkeen raskas. Tätä seurakunta valittikin anoessaan hakkuulupaa Granholman metsiin rakennuslainan lyhentämiseksi. Asiaa pahensi se, että seurakunnan väkiluvusta oli yli 200 henkeä Amerikassa. Lisämenoja aiheutti vuonna 1902 toteutettu lukkarin uusi palkkajärjestely. Onneksi senaatti myönsi vuonna 1902 metsän myyntiluvat. Vuonna 1903 saatiinkin metsätuloja 4000 markkaa, josta riitti säästöönkin laitettavaksi Kalajoen Säästöpankkiin. Vuonna 1955 on mietitty kannattako Granholman pappilaa enää kunnostaa vai tehdäänkö kokonaan uusi pappila
Hilman hotelli
Hilman hotellin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Hilma Sofia Pahikkala (s. Rahja)s. 2.12.1891 – k. 22.11.1972 aloitti Hilman hotellin pitämisen Kalajoen Hiekkasärkillä vuonna 1931. Hilma osti rahjankyläläisen Jaakko Jyringin kanssa Santaholman väentuvan, joka siirrettiin jäitä pitkin Kalajoen Hiekkasärkille. Siitä tehtiin ravintola- ja matkustajakoti Hilman hotelli vuonna 1931. Jyringin luovuttua yrityksestä Hilma jatkoi yritystoimintaa yli 30 vuotta. Täysihoitolassa vieraili tunnettuja taiteen, urheilun, politiikan, kirjallisuuden ja monen muun alan edustajia. Kirjailija Ilmari Kianto vieraili Hilma Pahikkalan täysihoitolassa 1940-luvun lopulla. Kalajoelle hänet johdatti tunnettu suomenruotsalainen kirjailija Tito Colliander. Tito asui vaimonsa, kuvataitelija Ina Collianderin ja lastensa kanssa sotavuosina jonkin aikaa Hiekkasärkillä. Kun laulajakuuluisuusAnna Mutanen saapui yllättäen vieraaksi, emäntä jätti leipomisen välittömästi sikseen ja ponnahti tulijan kaulaan ja syleily kesti kauan, vaikka arvon naiset eivät entuudestaan tuttuja olleetkaan. Hotelli hävitettiin polttamalla 6.2.1987 klo 18.00-19.35 Kalajoen kunnan teknisen lautakunnan päätöksellä.
Kalajoen tapuli
Kalajoen tapulin pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kalajoen kirkon vieressä on Heikki Kuorikosken 1815 rakentama tapuli, joka säilyi kirkon palossa 1869. Perimätiedon mukaan mielenvikainen mies nousi luukkujen alapuolella olevalle seinälle ja roiski sieltä vettä kuumentuneille seinille. Alunperin tapuli oli kaksikerroksinen; nykyiseen asuun se korotettiin 1858. Oven vieressä oleva vaivaisukko on vuodelta 1815. Sen tekijä on tuntematon reisjärvinen mies.
Kalajoen lääkäritalo
Lääkäritalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Koluterveydenhuolto aloitettiin 1923, hänen aloitteestaan Kalajoki liittyi tuberkuloosin tuhojen torjumiseksi Ylivieskan tuberkuloosipiiriin 1925, samana vuonna varattiin myös 4 paikkaa Seinäjoen piirimielisairaalasta. Sairaalan tonttimaa hankittiin seurakunnalta ja niin suurena, että vastapäätä sairaalaa voitiin silloisen kunnankirjurin sijaisen, pastori Vilho Kiviojan aloitteesta rakentaa, lääkäritalo viljamakasiinin vanhoista hirsistä. Tämä oli erittäin järkevä ratkaisu, kun ajatellaan kiireellistä apua, tarvitsevia synnytyksiä ja päivystyksiä, sillä lääkäri oli aivan käden ulottuvilla. Toukokuun 25 päivänä vuonna 1926 vietettiin sairaalan vihkiäisjuhlaa. Ensimmäinen potilas sisäänkirjoitettiin 27.5.1926. Ensimmäinen leikkaus toimitettiin 1.6. Kysymyksessä oli nivustyrä. Ensimmäinen lapsi näki sairaalassa päivän valon 2.6. Tämän lapsen tie vei myöhemmin kaukaiseen Ontarioon asti. Kalajoen naisyhdistys oli lahjoittanut sairaalalle liinavaatteiston ja keittiövälineistön. Sairaalan ympärille laadittiin viihtyisä puutarha pensaineen ja puineen. Vuonna 1929 Kalajoen kunta ajettiin kahteen terveyspiiriin.
Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli perustettu 1923. Sen toimesta ja tohtori Miemoisin aloitteesta avattiin Pappilan pikkupuolelle 1929 pienten lasten neuvonta-asema ja 1932 toimintaa laajennettiin käsittämään myös odottavien äitien ilmainen tarkastus.
Jokelan pappila
Jokelan pappilan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Jokelan pappila
Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla. Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää. Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen. Aleksanteri I vieraili Kalajoella. Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu. Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Poukkula
Poukkulan pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Kilpisen talo
Kilpisen talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Efraim Kilpisen muutettua takaisin syntymäpitäjäänsä Kalajoelle alkoi kanteleitten rakentaminen kiinnostaa. Kilpinen opetti myös pojilleen Matille ja Oskarille kanteleitten rakentamisen, ja niin Kalajoelle kehittyi kanteleverstas. Pasi Jääskeläinen oli kertonut Kilpisistä Helsingissä musiikkiliike Fazerilla, ja sieltä alkoi Kilpisille tulla runsaasti kanteleitten tilauksia, kerrankin yhtä aikaa 100 kannelta. Etenkin 1920- ja -30-luvut olivat hyvin kiireistä aikaa. Kun vielä yksityisetkin tilasivat kanteleita, ylitti kysyntä usein tarjonnan. Kilpisten kanteleet tunnettiin hyvin kaunissointisina, ja niitä käyttivät useat nimekkäät kanteletaiteilijat Suomessa. Kilpiset suunnittelivat kanteleeseen myös monia rakenteellisia uudistuksia, jotta soitinta voisi käyttää monipuolisemmin, ja saivat kanteleistaan ensimmäisiä palkintoja. Efraim Kilpisen poika Oskari Kilpinen (3.4.1895–8.11.1980) jatkoi kanteleitten rakentamista isänsä jälkeen, ja hänestä tuli myös maankuulu mestari. Isänsä tavoin hänkin teki taidokkaita käsitöitä. Hän sai vuonna 1969 Kalevala-seuran tunnustuspalkinnon ja kunniakirjan tunnustukseksi ansiokkaasta työstä kansallissoittimemme kehittämisessä. Kilpisten verstaalta on kanteleita kulkeutunut moniin Euroopan maihin, ainakin Pohjoismaihin ja Saksaan; myös amerikansuomalaiset ovat niitä hankkineet. Kilpiset rakensivat yli neljätuhatta kanteletta. Efraim Kilpinen oli taiteellinen myös runouden alalla: hän kirjoitti runoja, jotka tosin jäivät pöytälaatikkoon. Efraim Kilpinen sai Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin.
Tilvisen talo
Tilviksen talon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo
Leander Heikinpoika Helander eli Tilvis (1812–1874), Ollin nuorempi veli, tuli Kalajoelle veljensä houkuttelemana. Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1840 hän osti Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä isommat ja suuritöisemmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän opissa Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään taitavampi kulta- ja kellosepäntöissä. Valurit olivat käytännössä itseoppineita, vaikka tiedetään, että suvussa oli valureita jo aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä, Kaarlelan Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi sukupolvea eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään messinkivalun perustaidot; isä valoi nappeja, tiukuja ja aisakelloja. Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli kuitenkin vielä talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta. Helanderien valimolta käytiin myyntimatkoilla pari kertaa vuodessa, ja matkat kestivät vähintään kuukauden päivät. Matkat suuntautuivat ympäri Suomea: Turkuun, Helsinkiin, Porvooseen, Viipuriin, Pietariin, Kuopioon ja Tornioon. Lisäksi he tekivät valutöitä tilauksesta, kuten lukuisia kynttiläkruunuja, alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja, kynttilänjalkoja, hevosvaljaiden messinkiosia ja purjelaivojen metalliosia.
Tavastin koulu
Tyngän (myöhemmin Tavasti) kansakoulun johtokuntaan valittiin talonisännät Matti Alasuvanto, Juho Rahja, Juuso Kannus, Nikodemus Ruusunen ja talonmies Joonas Tavasti. Johtokunta toimi Aluksi paljon yhteistyössä Pohjankylän johtokunnan kanssa. Ensimmäiseksi tehtäväkseen se sai järjestellä asiat pikaisesti niin, että koulu pystyisi alkamaan seuraavana lukukautena. Neljän kuukauden kuluttua johtokunta esitti valmiin suunnitelman koulun rakentamiseksi. Työt aloitettiin keväällä 1892, osaksi urakkatyönä ja päiväpalkalla. Rakennuksen paikaksi oli valittu, kolmesta tarjolla olleesta, Tiinasen perintötilasta erotettu maa-alue Ylivieskantien varrelta. Paikka valittiin keskeltä kylää, ja johtokunta arveli sen palvelevan kylän pohjoispuolella asuvia lapsia. Kyläläiset halusivat saada koulurakennuksen valmiiksi mahdollisimman pian, ja työt tehtiin pikavauhtia. Pienten lasten ns. valmistava koulu päästiin aloittamaan 5.9.1892 ja varsinainen koulu kolme viikkoa myöhemmin 1.10.1892. Koulu oli tarkoitettu tytöille ja pojille. Sisäänkirjoituspäivänä perittiin oppilailta pääsymaksu. Maksu perittiin varakkuuden ja matkan mukaan (0 - 2 mk). Varakkaammat maksoivat itse markkaa halvemmat kirjat, köyhemmät oppilaat säästyivät kirjamaksuilta. Jos turmeli, piirteli, likasi tai hävitti kirjoja, joutui oppilas itse maksamaan tekosensa.
Vasankarin koulu
Vasankarin koulun pienoismallin on rakentanut Ivan Georgiev
Vasankarin koulu täytti kunniakkaat sata vuotta vuonna 1998. Koulurakennuskin on yli 90 vuotta vanha, mutta se on korjattu perusteellisesti 1990- luvun alussa. Tilaa on riittävästi, ja kodikas koulurakennus luo viihtyisät puitteet koulunkäynnille. Koulu on kaksiopettajainen ja oppilasmäärä on pysytellyt noin 20:ssä viime vuosina. Pienen koulun etuja ovat turvallinen työyhteisö ja kaikkien huomioonottaminen. Koulu sijaitsee keskellä kylää, joten pisimmätkin koulumatkat jäävät alle 3 kilometrin. Kevyen liikenteen väylä valtatie 8:n varressa tekee koulumatkoista turvallisia. Piha-alueen kenttä ja erilaiset telineet ovat lasten ja nuorten käytössä vapaa-aikanakin. Koulun, vieressä sijaitsee jääkiekkokaukalo, joka on talvisin ahkerassa käytössä. Kesällä kaukalossa pelataan tennistä. Edellä mainituilla asioilla ei ollut merkitystä kun kaupunki päätti sulkea koulun. Sen jälkeen koulu myytiin.
Rukoushuoneen pienoismaalli
Rukoushuoneen pienoismalli, jonka on tehnyt Leo Takalo
Koulurakennukset: Yhteiskoulu aloitti toimintansa rukoushuoneella ja Jokisuun kansakoulun tiloissa. Kalajoen yhteiskoulun koulutalo valmistui 1951, lisärakennukset 1958, 1964 ja 1970. Koulun rehtorit:1943-1944 Pentti Oura, 1945-1945 Ida Hannula, 1945-1946 Arvo Ojala, 1946-1948 Pentti Oura, 1948-1953 Vilho Kivioja, 1953-1955 Rauha Hannula, 1955-1960 Kyösti Anias, 1960-1963 Eero Vehmas, 1963-1974 Martti Isokoski.
Petsamolaisia evakossa Kalajoen Plassilla
https://www.petsamoseura.net/230
Lapin sota
Viranomaisilta Lapin väestön evakuointikäsky 8.9.1944.
168 000 ihmistä joutui evakkotielle.
Ylivieskaan inarilaisia, Kalajoelle petsamolaisia ja savukoskisia, utsjokiset Alavieskaan ja kuusamolaiset Merijärvelle, Oulaisiin ja Pyhäjoelle.
Ensimmäiset laukaukset Pudasjärvellä, 28.9.1944. Sotaa käytiin myös Tornion ja Kemin suunnalla.
Saksalaiset vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren- ja Kilpisjärventietä pitkin. He polttivat tienvarsikylät ja Rovaniemi tuhottiin lähes kokonaan. Sillat räjäytettiin ja tiet miinoitettiin. Viimeiset saksalaiset poistuivat maasta 27.4.1945. Suomi menetti Lapin sodassa 772 miestä, 262 katosi ja 2 904 haavoittui. Saksalaisten tappiot 4 500. Evakoille virallinen lupa palata vasta kesän 1945 aikana, tuolloinkin Lappi oli vaarallinen miinoituksen takia, jotka tappoivat ja vammauttivat asukkaita pitkään sodan jälkeenkin. Lappiin apua Pohjoismaista ja järjestöiltä 1950-luvulle saakka. Muun muassa Punainen Risti sekä Unicef lähettivät tavaroita, vaatteita, lääkkeitä, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita. Terveydenhoidossa avustettiin, rahallisia avustuksia jaettiin, apua saatiin myös rakennustyömaille.
Lapin rakennuskannasta tuhoutui sodassa 70–90 prosenttia. Uuden elämän aloittamista vaikeutti materiaalipulan lisäksi myös poro- ja kotieläinkannan harveneminen.
Lähteet: lappi.fi, Tuominen, Marja (2003) Lapin sodan tuhot ja jälleenrakennus, sanomalehti Kalajokilaaksossa Anne Ruuttula-Vasari: 60 vuotta Lapin evakosta (2004)
Evakkolapset
https://www.evakkolapset.fi/arkisto.htm
Kalajoen lukio 50 vuotta
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2008/12/kalajoen-lukio-50-vuotta.html
Kalajoen yhteiskoulu 1943-1974
http://www.yksityiskoulut.fi/yksityiskoulujenmatrikkeli/kalajoen.htm
Sisällysluettelo. Kalajoen lukion vaiheita. 1. Lukion toimintaa. 2. Lukion hallinto. 3. Henkilökunta. 4. Opettajakunta. 5.
Varhaiskasvatus ja koulutus
https://kalajoki.fi/varhaiskasvatus-ja-koulutus/peruskoulut/koulut/
Ojala-Siipola
Ojala-Siipolan
(Siipola, juontaa nimestä Sigfrid) talo kuuluu Kalajoen vanhimpiin
kantataloihin. Siipolan talo kuuluu todennäköisesti myös niihin
tiloihin, jotka ovat syntyneet jo keskiajalla, lähteissä talo
mainitaan ensi kerran 1553. Calamnius-suvun kantaisän, kirkkoherra
Pietari Arctophilaciuksen tiedetään omistaneen Kalajoella kaksi
yksityistä taloa vuonna 1607, Siipolan ja siihen yhdistetyn
Hietalan talon. Talon peri sitten hänen poikansa Kaarle Kalling
vanh. ja hänen poikansa Kaarle Kalling nuor. antautui kokonaan
kotitilan viljelemiselle; vuonna 1691 talon tuotto oli 7,5 tynnyriä
enemmän kuin parhaimman sadon saaneilla
talonpojilla.
1700-luvulla
talossa pidettiin myös usein käräjiä ja muita kokouksia.
1800-luvulla Siipolassa asuivat maanmittarit Fredrik Johan
Lundström ja Fineman Suomen sodan aikana sattuneeseen kuolemaansa
saakka. 1800-luvun alussa Siipolan omistajaksi mainitaan
nimismies Stårck. Vuonna 1820 osa vanhasta Siipolasta joutui
maanmittari Stenrothille. Vuonna 1846 Siipola mainitaan yhdeksi
Kalajokivarren majataloista.
Kuntakokouksia
on pidetty Siipolassa 1910-luvun puolivälissä. Siipolassa on
naapurin Kärjän tavoin pidetty käräjiä aina 1940-luvulle
saakka. Talo toimi myös vankien ja kuljettajien levähdyspaikkana,
josta talossa on muistona vanhoja käsirautoja ja ketjuja, joilla
vangit olivat kahlittuna talon seinään lepoajaksi. Pihalla on
ollut myös piiskauspaikka, missä rikollisia rangaistiin
pieksämällä. Rangaistut juoksivat sen jälkeen jokirantaan
ihoansa vilvoittelemaan. Viimeisenä Kalajoen kihlakunnan pieksäjänä
oli Siipolan isäntä Matti Naatus (1817-1904). Hän oli
kirkkotyömaalla rampautunut, mutta piiskurina häntä pidettiin
täsmällisenä ja peräänantamattomana.
Kalajoen
työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin paikkakunnan
nuorisoseuran talossa marraskuun 6. päivänä 1905 suurlakon vielä
kestäessä. Kokouksen puheenjohtajana toimi August Muhonen ja
pöytäkirjan laati K. J. Klind. Päätös työväenyhdistyksen
perustamisesta oli yksimielinen ja toiminta haluttiin aloittaa
välittömästi, aluksi Ylivieskan työväenyhdistyksen sääntöjen
mukaisesti.
Hanketta
toteuttamaan nimettiin toimikunta, jonka puheenjohtaja ja sihteeri
olivat samat kuin perustavassa kokouksessakin. Lisäksi toimikuntaan
valittiin varapuheenjohtajaksi Matti Märsell, rahastonhoitajaksi
Antti Rahkola sekä muiksi jäseniksi Juho Forss, K.V. Orell ja Kalle
Karlsson.
Kun Suomen suurlakko edelleen jatkui, otettiin
Kalajoelle esille kysymys töiden mahdollisesta aloittamisesta
Kalajoella. Keskustelun jälkeen kokous teki päätöksen töiden
aloittamisesta heti seuraavana päivänä. Perustavan kokouksen
pöytäkirjassa todetaan tästä asiasta edelleen: ” Koska Oy,
Santaholman ja Veljekset Friisin isännistöt itse saapuvilla ollen
ilmoittivat saavan työt aloittaa heti päätettiin työhön mennä
samalla ajalla kuin ennenkin”.
Kalajoen työväenyhdistyksen
alkuvaiheissa merkittävää osaa esittänyt Matti Märsell oli
Rahjan veljesten serkku. Hänen äitinsä oli omaa sukua Sjöberg.
Hänen ja Rahjan veljesten äidin ohella samaan sisarusparveen kuului
Efraim Kilpinen, jonka pojat Matti ja Oskari osallistuivat
suhteellisen aktiivisesti Kalajoen työväenyhdistyksen
toimintaan.
19.11.1905 pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys
päätti perustaa lukutuvan, johon tilattiin kaikki silloiset
työväenlehdet – vuoden 1905 lopulla niitä oli vain kaksi – ja
lisäksi kaksi porvarillista pääkaupungin lehteä. Lukutupaan
tilatut sanomalehdet lahjoitettiin nuorisoseuran käyttöön kolme
päivää saapumisensa jälkeen.
Työväenyhdistys
SDP:n osastoksi
Kalajoen
työväenyhdistyksen kokous teki päätöksen Suomen
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen liittymisestä joulukuun 21.
päivänä 1905. Kalajoella nousi vuoden 1906 alussa esiin hanke
työpäivän pidentämisestä Santaholman sahalla. Työväenyhdistyksen
kokous ilmoitti jäsentensä olevan tyytyväisiä vallitsevaan 10
tunnin työpäivään ja lähetti sahan konttoriin pöytäkirjaotteen,
jossa työajan pidentäminen jyrkästi tuomittiin.
Raittiusliike
oli maamme työväenliikkeessä näkyvällä sijalla jo 1900-luvun
alussa, vaikka kieltolaki toteutuikin vasta itsenäisyyden aikana.
Myös Kalajoen työväenyhdistys ilmaisi paheksumisensa niille
jäsenilleen, joita oli moitittu ”hyvää järjestystä rikkovista
menettelyistä”, kuten juopottelusta ja korttipelistä. Edelleen
korostettiin. että ellei muu auta, mainittuihin paheisiin
syyllistyvät henkilöt tullaan erottamaan työväenyhdistyksen
jäsenyydestä.
Luokkatietoisesta toiminnasta huolimatta
työväenyhdistys toteutti J. V. Snellmanin 100-vuotismuistojuhlan
yhdessä paikkakunnan nuorisoseuran kanssa. Lisäksi nuorisoseuran
soittokuntaa käytettiin vuoden 1906 vappujuhlassa.
Ensimmäinen
työtaistelu
Kalajoen
työväenyhdistys joutui heti toimintansa alkukuukausina ottamaan
kantaa Santaholman sahan työnjohtaja Anderssonin käytöksestä
syntyneeseen kiistaan. Vuoden 1906 alussa työväenyhdistys lähetti
kaikkien sahan työmiesten allekirjoituksella varustetun vaatimuksen
mainitun työnjohtajan erottamiseksi.
Sahan isännistö ei
vaatimukseen suostunut ja työväenyhdistys päätti turvautua
työtaisteluun, joka lienee ollut Kalajoen ensimmäinen
järjestäytyneesti toteutettu lakko. Työväenyhdistyksen mukaan
Andersson oli syyllistynyt muuan muassa eräiden työmiesten
lyömiseen.
Kun sahan isännistö ei suostunut tekemään
mitään tutkimusta työnjohtaja Anderssonia koskevassa asiassa,
työväenyhdistys päätti helmikuun alussa 1906 kääntyä
nimismiehen puoleen poliisitutkimuksen suorittamiseksi. 19.2.1906
tapahtuneessa poliisitutkinnassa lakkolaisia edustivat K. Orell, M.
Märsell, A. Väänänen ja J. K. Klind sekä tunnettu oululainen
sosialisti H. Ahmala. Poliisikuulustelukaan ei tilannetta laukaissut,
vaan lakko jatkui vielä useita viikkoja. Työnantajan pyrkiessä
käyttämään rikkureita, työväenyhdistys teki päätöksen, joka
mukaan rikkurit kuljetettaisiin pois työpaikalta taluttamalla, mutta
väkivallan käyttö oli ehdottomasti kielletty.
Pitkä ja
vaiherikas lakko päättyi työläisten voittoon. Työnjohtaja
Andersson ei enää jatkossa toiminut sahan alueella.
Oma
toimitalo ja eduskuntavaalit
Oman
toimitalon hankkiminen oli työväenyhdistyksen kokouksessa
ensimmäisen kerran esillä 28.6.1906. Saman vuoden heinäkuussa
asetettiin rakennustoimikunta, johon kuului 20 henkilöä.
Luotonsaanti tuotti vaikeuksia, mutta lopulta kauppias Löfqvist,
veljekset Friis ja maanviljelijä Juho Jylkkä mainitaan ratkaisevina
auttajina.
Vuoden 1907 kuluessa yhdistys saattoikin siirtää
toimintansa ja tavaransa uuteen tilavaan taloon. Kalajoen
työväenyhdistyksen monipuolinen toiminta naapurikuntien vastaaviin
järjestöihin verrattuna tuli esille myös naisosaston
perustamisena. Kalajoella toimi työväenyhdistyksen piirissä
näytelmäseura, kuoro ja urheiluseura sekä
ammattiosasto.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit
pidettiin talvella 1907. Työväenliikkeessä korostettiin, että
köyhälistön on järjestäydyttävä, taisteltava väkivaltaa ja
vääryyttä vastaan. Kalajoella äänestysprosentti oli
valtakunnallista prosenttia korkeampi eli 81,0 %
Johan
Aleksandr Lankila – kansanedustaja
Kalajoen
työväenliikkeen alkuhistoriassa merkittävää osaa näytteli Johan
Aleksandr Lankila, joka syntyi vuonna 1881 ja asui suurimman osan
elämästään Kalajoella. Lankilan lapsuus ei ollut ruusuinen.
Isäpuoli lupasi pitää pojasta hyvää huolta, mutta poika lienee
saanut enemmän ruoskaa kuin ruokaa. Kyläläiset pelastivat pojan
huutolaiseksi, kun tämä oli kuusivuotias. J. A. Lankila karkasi
14-vuotiaana merille. Vuosisadan tienoilla J. A. Lankila sai maalarin
opin ja kehittyi ammatissaan varsin taitavaksi. Hän apulaisineen sai
merkittäviä rakennuksia maalattavakseen. Huomattavimmat näistä
olivat Kokkolassa ja Oulussa. Oulun tuomiokirkon sisä- ja
ulkomaalaus lienee merkittävin kohde.
J. A. Lankila valittiin
Kalajoen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi vuonna 1910. Vuoden
1910 vappukulkueeseen Kalajoella osallistui yli 200 henkeä. Kulkue
lähti liikkeelle työväentalolta ja käveli laulaen
markkinapaikalle sekä sieltä Joonankalliolle.
J. A. Lankilan
suorapuheisuus ja kriittisyys myös oman järjestön väkeä kohtaan
lienee ollut eräänä syynä siihen, että tämä monipuolinen
sosiaalidemokraatti joutui keväällä 1913 katkeransävyisesti
kirjoittamaan:
” Kalajoen työväenyhdistyksen johtokunta on
sellainen, että se persoonallisista syistä poikotti minua, lisäksi
sille, että porvarit poikotti minua ennestään mielipiteitteni
takia. Sen johtokunnan muodosti K. Nieminen, tunnettu itiootti! Herra
A. W. Rae y.m.”
Kalajoella J. A. Lankila asui 1910-luvun
puoliväliin saakka, muuttaen sitten Varkauteen. Syksyn 1917
eduskuntavaaleissa hänet valittiin eduskuntaan. Hän toimi
kansanedustajana 1.11.1917 – 25.9.1918 välisenä aikana. Hän oli
vankilassa poliittisista syistä 1918-1919 ja kuoli vankilassa 1919.
Työväentalo huutokaupataan
Lapualla
syksyllä 1929 alkaneen ja Lapuan liikkeen nimellä tunnetuksi
tulleen suoran oikeistoradikaalisen toiminnan yleistyminen johti
äärivasemmistoon ja näiden järjestöihin kohdistuneiden
väkivallantekojen nopeaan ja tuntuvaan lisääntymiseen seuraavan
vuosikymmenen alussa. Kannattajansa ja jäsenensä nämä järjestöt
saivat lähinnä maaseutuväestöstä, kokoomuspuolueen ja
maalaisliiton kannattajista. Kuitenkin lähes koko porvarillinen
Suomi tunsi aluksi myötätuntoa Lapuan liikettä ja sen päämääriä
kohtaan. Taistelu kommunismia vastaan yhdisti niin pohjalaisia
talonpoikia kuin pääkaupungin ruotsikielisiä
teollisuusjohtajiakin.
Lapuan
liikkeen saavutukset huipentuivat kesällä ja syksyllä 1930,
jolloin eduskuntaan saatiin hajottamisen jälkeen pidetyissä
vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö. Sen turvin
säädettiin ns. kommunistilait, joilla sosialistit pystyttiin
eliminoimaan julkisesta elämästä. Lapuan liike nosti ”Lapuan
lain” Suomen lain yläpuolelle, ja tästä seurasi muilutusten
nimellä tunnettuja, lähinnä kommunisteihin kohdistuneita
kyydityksiä ja muutamia poliittisia murhakin. Samaan aikaan
työväentaloja suljettiin ja työväen järjestöjen omaisuutta
anastettiin tai tuhottiin.
Presidentin
kyyditys
Presidentti
Kaarlo Juho Ståhlberg (1919 -1925) siepattiin vaimoineen lokakuussa
1930 Kulosaaren kodistaan ja kyyditettiin Joensuuhun, ilmeisesti
päämääränä Suomen itäraja. Ståhlberg selvisi muilutuksesta,
palasi juhlittuna sankarina Helsinkiin ja tunnisti kyyditsijänsä.
Toimeksiannosta epäillyt Suomen Lukon pääsihteeri Mikko Jaskari ja
everstiluutnantti Eero Kuussaari sekä päätekijänä pidetty
kenraali Martti Wallenius pidätettiin ja tapahtumien selvittely
alkoi. Taustalla velloi tuolloin voimissaan ollut oikeistoradikalismi
ja siihen liittynyt kommunistiviha. Ståhlbergin poliittinen toiminta
oli synnyttänyt kaunaa oikeistopiireissä ja monet upseerit tukivat
avoimesti Lapuan liikettä, jonka tavaramerkki muilutukset
olivat.
Joni
Järvinin hautajaiset
Vuoden
1930 kuluessa vaikeutui työväenliikkeen toiminta myös Kalajoella.
Työttömyystilanne oli vaikea. Kalajoen Työväen näytelmäseuran
keskeinen toimihenkilö ja paikkakunnan työväenliikkeessä
muutoinkin monipuolisesti vaikuttaneen Joni Järvinin
hautajaistilaisuus maaliskuussa 1930 muodostui tilaisuudeksi, missä
yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivat tavalla, joka aiheutti
runsaasti jälkikommentteja. Hautajaisten yhteydessä määräsi
Kalajoen nimismies työväentalon pääoven yläpuolella olevan
suruharsolla verhotun punaisen lipun poistettavaksi. Vastaavasti
vedettiin punainen lippu alas työväentalon katolta. Katolle sai
jäädä toinen punainen lippu, jossa oli työväenyhdistyksen
tunnus. Työväenyhdistyksen yleinen kokous päätti huhtikuussa 1930
kannella tapahtuneesta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämä antoi
asian Korkeimman Hallinto-Oikeuden tutkittavaksi ja lopullisessa
päätöksessä vahvistettiin nimismiehen toiminta lailliseksi ja
oikeaksi.
Seuraavina
vuosina viranomaiset käyttivät Järvinin hautajaisiin liittyviä
tapahtumia jopa raskauttavana perusteena Kalajoen työväentalon
riistämiselle pois työväenyhdistykseltä ja muilta
työväenjärjestöiltä. Kalajoen työväentalo suljetaan Kalajoen
piirin nimismies Otto Gråsten kielsi heinäkuun 18. päivänä 1929
antamallaan päätöksellä kaikenlaisten iltamien pidon
Työväenyhdistyksen talossa mainiten perusteena sen, ettei yhdistys
ollut rakentanut tontilleen nimismiehen määrää putkaa. Kun
päätöksestä valitettiin lääninhallitukseen ja Korkeimpaan
Hallinto-Oikeuteen, nämä molemmat yhtyivät nimismiehen
päätökseen.
Tasan
vuoden kuluttua iltamakiellosta nimismies Gråsten sulki Kalajoen
Työväenyhdistyksen omistaman Pohjankylässä sijaitsevan Kalajoen
Työväentalon. Samalla kiellettiin Kalajoen Työväenyhdistyksen
toiminta toistaiseksi; myös Voimistelu- ja Urheiluseura Riennon ja
Kalajoen Työväen Näyttämön toiminta estettiin. Kalajoen
Työväenyhdistys katsoi toimintakiellon ja talon sulkemisen
aiheettomaksi. Yhdistys oli rakentanut vaaditun putkankin, joka tosin
oli osoittanut tarpeettomaksi.
Työväenyhdistyksen
puheenjohtaja Santeri Seikkula ja johtokunnan jäsen H.G. Östman
lähettivät 24.4.1931 sisäministeriölle kirjelmän, jossa
todettiin, että yhdistyksen jäseneksi pääsee sääntöjen mukaan
jokainen Suomen kansalainen. Edelleen korostettiin, ettei yhdistyksen
johtokunnan jäseniä ole koskaan rangaistu eikä edes syytetty
mistään lainvastaisesta toiminnasta, eikä yhdistyksen jäsenistöön
kuulu sellaisia henkilöitä, joiden olisi todettu osallistuneen
lainvastaiseen toimintaan. Kirjelmässä anottiin Työväenyhdistyksen
talon uudelleen avaamista ja rakennuksen luovuttamista Kalajoen
Työväenyhdistyksen vapaaseen hallintaan. Samalla pyydettiin, että
nimismiehen takavarikoimat yhdistyksen pöytäkirjat ja
jäsenluettelot sekä muu omaisuus velvoitettaisiin palauttamaan
Työväenyhdistykselle. Sisäministeriö antoi asiasta päätöksensä
1. kesäkuuta 1931. Siinä todettiin muotoseikkoihin vedoten, että
Kalajoen Työväenyhdistyksen kirjelmässä esitettyjä anomuksia
oteta käsiteltäväksi.
Työväenyhdistys
lakkautetaan
Sisäministeriölle
osoitetun kirjelmän allekirjoittajat S. Seikkula ja H.G. Östman
saivat runsaan kuukauden kuluttua 7. heinäkuuta 1931 haasteen saapua
kolmen päivän kuluttua pidettäviin välikäräjiin vastaamaan
nimismies Gråstenin Salon tuomiokunnan tuomarille osoittamaan
kanteeseen. Heinäkuun 10. päivänä pidetyillä välikäräjillä
julistettiin Kalajoen Työväenyhdistys lakkautetuksi ja sen varat
julistettiin valtiolle menetetyiksi. Samalla määrättiin nimismies
Gråsten pesän selvitysmieheksi. Välikäräjien jälkeen Kalajoen
Työväenyhdistys yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Yhdistyksen johtokunnan jäsen H.G. Östman kirjoitti elokuun lopulla
kirjeen johtaja Halmeelle Ylivieskaan tiedustellen tämän yksityistä
mielipidettä mahdollisuudesta myydä yhdistyksen talo
Kalajokilaakson Osuusliikkeelle. Hinnaksi Östman ilmoitti velkojen
yhteissumman. Kalajokilaakson Osuusliike ilmoitti Frans Ojalalle 1.
lokakuuta 1931, että tämä oli valittu ostetun talon
vahtimestariksi. Kalajoen Työväenyhdistyksen pitkäaikainen
puheenjohtaja kuoli samana syksynä ja uudeksi vahtimestariksi
valittiin vuoden lopulla Matti Ojala.
Työväentalo
huutokaupataan
Sisäministeriö
antoi 8. huhtikuuta päätöksen, jossa todettiin, että ”riittävä
selvitys puuttuu siitä, että työväentalo olisi laillisesti
siirtynyt Kalajokilaakson Osuusliikkeelle”. Tämän lausunnon
rohkaisemana kuulutti nimismies Gråsten sanomalehdissä Kalajoen
Työväenyhdistykselle kuuluneet rakennuksen ja irtaimiston
myytäväksi. Huutokauppa oli määrä pitää 10. toukokuuta 1932.
Lääninhallitus antoi asiasta päätöksensä 24. elokuuta 1932 ja
siinä määrättiin toistaiseksi omaisuudelle hukkaamiskielto.
Vaasan Hovioikeus antoi päätöksensä 24.11.1932 todeten siinä,
”etteivät asianosaiset kummaltakaan puolen ole esiintuoneet syytä
muuttaa päätöstä, joka siis jää pysyväksi”. Korkein oikeus
ei katsonut aiheelliseksi muuttaa hovioikeuden päätöstä, vaan
ilmoitti omassa päätöksessään 27.3.1933, että kanne nimismiestä
vastaan voidaan nostaan15.6.1933 mennessä. Kun kanne nostettiin,
asia oli esillä kihlakunnanoikeudessa 23.1. ja 27.1.1934.
Jälkimmäisessä istunnossa annettu päätös oli nimismies
Gråstenille vapauttava; hänen toimensa todettiin lailliseksi ja hän
sai oikeuden riidanalaisen omaisuuden rahaksi
muuttamiseen.
Salaperäinen
huutokauppa
Lapuan
liikkeen ajalla tyypilliset piirteet jatkuivat vielä Kalajoen
työväenyhdistyksen talon huutokaupassakin. Kalajoen Osuusliikkeen
toimitusjohtaja Lehto teki huutokauppatilaisuudessa korkeimman
tarjouksen, joka oli määrältään 75 000. Nimismies ilmoitti
tällöin tulkinnanvaraisesti, että Lehto saa kahden tunnin kuluessa
asiasta tiedon. Kun Lehto jonkin ajan kuluttua meni tiedustelemaan
tarjoustilannetta, nimismiehen konttorin ovi oli lukossa, vaikka
meneillään oli virka-aika. Palvelija kuitenkin totesi nimismiehen
olevan konttorissaan ja myöhemmin tämä saapuikin ilmoittamaan,
että Työväenyhdistyksen talo on myyty ”Kalajoki-nimiselle
yhtiölle”. Kalajoella ei ole aikaisemmin eikä myöhemminkään
ollut tämän nimistä yhtiötä ainakaan virallisesti, käytetty
menettelytapa oli tältä ja monelta muultakin osin laiton.
Kalajoen Nuorisoseura on eräs maamme tunnetuimpia ja toiminnaltaan menestyksellisimpiä nuorisoseuroja. Se perustettiin huhtikuun 2. päivänä 1894. Silloin pitäjässä oli vain kaksi kansakoulua, Pohjankylässä ja Tyngällä. Seuran alullepanija oli farmaseutti Allan Gran, joka toimi myös perustamiskokouksen puheenjohtajana. Perustetulle seuralle ei kuitenkaan ollut helppo saada pysyvää vetäjää. Aluksi esimieheksi valittiin Johan Niemelä, joka muutaman päivän jälkeen vaihdettiin Aksel Mäntyseen. Tämä kuitenkin erotettiin jo runsaan kuukauden kuluttua rettelöinnin vuoksi. Tilalle valittiin värjäri Johan Pahikainen. Alkuaikojen sihteerinä oli Vikke Östman.
Ensimmäiset
toimitilat seura sai vuokraamalla värjäri Forsbergin rakentaman
Pahikaisen talon Kalajoen Sillankorvassa. Pahikainen asetti kuitenkin
tiukat säännöt, joiden mukaan rivoudet ja epäsiveellinen elämä
talossa oli kiellettyä, eikä tanssia saanut jatkaa iltakymmenen
jälkeen.
Aluksi seuran toiminta oli monipuolista ja jäseniä
liittyi perustamisvuonna peräti 208. Seuralle avattiin välittömästi
perustamisen jälkeen ensimmäinen lukutupa, jota ryhtyi hoitamaan
Herman
Naatus,
ja siihen tilattiin Pyrkijä, Louhi, Uusi Savo, Pohjalainen, Uusi
Kuvalehti, Uusi Suometar ja Päivälehti. Lainakirjasto syntyi myös
ensi vuotena ja siitä vastasi Siivert Ventelä. Niinikään
toimitettiin käsinkirjoitettuna Vesa-seuralehteä, jonka
toimittajana oli Jaakko
Lankila.
Laulukuorokin aloitti toimintansa jo muutaman viikon kuluttua
perustamisen jälkeen ja sen johtajaksi tuli A.
Mäntylä.
Sen toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kun vielä mainitaan,
että saman vuoden joulukuussa toimintansa käynnistänyttä
voimistelu- ja urheiluosastoa johti 3-vuotisen sotaväen käynyt hyvä
voimistelija Vihtori
Östman,
niin voi todeta, että uudessa seurassa olivat edustettuina lähes
kaikki alkuaikojen nuorisoseurojen toimintamuodot.
Kalajoen
nuorisoseuran alkuinnostusta kesti vain hieman toista vuotta, sillä
seura nukahti jo kesällä 1895. Uudelleen toiminta virisi
heinäkuussa 1902. Etelä-Suomesta paikkakunnalle muuttaneen
kivityöntekijä Aaron
Lappalaisen henkiin
herättämänä. Lappalainen valittiin seuran puheenjohtajaksi,
varapuheenjohtajaksi kiertokoulunopettaja Helena
Wentelä,
kirjuriksi uittopomo Oskari
Kärjä,
varakirjuriksi Hilma
Wentelä,
rahastonhoitajaksi kauppias Kustaa
Rahko ja
muiksi johtokunnan jäseniksi Dany
Lankila, Iivari Vuorinen ja
E.
Torvi.
Nyt vuokrattiin toimitilat Leander
Untiselta 10
markan kuukausivuokralla, mutta kun talossa ilmeni tulirokkoa, niin
uudeksi seurantaloksi vuokrattiin jo seuraavana vuoden alussa
Sillanpään talo. Tästä talosta tulikin sitten seuran
pitkäaikainen koitti, sillä jo samana vuonna se ostettiin omaksi ja
uusitiin Nestori
Hailan piirustusten
mukaan.
Seuran
toimnta käynnistyi 1902 jälkeen monipuolisena. Laulukuoroa ryhtyi
1905 johtamaan kanttori Julius
Jalkanen,
jonka johdolla aloitti toiminnan myös torvisoittokunta 1906. Puhuja-
ja keskusteluseura syntyi 1903 ja sitä vetivät Sanfrid
Ojala ja
rouva Hersten.
Myös näytelmätoiminta käynnistettiin ja siitä tuli eräs seuran
vahvimpia toimintamuotoja.
Suurta kesäjuhlaa Kalajoen
nuorisoseura vietti 28 ja 29 päivänä heinäkuuta 1903.
Kokkola-lehden mukaan ohjelmassa esiintyi myös Oulun palokunnan
torvisoittokunta ja lisäksi oli köörilaulua, juhlapuhe,
kansantanssia, esitelmä, seuralehti ja "urheiluilta usiamman
laisia". Juhlapuhujana oli opettaja Samppa
Luoma ja
toisena puhujana Kalajoelta kotoisin oleva Lohjan Nummen koulun
opettaja Kristiina
Ojala.
Ensimmäisen juhlapäivän iltana esitetiin jo aikaisemmin esitetty
näytelmä "Ei sovintoa ennen uhria" ja toisena iltana
"Roinilan talossa". Jälkimmäinen näytelmä jouduttiin
esittämään kaksi kertaa, sillä "kansaa näet oli niin paljon
etteivät mahtuneet yhdellä kerralla näytöshuoneeseen.",
kuten lehti kertoo. Loppulause lehden uutisessa oli myönteinen:
"Kansan käytöstä voisi sanoa erinomaisen siivoksi.
Pienintäkään häiriötä ei tapahtunut. Miehiä oli, saapi sanoa,
ympäri Suomenmaata, jos minkä ammattilaista, kun on niissä seudun
iin paljon ettei koskaan ennen tukkein uittokin takia ja kosken
perkkareita ym. mutta kaikissa vallitsi yhdenlainen juhlakäytös
kuin heillä olisi ollut yhden miehen mielikin.
Keski-Pohjanmaalle
perustettuun keskusseuraan Kalajoen nuorisoseura liittyi vuonna 1918.
Silloin Kalajoen nuorisoseuran jäsenmäärä oli 161. Seuran
puheenjohtajana tuolloin oli opettaja Janne
Haapoja,
kirjurina Frans
Björnström ja
kirjallisuusasiamiehenä Tyyne
Niemelä.
Kalajoen
nuorisoseurasta kehittyi 1920- ja 1930-luvulla maakunnan huomattavin
nuorisoseura, jolla oli myös vahvaa taloudellista toimintaa. Myös
seuran musiikki- ja näytelmätoimnta on kautta vuosikymmenien ollut
voimakasta ja korkeatasoista. Kalajoen kuoro ja soittokunta olivat
usein esiintymässä Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlissa ja Kalajoki
oli useita kertoja sekä maakunnallisten että valtakunnallisten
tapahtumien järjestelypaikkakuntana.
Kalajoen Metsäkylän
nuorisoseura perustettiin pitäjän toisena seurana vasta niin
myöhään kuin 1916.
Janne
Siipola toimi
Kalajoen nuorisoseuran toiminnanjohtajana. Asevelvollisuuden
suoritettuaan hän työskenteli Kalajoella Orellin leipomossa
siirtyen sitten Kalajoen nuorisoseuran leipomoon, jossa hän
työskenteli yli 30 vuotta. Kalajoen nuorisoseuran esimieheksi hänet
valittiin ensi kerran 1921 ja muutamia välivuosia lukuun ottamatta
hän hoiti tätä tehtävää vuoteen 1950, jolloin hänet valittiin
seuran toiminnanjohtajaksi. Tässä tehtävässä hän oli kuusi
vuotta.
Kalajoen nuorisoseura oli Janne
Siipolan aikana
yksi koko maan vahvimpia seuroja, jola oli myös tuloksellista
liiketoimintaa. Seuran leipmo-, kahvila- ja matkahuoltotoiminta sekä
jonkin aikaa myös nuorisoseuran elokuvateatteri oli sotavuosia
lukuunottamatta Janne
Siipolan eli
Seuran-Jannen osaavissa käsissä. Janne osallistui myös henkisiin
harrastuksiin, joista erityisesti musiikki- ja näytelmätoiminta
olivat hänelle läheisiä. Janne esiintyi lukuisissa näytelmissä
keskeisissä rooleissa ja hän toimi myös näytelmien ohjaajana.
Seuran-Janne
on jäänyt lukemattomien nuorten muistiin valoisana ja toimekkaana
Kalajoen nuorisoseutan toimihenkilönä, jolta sujui niin käytännön
tehtävät kuin monipuolinen aatteellinenkin toiminta. Ystävällinen
ja iloinen hymy kasvoillaan hän loi ympärilleen hyvää mieltä,
tarttui tarmokkaasti tehtäviin ja vei ne määrätietoisesti lävitse
yhteiseksi hyväksi.
Niin sanottu Kalajoen kapina aiheutti Janne
Siipolassa syvän
masennuksen ja hän muutti 1956 Helsinkiin toiminen Maalaisten
maitokeskuksen leipurina. Janne Siipola kuoli 12.3.1973.
Markkinakapina
Kalajoella
”kapinoitiin” markkinatansseissa vuonna 1953. Kapina oli siitä
ihmeellinen, ettei siinä kuollut kukaan, eikä edes haavoittunut.
Verentippaa ei vuotanut, eikä nyrkkiä kovempaa asetta käytetty.
Virkakunnan puolella menetykset olivat sellaiset, että poliisiauton
ovi vaurioitui runsaan sadan markan edestä. Kapinallisten puolella
yksi kapinoitsijoista repi pakoon juostessaan housunsa piikkilankaan.
Vahingot olivat erittäin pienet, mutta pelissä oli paljon
arvokkaampaa, nimittäin poliisiviranomaisten arvovalta ja
loukkaamattomuus.
Tapahtumien
kulku
Lokakuussa
1953 tanssittiin Kalajoen Nuorisoseurantalossa markkinoita. Tähän
tilaisuuteen oli saapunut muutamia nuoria jonkin verran humalassa ja
tämän vuoksi paikallisen poliisin kerrotaan kehottaneen yhtä
poikaa lähtemään kotiinsa. Jonkin väärinkäsityksen vuoksi
ryhtyi toinen paikalla järjestystä valvova Liikkuvan poliisin
konstaapeli toimittamaan miestä autoon. Syntyi sanaharkka, johon
samassa yhtyi uusia ja uusia ihmisiä, ja pian heiluivat nyrkit,
kertoi Uusi Kuvalehti helmikuussa 1954.
Iltamayleisön
mielestä tilaisuudessa olleiden poliisien toiminta ns. hengen
haistaminen, oli pikkutarkkaa ja korostetusti virkaintoista. Poliisin
mielestä nuorukaiset olivat humalassa ja esiintyivät häiritsevästi.
Nuorukaiset olivat aivan vastakkaista mieltä. Poliisit lähtivät
viemään erästä nuorta autoon. Autoon vietäessä mies löi toista
konstaapelia väkijoukon vaatiessa miestä päästettäväksi irti.
Poliisi löi vastaan, mutta osui sivulliseen. Poliisi pyrki viemään
nyt myös tämän sivullisen poliisiautoon.
Yleisön
myötätunto kallistui nuorten miesten puolelle. Nuori mies osoitti
nimittäin mieltään poliiseille huutamalla suoraa huutoa, että
häntä on lyöty syyttä. Huudon innoittama väkijoukko miehiä
piiritti poliisiauton eräiden riistäessä pidätetyt haltuunsa ja
toisten nostaessa autonperää niin, ettei auto päässyt heti
liikkeelle.
Poliisit
joutuivat poistumaan paikalta – ei kuitenkaan aivan paonomaisesti,
mutta melkein. Salissa oli juuri tanssittu hikinen markkinapolkka,
monisatapäinen yleisö työntyi ulos vilvoittelemaan ja joutui
yllätyksekseen toteamaan tapahtumaa.
Kun
poliisit hetken kuluttua palasivat lisävoimien kanssa, väki oli jo
hajaantunut ja tanssi jatkui. Ryhtyessään palauttamaan kolauksen
saanutta arvovaltaansa, virkakunta alkoi toimia ponnella ja
ahkeruudella. Tämä oudoksutti, eikä asiaa onnistuttu selvittämään
siten, että se oli tyydyttänyt tavallisen kansan oikeustajua.
Välikohtaus tapahtui lokakuun alkupäivinä ja luultiin, että asia
hautautuisi hiljaisuuteen.
-
Toiset väittävät Liikkuvan Poliisin konstaapeli
Vähäahon lyöneen
ensin, toiset taas väittävät poliisin alkuun joutuneen lyönnin
kohteeksi. Paikalle osuivat myös serkukset Janne
Siipola ja
Joni
Ojala-Siipola,
jotka koettivat auttaa poliiseja järjestyksen palauttamisessa. He
kuitenkin havaitsivat, että tilanne oli kehittynyt jo niin pitkälle,
että viranomaisten arvovallalle olisi parhaaksi vetäytyä
paikalta, tämän he poliiseille kantanaan siinä kiireessä
ilmoittivatkin koettaen samalla rauhoittaa yleisöä ja rähäkän
osanottajia.
Ankarat
tuomiot
Nimismies
Yrjö
Närhinen joutui
suorittamaan tutkinnat sen vuoksi, että sisäministeriöstä oli
tullut vaatimus selvittää, mistä johtuu 112 markan suuruiset
poliisiauton oven korjauskulut.
Joulukuun
alussa pojat vietiin tutkintavankeuteen Oulun lääninvankilaan. Tämä
kesti kuukauden päivät ja sitten tapaukseen päätettiin soveltaa
lainkohtaa, missä puhutaan kapinasta.
Varsinaista
kapinajuttua käsiteltiin Kalajoen käräjäkunnan välikäräjillä
7-8.1.1954. Syyttäjänä toimi läänin apulaispoliisitarkastaja
Tapani
Linna.
Tuomarina oli hovioik.auskultantti Matti
Valanne Helsingistä.
Kapinasta
syytetyt ja heidän tuomionsa:
Myllylä,
Antti Felix s.2.7.26
kuritushuonetta
Myllylä,
Veikko Johannes s.
14.1.24 kuritushuonetta
Alho,
Pauli Sulevi s.2.6.31
kuritushuonetta
Alho,
Heikki Olavi s.
7.4.33 kuritushuonetta
Rahkola,
Aaro Matti s.
29.2.20 kuritushuonetta
Ojala,
Juho Joona "Joni" s.
30.1.13 ehdollista vankeutta
Saari,
Aki s.19.5.31
ehdollista vankeutta
Ängeslevä,
Heino 1.1.30
syyte juopumuksesta ja väkijuomien tuomisesta huveihin.
Vankeutta.
Viranomaisten
tulkinta sai siunauksen alioikeudessa Kalajoella ja viidelle
päätekijälle tuli kuritushuonetta keskimäärin noin puolitoista
vuotta miestä kohden. Pari muuta sai puolen vuoden tuomion
ehdollisena. Asia käsiteltiin suljettujen ovien takana ja syyttäjänä
ei ollut, kuten tavallisesti Kalajoen nimismies vaan syyttäjä oli
Oulusta ja tuomari Helsingistä.
Suomen
Kuvalehden suuressa juttukokonaisuudessa todetaan näin:
-
Tammikuussa 1954 jaettiin rähinä osanottajille tuomiot.
Kihlakunnanoikeus sovellutti kapinapykälää, viisi pääsyytettyä
saivat kukin keskimäärin puolentoista vuoden kuritushuonetuomion.
Pari muuta tuomittiin pienempinä tekijöinä puolen vuoden
ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Yksi päätuomituista oli Heikki
Alho,
joka kertoi lopullisen tuomionsa muuttuneen kolmen vuoden
ehdolliseksi.
Heikki
kertoo tapauksesta näin:
-
Tulin kotoani markkinatansseihin ja kuulin veljeni Paulin
tyttöystvältä, jotta Pauli oli vähän maistanut, ja hänet
pitäisi viedä kotiin. Pauli lupasikin minulle, että kohta
lähdetään, mutta tällöin esiin astui konstaapeli Vähäaho.
Tämä luuli veljeäni erehdyksessä nuorukaiseksi, jota hän oli
vähän aikaisemmin lähtemään kotiin ja huusi: "Etkö ole
vieläkään lähtenyt?" iskien sitten Paulia suoraan kasvoihin.
Pauli antoi tietysti takaisin ja hetken kuluttua häntä raahattiin
poliisiautoon, jolloin kysyin tutulta kalajokiselta poliisilta, jotta
"Eikö passaa, että minä vien pojan kotiin", ja hän
vastasi nopeaan tyyliinsä: "Vie, vie". Näin ryhdyin
tekemään kädestä pitäen, eikä kukaan tullut estelemään.
Lentävän Poliisin miehet väittivät myöhemmin, että oli tullut
autaamaan veljeäni pakoon.
Kutsu
tuli Alhon
veljeksillekin
kuulusteluihin ja kolme muulekin pääsyytetylle vasta viikkojen
kuluttua. Sen jälkeen heitä säilytettiin kuukauden päivät Oulun
lääninvankilassa.
Kaksi
todistajaksi kutsuttua nuorukaista puolestaan sekosi käräjäsalin
puheissaan niin, että heidät pidätettiin siltä seisomalta
väärästä valasta.
Talvikäräjät
2.2.1954
Seuraavilla
Kalajoen käräjäkunnan talvikäräjillä käsiteltiin 2.2.1954
kapiantutkimusten yhteydessä nostettuja syytteitä väärästä
valasta. Syyttäjänä oli Tapani
Linna ja
tuomarina kihlakunnantuomari Iivari
Liukko.
Syytettyinä olivat
Siipola,
Johannes Sanfrid s.
11.6.02 , vapautettiin
Jutila,
Erkki s.
22.7.29 vapautettiin
Sauvola,
Pentti s.
22.3.30, vapautettiin
Seuran
Jannen kova kohtalo
-
Janne
Siipola tunnetaan
koko maakunnassa miehenä, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan
uhrautuvaa työtä nuorisokasvatuksen parissa. Aikaisemmin hän oli
toiminut Kalajoen Nuorisoseuran puheenjohtajana parikymmentä vuotta
ja oli ohjannut näytelmiä. Hän oli raitis, rehellinen ja
vaatimaton, joka paikassa pidetty henkilä. Hän oli
yksityiselämässäänkin kyennyt osoittamaan nuorisolle esimerkkiä
mallikelpoisena kansalaisena. Nuorisoseuran muuttuessa osoittain
liikeyrityksen luonteiseksi - siihen kuuluivat elokuvat, matkahuolto,
leipomo ja kahvila. Janne
Siipola oli
toiminnanjohtajana vastannut sen taloudellisesta kehityksestä, eikä
kenellekään ole koskaan ollut huomauttamista hänen
toiminnastaan.
Joni
Ojala-Siipola oli
puolestaan vankan talon isäntä, 12 lapsen isä. Hän oli 41 vuoden
ikäinen, hiljaiselta vaikuttava jämerä mies, jonka sanomaan on
totuttu luottamaan. Hänkin oli aktiivisesti osallistunut
Nuorisoseuran toimintaan.
Nuorisoseuran
puheenjohtajan Janne
Siipolan pidättäminen
herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Hän oli erittäin
pidetty henkilö. Lisäksi Siipola
oli
etevä näyttelijä.
Joni
Ojala oli
41-vuotias maanviljelijä ja tuolloin 12 lapsen isä. Hänen
kotitalossaan oli pidetty lukuisia käräjiä, hänen isänsä oli
vanginkuljettaja, johon toimeen myös poika joutui osallistumaan.
Kalajoen Nuorisoseuran järjestysmiehenä hän toimi koko
miehuusikänsä. Mainittuna markkinailtana hän ei ollut työvuorossa.
Hän tuli kuitenkin tapahtumapaikalle ja kielsi koskemasta autoon.
Joni
Ojalan tuomio
oli puoli vuotta vankeutta ehdollisena. Lisäksi hänet tuomittiin
menettämään järjestysmieskorttinsa.
Kihlakunnanoikeudelle
antamassaan loppulausunnossa Janne
Siipola totesi
näin:
"Omakohtaisesti
olen tullut tämän asian yhteydessä huomaamaan, että tavallinen
kansalainen, joka parhaansa mukaan on ensin auttanut poliisia
järjestyksenpidossa ja on tutkimusten yhteydessä kehottanut
kertomaan asiat niinkuin ne ovat tapahtuneet, saattaa mestarillisen
kuulustelutekniikan ansiosta huomata olevansa syytettynä rikoksesta,
jota hän ei ole tehnyt.
Mutta vaikka näin on tapahtunut, vaikka
minun nimeni on mitä epämiellyttävimmällä tavalla saatettu
julkisen huomion kohteeksi, niin kaikesta tästä huolimatta olisin
yhä uudelleen valmis sanomaan, että asiat on puhuttava niin kuin ne
ovat tapahtuneet. Tätä vakaumustani ei voi horjuttaa edes se, mitä
tässä asiassa on kohdallani tapahtunut."
Kuka
vastaa vangitsemisesta?
Väärävala-jutussa
oli myös epäselvyyttä siitä, kuka oli antanut
vangitsemismääräyksen. Suomen Kuvalehti kertoi asiasta näin:
-
Oikeuden puheenjohtaja kysyy Kalajoen nimismieheltä: "Kenen
määräyksestä olette vangituttaneet nämä miehet?"
-
"Läänin rikosetsivät kehottivat"
- "Eiväthän
he ole teidän määräilijöitänne!"
-
"Apulaispoliisitarkastaja oli käskenyt heitä tuomaan minulle
sanan vangitsemisesta. Apulaispoliisitarkastaja on esimieheni. Itse
en tunne koko tätä asiaa."
- " Siis syyttäjä.
Oletteko antaneet vangitsemismääräyksen, kuten nimismies Nyrhinen
väittää?.
-"En
muista."
-"Kyllä minä vangitsemisesta vastaan!",
sanoo syyttäjä terävästi.
Syyttäjänä
toimi oululainen poliisitarkastaja Tapani
Linna ja
tuomarina toimi kihlakunnan tuomari Iivari
Liukko,
joka oli myöhemmin kansanedustajana toimineen kokoomuslaisen
professori Riitta
Jouppilan isä.
Kapinan
jälkiseuraukset
Epätavallinen,
arkaluontoinen ja jännittynyt tilanne oli syntynyt Kalajoella niin
sanotun Kalajoen kapinan jälkiseurauksina. Merkillinen juopa oli
tullut yleisön ja virkavallan väliin. Tuskin koskaan on Kalajoella
lainkuuliainen kansa tuntenut niin voimakasta ja yksimielistä
antipatiaa viranomaisia kohtaan kuin juuri sinä aikana.
Nyrhinen
erosi
virastaan haluttomana osallistumaan juttuun, jossa hän näki
Liikkuvan Poliisin arvovaltakysymysten sanelevan tuomiot.
Tilanteen
kärjistyessä ja mielialojen noustessa voimakkaana järjestysvaltaa
vastaan tehtiin myös monia ilmiantoja paikallista ylikonstaapelia
Toivo
Eskolaa vastaan.
Hänen pidättämisensä oli yhtä suuri pommi kuin Janne Siipolan
tapaus. Pidättämisen syy lienee ollut laiminlyönnit ja
virkavirheet eräiden luottamustoimien yhteydessä, vallankin
lainhuudatusasioissa, jolloin uskottuja varoja oli päässyt
sekaantumaan asianomaisen omiin rahoihin. Eskola
oli
pidätettynä muutaman päivän Ylivieskan poliisiputkassa
kuulusteluja varten.
Kalajoen
kapinasta tuomitut eivät saaneet oikeutta vaikka kirkkoherra V.
H. Kivioja teki
lujasti töitä epäoikeudenmukaisen tuomion purkamiseksi ja
tuomittujen armahtamiseksi. Se, että hän sai valitusten taakse myös
kirkkoneuvoston osoittaa ns. yleisen mielipiteen olleen sillä
kannalla, että viranomaiset menettelivät väärin.
Rovasti
Kivioja kirjoitti Kekkoselle
Oman
oikeustaistelunssa kävi tässä asiassa Kalajoen rovasti V.H.Kivoja.
Kivioja
sanoi
Suomen Kuvalehden toimittaja Esko
Lumikerolle vuonna
1954 näin:
-
Täällä kunnioitetaan esivaltaa, mutta täällä uskotaan myös
oikeudenmukaisuuteen! Ja me myös toivomme, että tutkimusmenetelemät
kykenisivät vastaamaan sitä käsitystä, joka meillä on
esivallasta ollut. Emme voi uskoa, että oikea paikka noille
korkeintaan ajattelamttomaan menettelyyn syyllisyneille nuorukaisille
voisi olla kuritushuone. Se mitä tulloin Nuorisoseuralla on
tapahtunut, ei ole kaunista, mutta rohkenen uskoa, ettei se ole
muuallakaan harvinaista.
- Viinan käyttö on tuomittavaa, mutta
kuitenkin uskon, että rehellisellä, rehdillä ja rauhallisella
menettelyllä pärjää kalajokisen kanssa. Virkakunnan menettely
erityisesti Janne
Siipolaa ja
Joni
Ojala-Siipolaa vastaan
ei ole meidän kalajokelaisten mielestä osoittautunut noita mittoja
täyttäväksi. On täysin mahdotonta uskoa, että he olisivat
kapinoitsijoita ja väärään valaan yllyttäjiä. Sitä eivät voi
olla myöskään ne nuoret miehet, jotka ovat syyllistyneet
ilkivaltaan. Teoista on jokaisen saatava rangaistuksensa, mutta teot
on asetettava oikeisiin mittasuhteisiin.
Rovasti
Kivioja
kirjoitti
kaksi kertaa prseidentti Kekkoselle
ja
sai aina ymmärtävän vastauksen, mutta ei ratkaisua asiaan. Vielä
vuonna 1963 Kivioja
kääntyi
eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti