Sahojen historiaa Kalajoelta – Santaholma . Juselius ja Junnikkala

Antti Santaholman muotokuvan on maalannut taiteilija Markku Hakola, Maalauksessa mukana Santaholma Oy:n konttori

Santaholma Oy:n konttorin pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Oskari Santaholman muotokuvan on maalannut taitelija Markku Hakola. Maalauksessa mukana Oskari Santaholman koti Havula.

Havulan pienoismallin on rakentanut puuseppä Leo Takalo

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut maalauksen Toimi-laivasta

Santaholma Oy:n aluksia

http://www.plassi.fi/tiinanen_pasi.htm

Sahateollisuuden historiaa Kalajoella

Santaholma Oy:n omistama Toimi-laiva

Juselikuksen saha

Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustama Holman höyrysaha.

Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.


Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.

Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:
”Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi. Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”


Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.

Antti Santaholma oli merkittävä liikemies

Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.

Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin. Asiat on jostain syystä pidetty salassa. Minulla on asiasta sisäpiirin tietoa.

Toimin ITC Finland Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1996-1997 ja yhtiön pääomistaja Richard Rienstra olisi halunnut vuokrata Santaholman Oy:n sahan, mutta Santaholma Oy:n konkurssipesä ei halunnut vuokrata sahaa ja Kalajoen kunta vastusti sahan vuokrausta ja myymistä. Kävimme neuvottelut asiasta Kalajoen kunnan edustajien kanssa. Paikalla oli muun muassa kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski ja kunnanhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä sekä muita kunnanhallituksen jäseniä. Minun käsitykseni mukaan Santaholma Oy:llä olisi ollut kaikki menestymisen edellytykset, mutta yritys poistettiin markkinoilta sahojen ylikapasiteetin poistamisen yhteydessä, mikä tapahtui valtion toimesta. Kera Oy:ssä perustettiin ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tehtävänä oli turvata Kera Oy:n sijoitukset ongelmayrityksissä ja poistaa markkinoilta näiden kilpailijat. Kaikki tämä liittyi pankkien pelastamiseen, mihin kuului myös ns. Koiviston konklaavin toiminta. Konklaavin palaverin asiakirjat 6.5.1992 on julistettu salaiseksi. On syytä epäillä, että tuossa palaverissa annettiin pankeille suosituimmuusasema eli pankit voittivat asiansa ylemmissä oikeusasteissa. Lisäksi pankki sai laittaa kaadettujen yritysten valtion avonaiseen pankkitukipiikkiin. Perustettiin niin sanottu roskapankki Arsenal, jonne siivottiin pankkien epämääräiset saatavat. On syytä epäillä, että rikosten peittelemiseksi roskapankki Arsenalin saatavat myytiin ministeri Suvi-Anne Siimeksen toimesta 31.3.2000 ulkomaille 5 prosentilla käyvästä arvosta rikosten peittelemiseksi.

Havula

Havula on sahanjohtaja kauppaneuvos Oskari Santaholman koti. Havula on rakennettu noin vuonna 1912. Rakennus on huvilamainen rakennus, jonka Kalajoen kunta osti perikunnalta vuonna 1992 täydellisen irtaimistoineen. Rakennus on kunnostettu 1910-1930-lukujen porvariskodista kertovaksi tutumiskohteeksi. Havula on avoinna keskikesällä tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Opastuskierros kestää noin tunnin.

Havulan suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström. Kartano on rakennettu suomalaisuutta korostavaan kansallisromanttiseen henkeen, ja se muodostaa edustavine irtaimistoineen Pohjois-Suomen oloissa harvinaisen ehjän 1900-luvun alun varakkaan porvariskodinmiljöötä.

Rakennuksen huoneiden nimet kuvastavat aikaansa: sali, Oskari-herran työhuone, radiohuone (alkujaan salonki), Hilkka-neidin kamari, piikain kamari jne. Keittiön moninaiset taloustavarat ja ratkaisut kertovat aikansa ruoanvalmistusmenetelmistä ja nikseistä. Isäntäväen muotokuvat on maalannut Eero Snellman vuonna 1928. Havula on todella mielenkiintoinen käyntikohde Kalajoella.

Oskari Santaholma ja Havula

Nuori Antti Pahikkala-Santaholma meni 14.1.1864 naimisiin talontyttären Josefiina Amalia Helanderin kanssa, joka oli syntynyt 25.9.1834 Kalajoen Käännänkylässä. Avioliitossa syntyi seuraavat pojat: Matti Sivert 15.11.1864, Juhani Aukusti 6.2.1867, Antti Kustavi 26.12.1873, Olavi (Olli) Vilhelmi 29.12.1875 ja Oskari Henrikki 24.4.1878.

Kauppaneuvos Oskari Santaholma (s. 24.4.1878 – k. 26.8.1956) toimi Santaholma Oy:n toimitusjohtajana. Oskari avioitui 3.6.1905 Siiri Johanna Selinin (s. 4.12.1882 – k. 17.9.1954) kanssa. Siiri Selinin vanhemmat olivat liikemies Adolf Selin ja Brita Johanna Ahlskog.

Käytyään muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota Oskari Santaholma kävi Raahen porvari- ja kauppakoulun ja lähti vuoden pituiselle opinto-matkalle Englantiin 1901. Tämän jälkeen hän aloitti työskentelynsä perheyrityksessä yhdessä isänsä ja neljän veljensä kanssa. Hän toimi aluksi konttoripäällikkönä, ja 1924 hänestä tuli tämän suuren puutavaraliikkeen, A. Santaholma Oy:n, toimitusjohtaja 23.5.1924. Yhtiön omistusoloissa tapahtui huomattava muutos, kun Sivert, Olli ja Oskari Santaholma lunastivat velivainajiensa perillisiltä näiden osakkeet, joten jo 22.3.1926 kolme veljestä omisti koko yhtiön osakepääoman. He muodostivat tästä lähtien yhtiön hallituksen. Kun yhtiö oli näin päässyt sisäisesti lujittumaan, sen toiminta virkosi.

Vuoden 1926 raaka-aineen hankinnat suunnattiin myös Kiiminkijoen latvavesille Puolangalle. Samana vuonna päätettiin ryhtyä ostamaan tukkeja myös Iijoen varrelta. Kevättalvella 1926 päätettiin uudistaa Jokirannan saha Haukiputaalla. Pulavuodet 1930-32 koettelivat yhtiötä, mutta vuodesta 1933 yhtiön voitiin todeta tuottaneen voittoa. Kesäkuussa 1925 Raahen kaupunki oli vuokrannut Pirttiniemen tehdasalueen F.A. Juselius Oy:lle 30 vuodeksi. Vuorineuvos Juselius oli kuollut 8.2.1930. Hänen koko omaisuutensa oli joutunut Sigfried Juselius Säätiön haltuun. Tämä oli ruvennut heti lopettamaan Pirttiniemen sahan toimintaa. Silloin A. Santaholma Osakeyhtiö astui näyttämölle j aosti 9.6.1934 tehdyllä kauppakirjalla sahalaitoksen. Samana päivänä tehdyllä vuokrasopimuksella Raahen kaupunki siirsi yhtiölle ne alueet, jotka se oli aikaisemmin vuokrannut Juseliukselle. Vuokra-ajaksi sovittiin 40 vuotta. Yhtiön toimesta ryhdyttiin heti kunnostamaan sahaa ja hankkimaan sinne raaka-ainetta. Talvisaikaan töissä oli 250 miestä ja kesäaikaan, jolloin myös lastaus- ja tukkityöt olivat käynnissä noin 400 miestä.

Sivert Santaholman kuoltua yhtiön hallitukseen valittiin hänen poikansa Lauri. Hallituksen varajäseniksi valittiin 7.5.1936 Eero Santaholma, metsänhoitaja Einar Nylander ja luutnantti Mauri Lehtosaari. Tilintarkastajiksi valittiin Pentti Santaholma ja Paavo Kiviharju. Pari vuotta myöhemmin yhtiön johdossa tapahtui huomattava muutos. Johtaja Olli Santaholma kuoli Kalajoella kesäkuun 5. päivänä 1940. Hänen poismenonsa jälkeen yhtiökokous valitsi 12.8.1940 yhtiön johtokuntaan Mauri Lehtosaaren ja tämän varajäseneksi rouva Inga Santaholman. Yhtiön johtokunnan kokoonpano oli Oskari Santaholma, Einar Nylander ja Mauri Lehtosaari ja varajäseninä Inga Santaholma, Eero Santaholma ja Paavo Kiviharju.

Tuotantolaitoksia pyrittiin kehittämään. Pienehköjä uudistuksia suoritettiin v. 1936 Jokisuun ja Pirttiniemen sahalla, v. 1937 uudenaikaistettiin Jokirannan saha ja seuraavana vuonna Jokisuun ja vuonna 1939 Pirttiniemen ja vielä Jokirannan sahat. Kalajoelle rakennettiin v. 1936 asuinrakennus toimihenkilöitä varten ja v. 1937 yksi työväen asunto. Jokirannan sahalle rakennettiin 1937 hiiltämö, jossa oli 21 miilua. Sydet myytiin Ruotsiin Herrängin Kaivosyhtiölle. Pyhäjoen puuhioketta laivattiin Englantiin ja sitten Ranskaan.

Yhtiön telakalla oli hinaajien ja proomujen rakennustyötä johtanut insinööri Einar Sahlberg, joka oli ollut yhtiön palveluksessa 30 vuotta. Hänen aikanaan oli rakennettu pieniä hinaajia, kuten sopu, Virma, Apu, Nopsa ja Leimu sekä suuremmat hinaajat Ponteva ja Panu. Vuonna 1934 Pitkäniemen Saha Oy:ltä oli ostettu hinaajaksi matkustajahöyryalus Vanttaus. Vuonna 1937 ostettiin vielä hinaaja Aalto. Ensimmäinen omalla tehtaalla rakennettu hinaaja Antti myytiin Turkuun. Proomuja yhtiö rakensi kaikkiaan noin 80.

Syksyllä 1939 yhtiön melkein koko henkilökunta kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisodassa se sitten taisteli eri rintamillamme. Sota muutti myyntitoiminnan perin pohjin. Se esti Englannin kaupan kokonaan. Hollantiin, Tanskaan ja Saksaan voitiin myydä. Jatkosodassa melkein koko henkilökunta oli jälleen mukana. Sahojen toiminta supistui vähiin. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeen päästiin hitaasti säännöllisiin oloihin.

Parempien työmahdollisuuksien luomiseksi yhtiö ryhtyi v. 1946 rakentamaan työväen asuntoja. Raahessa ja Haukiputaalla saatiin vuosian 1947-1948 valmiiksi useita rakennuksia. Raahessa v. 1947 15 perheelle ja vuonna 1948 12 perheelle. Jokirannan ja Pirttiniemen sahoille hankittiin v. 1949 selluloosahakkurit jätteiden käyttämiseksi. Työmarkkinoilla sattuneet häiriöt haittasivat tuotantoa, kunnes vuonna 1951 linnarauhan ansiosta saatiin työskennellä rauhassa.

Yhtiön tuotteiden sijoittamisessa maailmanmarkkinoille ulkomaiset agentit ovat suorittaneet arvokkaan työn. Pääasiassa sahatavaran myynnissä yhtiön pääedustajaksi tuli v. 1921 Nino Lincoln & Co Helsingistä. Lincolnin kautta yhtiöllä oli seuraavat ulkomaiset agentit: Isossa Britaniassa ja Irlannissa vuodesta 1922 Hallam, Ramsay & Co, Lontoo, Hollannissa vuodesta 1926 Vrancken & Holm ja pari vuotta myöhemmin K.V. Holm ja herra Holmin kuoltua v. 1951 hänen poikansa K.V.Holm jr, Tanskassa aikaisemmin useita agentteja, vuodesta 1938 Schmidt& Bloch, Kööpenhamina, Saksassa ennen 2. maailmansotaa useita agentteja lyhyen aikaa, vuodesta 1940 H.A. Gratenau, Ranskassa vuodesta 1949 Societe COPAP, Pariisi, Ruotsissa K. Åsander Aktiebolg.Oskari Santaholman johdossa perheyrityksestä kasvoi yksi Pohjois-Suomen suurimpia alallaan.

Kotiseutunsa Kalajoen ja Keski- sekä Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän kehittämisen lisäksi hänen pyrkimyksenään oli kotiseutunsa ja koko isänmaan sivistyselämän ja kaikkien hyvien harrastusten tukeminen. Hän toimi A. Santaholma Oy:n johtokunnan jäsenenä 1911–56, Kalajoen Säästöpankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1907–12 ja Pohjolan osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1931–. Hän oli Oulun kauppakamarin hallituksen jäsen ja Kalajoen kunnanvaltuuston jäsen sen perustamisesta alkaen. Hän lisäsi ammattitaitoaan lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai 1928 ja kauppaneuvoksen arvonimen 1943.


Sahanjohtaja Oskari Santaholman vuonna 1912 rakennuttama asuinhuvila Havula on Kalajoen mielenkiintoisimpia vierailukohteita. Kiinteistö alkuperäisine irtaimistoineen siirtyi Santaholman perikunnalta kunnan omistukseen vuonna 1992. Havula avattiin yleisölle mittavan kunnostuksen jälkeen 1997.

Jugendtyylisessä talossa on keittiön lisäksi 14 huonetta ja noin 700 neliömetriä asuinpinta-alaa kahdessa kerroksessa. Havulassa vierailija voi tutustua paikkakunnan saha- ja teollisuushistoriaan sekä Pohjois-Suomen oloissa harvinaiseen 1910 - 30 -luvun varakkaaseen porvariskotiin alkuperäisine sisustuksineen.

Havula sijaitsee Plassin pohjoispäässä havupuiden ympäröimän piha-alueen suojassa. Pihalta on ollut näköyhteys sahan lautatarha-alueelle. Oskari Santaholma avioitui hämeenlinnalaisen Sigrid Selinin kanssa 1905 ja kotia alettiin suunnitella pian tämän jälkeen. Suunnitelmat tilattiin helsinkiläiseltä arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöströmiltä.

Havulan sisustus on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja tyylihuonekaluja ja uuteen kotiin tilattuja kalustekokonaisuuksia. Arvokkaimpiin kokonaisuuksiin kuuluvat salin 1800-luvun pietarilainen biedermeierkalusto, Arttu Brummerin 1927 suunnittelema ja hämeenlinnalaisen E.Huhdan Puusepäntehtaan valmistamat olohuoneenkalusto ja saman tehtaan toteuttama uusbarokkityylinen ruokasalin kalusto ja isäntäparin makuuhuoneen kalusto. Yläkerran makuuhuoneen uusklassinen kalusto on Nicolai Bomanin höyrypuusepäntehtaan valmistama. Huoneissa on myös alkuperäiset kaakeliuunit, joista useat ovat Rakkolanjoen posliinitehtaan tuotantoa.

Irtaimistoon kuuluu myös runsaasti taideteollista esineistöä, mm. Elsa Eleniuksen ja Greta Lisa Jäderholm-Snellmanin keramiikkaa. Taideteoksista voi mainita Eero Snellmanin 1925 maalaamat muotokuvat talon isäntäparista (Siiri, Oskari), Harald Gallenin, Tyko Sallisen, Antti Favénin, Mikko Asunnan, Arthur Heickelin, Hugo Backmanssonin ja Torsten Wasastjernan maalaukset ja Väinö Aaltosen kipsireliefi.

Juseliuksen saha

Juseliuksen reliefi

Sahateollisuuden läpimurtoaikaa oli Kalajoella 1870-luku. Koko maassa tapahtui suunnilleen samaan aikaan vastaavaa kehitystä, joka oli seuraus sahauskiintiöiden ja höyryvoiman käyttöä koskevien rajoitusten poistamisesta. Kuvernöörikertomuksen mukaan v. 1876 Kalajoen pitäjässä oli yksi sahalaitos, Hannilan raamisaha Pohjankylässä. Vuonna 1877 Kalajoella oli jo kolme sahaa ja neljäs perustettiin vuonna 1882. Höyrysahojen aikakausi alkoi paikkakunnalla hieman ennen vuosisadan vaihdetta. Ensimmäisen höyrysahan Kalajoki sai 1890-luvun alussa. Alb. Wulff rakennutti tuolloin Holman höyrysahan. Wulffin kokemat vastoinkäymiset johtivat pian konkurssiin ja vuosisadan vaihteessa Holman saha siirtyi maineikkaan puunviejän ja valtiopäivämiehen Fritz Arthur Juseliuksen omistukseen.

Holman ja Santaholman sahojen tulo Kalajoen suulle merkitsi todellista läpimurtoa jokilaakson sahateollisuudelle. Juseliuksen sahan aloittaessa toimintansa Suomessa elettiin vielä tsaarinvallan aikaa. Maan itsenäistyminen ja sitä seuranneet muutokset puunviennissä pystyneet lamauttamaan Holman sahaa. Vasta 1930-luvun taitteessa alkanut yleismaailmallinen pulakausi sen teki. Parhaimmillaan Juseliuksen saha työllisti yli sata henkilöä. Työpäivä oli pitkä ja rankka.

Vuorineuvos Fritz Arthur Juselius

Fritz Arthur Jusélius (13. kesäkuuta 1855 Pori – 8. helmikuuta 1930) oli varakas liike- ja teollisuusmies, vuorineuvos sekä elinkeinoelämän vaikuttaja. Hän toimi aktiivisesti Porin kunnallispolitiikassa ja edusti useina vuosina porvarissäätyä valtiopäivillä. Hän keräsi valtavan omaisuuden puutavarakaupalla, jonka parissa hän työskenteli 50 vuotta. Omaisuutensa hän säätiöi tukemaan lääketieteellistä tutkimusta.
17. toukokuuta 1887 Juséliukselle ja hänen ensimmäiselle vaimolleen, Blenda Moliisille, syntyi tytär, Sigrid Jusélius. Tytär oli isälleen kaikki kaikessa, ja vaikka Sigrid kuusivuotiaana vanhempiensa erottua muutti äitinsä mukana Tukholmaan, ei yhteydenpito Juséliuksen ja hänen välillä vähentynyt ollenkaan. 19. kesäkuuta 1898 Sigrid kuitenkin kuoli 11-vuotiaana keuhkotautiin, jonka hän sai tuhkarokon jälkitautina. Tyttären kuolema oli Juséliukselle suuri järkytys, ja halusi muistaa tytärtään kaikin keinoin. Hän rakensikin Sigridin muistolle Juseliuksen mausoleumin - rakennuksen, josta hänet nykyään parhaiten tunnetaan.
Sigrid jäi Juséliuksen ainoaksi lapseksi, sillä hänen myöhemmät avioliitot Edith Petrellin ja Berta Karlssonin kanssa eivät tuottaneet Juséliuksen harmiksi yhtään lasta. Ainoan lapsensa muistoksi Jusélius mausoleumin lisäksi myös perusti 3. toukokuuta 1927 Sigrid Juséliuksen säätiön. Säätiö on vielä nykyäänkin yksi Suomen varakkaimpia säätiöitä, ja se jakaa apurahoja lääketieteen tutkimuksia varten. Sigrid Juséliuksen Säätiö perustettiin Fritz Arthur Juséliuksen (1855-1930) testamentilla, hänen 11-vuotiaana kuolleen Sigrid tyttärensä muistoksi. Säätiön tarkoituksena on tukea kansallista ja kansainvälistä lääketieteellistä huipputason tutkimusta. Se on maan suurin yksityinen lääketieteellisen tutkimuksen tukija. Tämän vuoden (2010) myöntösumma oli 15 M€.

Mausoleumin lisäksi Porin kaupungissa näkyy Juséliuksen kädenjälki massiivisen, Porin Pohjoisrantaa dominoivan Porin puuvillatehtaan muodossa. Sen hän perusti yhdessä muutaman muun liikemiehen kanssa vuonna 1898, ja toimi myös hallituksen puheenjohtajana elämänsä loppuun asti.

Aamusta iltaan

Ostaessaan vuosisadan vaihteessa Holman sahan vuorineuvos Juselius oli juuri kokenut traagisen tapahtuman, joka varjosti hänen koko myöhäisempää elämää. Juselius oli tuolloin ulkoisesti miehuutensa parhaissa voimissa, 45-vuotias, monien menestyvien sahojen omistaja – mm. Oulaisissa ja Pyhäjokilaaksossa – ja muiden tuotantolaitosten omistaja. Hänen toimestaan rakennettiin uusia sahoja, esimerkiksi Santaholman myöhemmin omistama Pirttiniemen saha Raahessa.
Kalajoella Juselius ehti käydä vain harvoin. Juseliuksen saha toimi Kalajoella kolmekymmentä vuotta, mutta sen maineikas omistaja näyttää jääneen paikkakuntalaisille melko vieraaksi. Pohjois-Suomessa toimivien sahojen ja muiden tuotantolaitosten ylijohtajana toimi Iivari Vuorinen, joka johti myös Holman sahaa. Sahanhoitajina ovat toimineet ainakin Emil Sundvall, Oskari Syrjä, Pedersen ja Cavander. Konemestareina lienevät tunnetuimmat Pihlaja ja Wahlbäck, sahanasentajista Laukka, Koskinen ja Parhiala.

Heti Juseliuksen kauden alussa Holman yksikehäisen höyrysahan raamit alkoivat

pyöriä entistä menestyksekkäämmin. Monen vuoden ajan sahattiin kolmessa vuorossa – jokaisessa 40-50 henkeä ja parhaina päivinä saha työllisti toistasataa ihmistä. Santaholman rakennuttama Jokisuun saha – vastapäätä Holman sahaa, joen toisella puolella – valmistui kivihiomoineen v. 1903. Työt Holman sahalla päättyivät Yhdysvalloista vuoden 1929 lopulla levinneen, yleismaailmallisen laman myötä. Lama pysäytti monta muutakin sahaa Suomessa lopullisesti 1930-luvun alussa.

Hieman ennen sahauksen päättymistä vuorineuvos Juselius kävi viimeisen kerran Kalajoella. Hän liikkui arvonsa mukaisesti loistoautolla. Terveys oli jo heikentynyt ja matkoilla oli mukana sairaanhoitaja. F.A. Juselius kuoli helmikuussa 1930. Tuolloin Holman saha oli jo lopettanut toimintansa. Muutamaa vuotta myöhemmin Santaholma Oy osti koko sahalaitoksen ja siirsi sen koneiston muille tuotantolaitoksilleen.

Holman saha tarjosi vuosikymmenien kuluessa työtä kymmenille perheille. Etäämmältäkin tultiin, mm. Porista, Juseliuksen kotiseudulta saapui työväkeä. Usein Kalajoesta muodostui ”siirtolaisten” pysyvä asuinpaikka. Työpäivä oli 10 tuntia. Työpäivä alkoi sahalla aamulla kello kuusi. Monet joutuivat lähtemään kotoaan jo tuntia aikaisemmin, muutamat vieläkin aikaisemmin. Silloin kun kyseessä oli suuren lapsiperheen äiti, olosuhteet olivat piinallisen ankarat ja raskaa. Useiden kilometrien työmatka kuljettiin mennen tullen jalkaisin. Parhaina aikoina sahalla oli toistakymmentä hevosta, normaalisti 5-6. Talvisaikaan sahatavaraa ajettiin joen yli Ämmään, jossa Juseliuksella oli toinen lautatarha. Sahattu lautatavara kuljetettiin paattien vetämillä proomuilla Raaheen.

Santaholman sahan tavoin myös Holman saha joutui keskeyttämään toimintansa vuosina 1916-1917 työläisten lähtiessä paremman ansion toivossa halonhakkuuseen Pietarin lähistölle tai hevosineen Rovaniemen ja Kantalahden välille. Vuonna 1918 työt olivat Holman sahallakin jälleen käynnissä. Tammikuun lopulla alkanut Suomen kansalaissota aiheutti sahallakin jännitystiloja, jotka eivät kuitenkaan Onni Orasmaan ampumatapausta lukuun ottamatta johtaneet ihmishenkien menetyksiin. Sahan työt jatkuivat, mutta eräät miehet joutuivat kutsuntoihin ja rintamalle.

Holman sahan olemassaololla oli aikanaan suuri merkitys jokilaakson ihmisille. Elinkeinoelämä vilkastui ja vanha emäpitäjä Kalajoki saattoi tarjota runsaasti pysyviä työpaikkoja. Juseliuksen aikakauden päättyminen merkitsi tietyllä tavalla paikallisen sahateollisuuden pioneerivaiheen päätepistettä.

Kalajoen graniitin louhinta

Antti Santaholma käynnisti Kalajoen graniittikaupan

Ulkomaankauppaan ulottunut teollisuudenhaara Kalajoella oli graniitin louhinta. Sen aloitti Antti Santaholma, ja myöhemmin mukaan tulivat kilpailuun Veljekset Friis sekä eräät skotlantilaiset yrittäjät. Alkusysäyksen tuotannolle antoi erään skottikauppiaan kirje kauppakumppanilleen Antti Santaholmalle 1.10.1888. Hän kirjoitti näin: ”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä ja louhosten omistajista jotka hankkivat erilaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Vastauksessaan 11.10. Santaholma kertoi jo postittaneensa näytteet kotiseudullaan runsaina esiintyvistä granittikivistä ja jatkoi:
”Tälle tavaralle ei meidän seudullamme ole vielä tarjoutunut mitään kauppaa, mutta mikäli KH havaitsee näytekivien sopivaksi ja miellyttäväksi, niin olen halukas aloittamaan kivikaupan, KH suvainnee ilmoittaa minulle, kuinka suuri määrä ja missä koossa graniittikiviä pitäisi toimittaa ja mihin hintaan Kalajoen tai Raahen lastauspaikalla. Huonon sataman vuoksi ei täällä voida lastata suurempia kuin kuunareita, vaan suuremmat laivat on lastattava Raahessa. - Kiviä ei voida täällä kuljettaa lastauspaikalle muuta kuin talvella, joten kivikauppa pitäisi alkaa kiireimmiten”.

Kalajoen rantakalliosta otetut näytteet saivat osakseen suurta kiinnostusta Aberdenissa Skotlannissa, Maaliskuussa 1890 aloitettiin louhinta, ja ensimmäinen laivalasti kiveä lähti matkaan kesäkuussa tanskalaisen kuunari Concordian viemänä. Lastina oli 124 lohkaretta, tilavuudeltaan lähes 1379 kuutiojalkaan.

Kivet oli lohkottu Mustosen maalta Etelänkylästä. Isäntä oli luvannut kivet ilmaiseksi, saivatpa louhijat vielä kortteerinkin Mustoselta, Louhijat olivat Oulusta, mukana oli myös Kalajoen miehiä. Työ tehtiin urakalla, aluksi 50 sittemmin 75 pennillä kuutiojalka. Työt aloitettiin maaliskuussa, huhtikuussa oli miehiä töissä 25. Tuloksia ei tahtonut utlla, jonka vuoksi työhän pian kylästyttiin. Töiden vaikeutta kuvaa Sataholman kuvaus loppukesästä 1890:

”Kivi miehen laua ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsipuomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikassa kuin aamulla työhän ruvetesa jos olis kettinki niin kanspelillä kävis muutamassa minuutissa se työ josa nyt on kesän pitkään menny satoja päivätöitä kettingin puutteen tähen.”

Kettinkejä tosin saatiin, mutta kiven kuljetus 7 km päähän lastauspaikalle oli vaivalloista. Venekuljetuksista pian luovuttiin ja kivet rahdattiin etupäässä talvisaikaan, Louhintapaikkoja etsittiin muualtakin mm. Merijärven tien varrelta, mutta tuloksetta. Sen sijaan Haapakankaalta 9 km päässä lastauspaikalta kiveä löytyi, ja louhinta alkoi siellä. Vihdoin löydettiin Passin kalliot läheltä lastauspaikkaa. Nämä kalliot Santaholma osti itselleen. Louhinta jatkui vaihtelevassa määrin kaikissa kolmessa paikassa. Suurimmat lohkareet olivat 2-3 m pitkiä, 2 metriä leveitä ja paksuja, Ostajana oli aluksi Garden % CO, sittemmin Stewart ja CO, jonka kanssa kauppakumppanuus jatkui 1. maailmansodan alkuun saakka. Myyntialuetta pyrittiin laajentamaan Lontooseen, Irlantiin ja Pietariin mm. rakennuskiveksi, mihin tarkoitukseen se oli liian kovaa. Siksi Kalajoen graniitti soveltui parhaiten hautakiveksi. Muun muassa Newcastlen hautausmaalla sanotaan olevan monta sataa Kalajoen graniitista valmistettua hautakiveä.

Kivien kuljetuksessa käytettiin aluksi tanskalaisia kuunareita. Lastauspaikan mataluuden vuoksi laivat seisoivat Kalajoen suussa, ja kivet vietiin niihin proomuilla, Päivässä lastattiin keskimäärin 200 tonnia kiveä. Purjelaivoista siirryttiin v. 1894 höyrylaivoihin, jolloin lasit suurenivat. Tulliselvitys tehtiin Raahessa. Santaholman graniitin vienti oli v. 1890 -1914 noin 10 000 tonnia. Kun kauppa oli menestyksellistä eivät Etelänkylän talonpojat enää suostuneet antamaan kiveä ilmaiseksi. Kilpailijoina mukaan tulivat Veljekset Friis v. 1895. Kilpailun seurauksena palkat kohosivat. Friisien vienti suuntautui Aberdeniin, ja laivaus keskittyi vuosiin 1895-97. Vuonna 1896 tuli mukaan vielä kokkolalainen John W. Hagan ja muutaman vuoden kuluttua skotlantilaiset. Syttyi suoranainen graniittisota. Louhinta jatkui maailmansodan syttymiseen saakka v. 1914.

KALAJOEN GRANIITTI

Santaholman kivihiomon työläisiä

Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:

”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.

Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.

Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.

Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.

Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:

”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän mennyt satoja päivätöitä kettingin puutteen tähen –”.

Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.

Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.

Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.

Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.

Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.

Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.

Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.

Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.

Viljaa Pietarista

Antti Santaholma

Kalajoellakin vallitsi suurten nälkävuosien´1862-1868 aikana todellinen nälänhätä. Kalajokisten onneksi Kalajoelta käsin harjoitettiin varsin laajaa kauppaa aina ulkomaita myöten. Vanha kalajokinen talonpoikaispurjehdus virisi 1840-luvulta lähtien maalaistarvikekaupan vapauttamisen jälkeen. Kauppahenkiset talonpojat, ”hämemiehet” veivät sisämaahan kotona valmistettuja käsityötuotteita ja toivat kotiin pellavia ym. Kaupankäynti vilkastui, kun vuonna 1859 kauppa maaseudulla sallittiin. Kalajokisten omistuksessa oli 1860-luvun alussa kaksi alusta ”Liukas” ja ”Anny”, jotka purjehtivat Suomenlahdella ja Pohjanlahdelle ja tekivät kauppamatkoja Pietariin ja Ruotsin kaupunkeihin saakka, Näillä kauppasuhteilla oli nälkävuosina suuri merkitys Kalajoen väestölle.

Talvi 1866-66 oli ollut Kalajoella ankara ja runsasluminen. Kevät oli pitkä, kunnes lumet sitten äkkiä sulivat lämpimien säiden ja runsaiden sateiden tultua kesäkuun alussa. Vesi nousi suurella voimalla Kalajoessa ja nostatti tulvat, jotka veivät Kalajoessa olleet Rahkon, Suvannon, Salmun ja Naatuksen myllyt. Ihmisiä ja eläimiä kuoli paljon. Yhtenä sunnuntaina sanottiin haudatun 20-25 vainajaa, Kauppapurjehdusta harrastaneet talonpojat Antti Santaholma ja Jonas Merenoja ryhtyivät välittömästi toimiin viljalastien saamiseksi Pietarista suoraan Kalajoelle tarvitsematta käydä tullauttamassa lastia Raahessa. Toukokuussa 1866 he lähtivät hakemaan viljaa ja kävivät valtionvaraintoimituskunnan päällikön J.W. Snellmanin luona, selostivat  kotiseutunsa hätää ja pyysivät lupaa tuoda laivalastinsa suoraan Kalajoelle. Tämä anomus jätettiin 29.5.1986 ja senaatti myönsi luvan jo 30.5. Lastia purettaessa Kalajoella oli mukana Raahen tullimies, jonka lastin tuojat itse kustansivat. Vielä viimeisenäkin hätävuonna Antti Santaholma ja Jonas Merenoja toivat apua Pietarista. Vielä vuoden 1892 kadon aikana Antti Santaholman apunsa oli tuntuva. Yhdessä laivalastissa oli 15 000 – 18 000 kiloa jyviä tai jauhoja. Tällaisen avun täytyi olla erittäin merkittävä noina puutteen ja hädän vuosina.

Katovuodet antoivat sysäyksen kaikenlaiselle valitustyölle. Ihminen itsekin kykenee vaikuttamaan omaan tilaansa. Käsiteollisuuden merkitys maatalouden pönkittäjänä ja varsin rahatulojen antajana kasvoi. Kuolleisuus oli suurin v. 1868. Suurimmat kuolleisuusluvut saavutettiin Sievissä ja Rautiossa, ensiksi mainitussa peräti 16,5 % väestöstä.

Kalajoen ja Raution talouselämä pohjautui 1800-luvun loppupuolella lähes täydellisesti maa- ja karjatalouteen. Karjatalouden osuus lisääntyi koko ajan, katovuosien opetuksen tuloksena. Valitustyössä oli maatalousnäyttelyn osuus merkittävä. Herätys näihin oli satu Pietarin suuresta maatalousnäyttelystä syksyllä 1860, jolloin kalajokiset Klas ja Leonard Helander palkittiin pronssitäistä oikein kirjallisella kiitoksella. Kalajoen ”talouskunta” järjesti v. 1870 maatalousnäyttelyn. Kalajoki järjesti toisen maatalousnäyttelyn v. 1880. Näyttelypaikkana oli maakauppias Jaakko Friisin talo. Kalajoki oli ensimmäisten paikkakuntien joukossa koko läänissä synnyttämässä nykyaikaisia maalaisseuroja, jonkalainen Kalajoelle perustettiin v. 1900.

Junnikkalan Sahan historiaa

Ismo Junnikkala

Ismo Junnikkala on syntynyt 9-lapsisen perheen vanhimmaksi pojaksi ja on saanut kokea työntäyteisen lapsuuden, kun isä Aarne oli sodassa. Koulutunteja tahtoi jäädä pois ja äiti oli lujilla, lasten täytyi maatalossa tehdä paljon. Kun isä Aarne tuli sodasta, hän osti porakoneen puisten vesijohtoputkien kairausta varten, ja Ismon päästyä armeijasta 1953 miehet ostivat yhdessä sirkkelisahan, jonka käyttäminen jäi Ismon vastuulle. Ismo kertoo, että jouduimme liikevaihtoveron tarkastukseen 1954. Silloin maksettiin heti ensimmäiset isot mätkyt.

Toiminta oli tuskin päässyt alkuun, kun Junnikkalan isä loukkaantui Himankakylällä työreissulla ja menehtyi vammoihinsa. - Olihan se raskasta aikaa ja velkaakin oli paljon, sanoo Ismo Junnikkala. Junnikkala kävi pankinjohtajana, Isosorvarin Jussin juttusilla pyytämässä lainaa omiin nimiinsä, mutta Jussi totesi, että katsotaan nyt, miten tämä menee. - Olin tyypillinen sen ajan yrittäjä, kun menin pankkiin, eikä ollutkaan takuitakaan, Junnikkala sanoo. Mutta Jussi oli viisas ja ajatteli, että jospa ne tulee maksettua!

Pikkuhiljaa Junnikkala laajensi toimintansa ja siirtyi vuonna 1960 kotitalonsa tontilta sahan nykyiselle tontille Ylivieskantien varteen. 1960-luvun lopussa tuli taas rahan tarve, ja kunnaltakin haettiin takuuta 200 000 käyttöpääomaksi. - Kunta ei ollut ainakaan siihen aikaan teollisuusystävällinen. Aarre  Liiaan puunsepänverstas muutti Ala-Härmään, kun kunta ei suostunut takuuseen. Junnikkalan tapauksessa päätös oli kuitenkin myönteinen, ja Junnikkala sanookin, että silloin tapahtui käänne. - Työttömiä oli paljon ja kunta alkoi suhtautua positiivisemmin elinkeinoelämään.

Junnikkalan Sahan syntymäpäiväksi on merkitty 16.8.1960.

Vuonna 1965 toimintaan tuli mukaan Heikki Junnikkala ja vuonna 1968 he rakensivat kaksiraamisen sahalinjan, jonka jälkeen Junnikkalan sahan jatkuva ja laajempi toiminta on alkanut. Ilpo Junnikkala tuli mukaan vuonna 1971, jolloin vireämpi sahatavaran vientitoiminta aloitettiin. Vuonna 1973 Junnikkala koki työtapaturman, kun jalka katkesi kahdesta kohti. Kipsin kanssa mies sai seurustella 11 kuukautta.

Uuden sahalaitoksen rakentaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi, ja maatakin sitä varten oli ostettu, kun hitsauskipinästä lähtenyt tulipalo tuhosi vanhan sahalaitoksen 1980.- Olin kotona kun vaimoni Tuulikki näki ikkunasta, että saha palaa. Sanoin, että sinne ei ole kiire, se on jo palanut. Vakuutukset olivat kunnossa, ja uusi saha nousi 110 päivässä. Uusi saha aloitti toimintansa jo samana vuonna. Sahalaitoksen rinnalle rakennettiin höyläämö 1987 ja tie kohti nykyaikaista, asiakkaiden tarpeet tyydyttävää sahalaitosta oli alkanut. Junnikkalan Oy on jatkanut tasaista kasvuaan koko historiansa ajan. Vaativin investointi tehtiin 1998, jolloin koko sahalinja uusittiin nykyaikaisemmaksi ja joustavammaksi. Junnikkalan veljekset omistivat sahan kolmeen pekkaan tasaosuuksin. Ismo Junnikkala sairastui 1992 ja siiten hän jäi eläkkeelle. Hän kävi kuitenkin hallituksen kokouksessa ja on jättänyt päätösvallan pojalleen Juhalle. Myös tytär opiskelee metsäalaa. - Olen sanonut lapsille, että tässä on leipä lujassa, mutta eivät he ole suostuneet lähtemään muuhun ammattiin.

Junnikkalan Saha on investoinut voimakkaasti lamavuosista huolimatta, ja investoinnit ovat myös kantaneet hedelmää. 1998 käyttöön saatiin uusi sahauslinja. Vuonna 1997 Junnikkalan Saha sahasi 63 000 kuutiometriä valmista sahatavaraa, ja nyt määrä nousee 80 000 – 100 000 kuutioon. Uuden sahan nopeus perustuu siihen, että pyörösaha sahaa sahaa koko ajan, kun taas 17 vuotta käytössä ollut raamisaha sahasi vain alas tullessaan. Investoinnit kustannukset olivat 20 miljoonaa markkaa.

Junnikkalan Saha on investoinut 90-luvulla kaikkiaan noin 75 miljoonalla markalla. Investointeihin on käytetty vuosittain kymmenisen prosenttia liikevaihdosta. Junnikkalan Sahalla oli vuonna 1998 henkilökuntaa noin 70 henkilöä ja alihankkijoilla metsä- ja kuljetusurakoinnissa noin 40 henkilöä. Vuoden 1997 liikevaihto oli 95 miljoonaa markkaa. Junnikkalan Saha on kasvanut 1990-luvulla huomattavasti ja vientiin meni jo puolet tavarasta.
2000-luvulle tultaessa jo neljäs polvi Junnikkaloita on vahvasti mukana kehittämässä puunjalostusta entistä modernimmaksi ja kilpailukykyisemmäksi vaativien asiakkaiden palvelulaitokseksi. Puolen vuosisadan aikana tehty työ on jalostumassa entistä laajemmaksi. Tähän vaaditaan ammattitaitoisia metsän omistajia raaka-aineen myyjinä, asiantuntevia ja vaativia asiakkaita ja ennen kaikkea työhönsä ja taitojensa jatkuvaan kehittämiseen sitoutuneita työntekijöitä.

Junnikalan Saha

http://www.junnikkala.com/index.php/fi/tuotantolaitokset/junnikkalan-saha-kalajoki