Suomen sota Kalajoella

 

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Matturaisen talon , jossa 15-vuotias ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin kuoli.

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun, jossa sotilaat polttavat Kalajoen kirkon ruotsalaisen sotapäällikkö. Olaf von Schwerinin määräyksestä.  Maalaus valmistui toukokuussa 2023 ja on esillä taidenäyttelyssäni Rautiossa Rautio-viikolla.

Helmikuun 1. päivänä 1808 sai Oulun läänin maaherra Jakob David Lange kenraali Klerckeriltä tiedonannon, jossa sanottiin Venäjän valmistelevan hyökkäystä Suomen alueelle ja määrättiin rykmentit kiireellisesti rajalle. Sotatoimet alkoivat helmikuun lopulla. Vasta maaliskuun 1. päivänä aloittivat Kalajoen ruotusotamiehet marssinsa kohti Hämeenlinnaa. Matkaevääksi antoi kukin ruotu miehellensä 3 leiviskää kuivaa leipää, 1,5 leiviskää särvinainetta kuten lihaa, läskiä tai silakoita. Ankarien pakkasten takia oli miehille annettu myös turkit ja sarkaviitat.

Suomen armeijan ylipäällikön kenraali Klingsporin käskystä perääntyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot nopeasti pohjoista kohti. Maaliskuun 18 päivänä tiedotti maaherra Salon kihlakunnan asukkaille, että vihollinen lähestyi jo läänin rajoja. Kansan olisi parasta vaihtaa omaisuutensa rahansa, että se olisi turvassa viholliselta. Edelleen maaherra kehotti asukkaita teurastamaan osan karjastaan ja tuomaan lihat suolattuna Raahen kenttämakasiiniin käteistä maksua vastaan. Seuraavana päivänä kehotettiin kansaa kuitenkin säästämään elukoitaan, ettei se joutuisi pulaan vihollisvallan aikana. Pelättyä hyökkäystä Savosta käsin ei tullut.

Rantatietä pitkin perääntyivät ensimmäiset Suomen armeijan joukko-osastot Kalajoelle huhtikuun 4. päivänä. Kulnev, joka johti venäläisten etujoukkoa, seurasi Suomen armeijan kintereillä ja oli Kalajoella 13. päivänä. Pari päivää myöhemmin saapui Tutskov pitäjän alueelle. Venäläiset kokivat ankaran tappion Siikajoella 18. päivänä ja Tutskov, jolla oli hiukan yli 5000 miestä, vetäytyi nyt Kalajoelle 30.4 sekä edelleen Kokkolaan. Toukokuun 5 päivänä marssi Suomen armeijan kolmas prikaati Kalajoelle jo saman päivän iltana. Kevät tulvineen ja kuraisine teineen teki lopun sotatoimista. Alue oli pelastettu vihollisvallan alaisuudesta.

Kesän ja syyskesän aikana käytiin Etelä-Pohjanmaalla joukko taisteluita, joiden tuloksena Suomen armeijan oli jälleen peräännyttävä. Oravaisten verisessä taistelussa haavoittui kuolettavasti mm. Runebergin sankarien joukkoon kuuluvat nuori ruotsalainen tykistöupseeri kreivi Wilhelm von Schwerin. Hän kuoli Kalajoella Matturaisen talossa syyskuun 27. päivänä klo 12 päivällä ja haudattiin Kalajoen hautausmaahan.

Syyskuun 29. tehdyn Lohtajan aseleposopimuksen perusteella vetäytyivät suomalaiset ja ruotsalaiset joukot. Venäläiset olivat edeltäneiden viikkojen suurissa taisteluissa olleet voitokkaita. Klingspor suostui lähes venäläisten saneluratkaisuun. Sopimukseen kuitenkin pakotti armeijassa täysin katastrofaaliseksi muuttunut punatauti- ja lavantautiepidemia sekä huollon ongelmat. Päämaja sijoittui nyt kolmannen suomalaisen prikaatin kanssa Kalajoelle. Klingpor jätti lokakuun 5. päivänä ylipäällikkyyden Klerckerille ja matkusti Ruotsiin. Lokakuun viimeisenä päivänä päättyi aselepo. Osa Kalajoella olevasta neljännestä prikaatista lähetettiin Pulkkilaan ja kolmas prikaati Temmekselle avustamaan Sandelsia. Kiertoliikettä peläten Klercker vetäytyi Himangan hyvin varustetuista asemista Kalajoelle.

”Täällä elämä oli ihanaa! Sitä täydensi vielä se, että Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsee joen molemmin puolin, joen, jonka rantoja siihen aikaan yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla nähtiin ihmisiä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Kaikki kiihotti maagillinen voima, minkä aiheutti valmistautuminen edessä olevaan taisteluun.” Näin kirjoitti 18-vuotias vänrikki Carl Johan Ljunggren muistelmissaan tilannetta Kalajoella ennen taistelujen alkua.

Kalajoella ollut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa, yhteensä noin 4 500 palveluskelpoista miestä, joilla oli kahdeksan 6-naulaista ja neljä 3-naulaista tykkiä. Toinen ruotsalainen prikaati, johon Ljunggrenkin kuului, sijoittui Tyngälle sekä ensimmäinen suomalainen prikaati. Kolme pataljoonaa Turun läänin rykmentistä ja yksi pataljoona Uudenmaan rykmentistä Vasankariin. Joen pohjoispuolelle sillan ja pappilan väliin asetettiin kolme tykkipatteria, joissa oli yhteensä 12 kanuunaa. Etujoukko oli Siipojoella. Sen muodosti kaksi pataljoonaa. Toinen niistä asettui sillan korvaan suojanaan tykkipatteri ja toinen levittäytyi pitkin joenrantaa ¾ peninkulman alueelle Törmälästä Santapakkaan. Mankell arvioi Kalajoelle ryhmittyneiden joukkojen vahvuuden tykkimiehiä ja ratsuväkeä lukuun ottamatta 5 800 mieheksi.

Samaan aikaan lähti Kamenski Kokkolasta n. 8000 miehen kanssa Lohtajaa kohti. Ihmeekseen huomasivat venäläiset Himangan lujat varustukset tyhjiksi. Huolimatta tuhoituista silloista ja kuraisista teistä oli Kulnev ja marraskuun 5. päivän iltana Siipojoella. Seuraavan päivänä hän meni joukkoineen Törmälän luona olevaa pukkisiltaa myöten joen yli pakotettuaan suomalaiset perääntymään. Pian joutuivat ruotsalaiset laukaustenvaihtoon kasakkapartion kanssa Tyngän metsäpoluilla. Erään kasakan hevonen kaatui ja mies joutui vangiksi.

Kalajoki oli joutunut toisen kerran sodan jalkoihin. Sunnuntaina 6.11. kuului melkein yhtämittaisessa taistelujen tuoksinassa. Kanuunoiden jyminä sekoittui kiväärituleen. Kaikkialla oli liikettä. Rummut pärisivät ja pataljoona kiiruhtivat hälytyspaikoilleen. Kun Suomen armeijan enemmistö oli perääntynyt joen taakse, antoi joukkojen päällikkö kreivi Olof von Schwerin käskyn tulipalon sytyttämisestä Etelänkylässä. Silta pantiin myös palamaan. Talonpojat joutuivat lähtemään tuvistaan, jotka tuota pikaa sytytettiin. Ihmisparkojen nähtiin hoipertelevan metsään, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. Pian oli koko kylä liekeissä. Myös kirkko syttyi tuleen. Keskellä liekkien hävitystä, ei kanuunain pauke lakannut hetkeksikään, eikä kiväärin rätinä lakannut kaikumasta ilmassa. Taistelutoiminta taukosi yön ajaksi.

Seuraavana päivän kutsuttiin toinen suomalainen prikaati Vasankarista Pohjankylään. Nyt saapui myös Kamenski päävoimineen Kalajoelle. Kanuunat jymisivät molemmin puolin pitkin päivää ja illalla työnsi kumpikin armeija etuketjunsa joen rannoille. Yöllä venäläiset kuljettivat kaksi tykkipatteria: toisen eräälle kukkulalle kirkon länsipuolelle 1800 kyynärän etäisyydelle ruotsalaisten oikeasta siivestä ja toisen kauemmaksi oikealle vasenta siipeä vasten.

Marraskuun 8. päivänä lähti Kamenski aikaisin aamulla Tyngänkylää kohti, koska hän katsoi suoranaisen rintamahyökkäyksen mahdottomaksi. Kulnev ja Deminov jäivät Etelänkylään. Kenraali Erikson kulki edellä. Suomen armeijan tulitusta peläten hän ei uskaltanut kulkea joenrantaa, vaan hänen osantonsa rämpi vyötäisiään myöten vedessä soita pitkin Tyngälle. Siellä jotkut miehistä kahlasivat joen yli ja ajoivat suomalaiset etuvartiot tiehensä. Joenhaarojen yhtymäkohdalle ryhdyttiin rakentamaan lauttasiltaa. Sillä välin saapui Kamenski kovan marssin jälkeen vastapäätä pohjoispuolella sijaitsevaan Pitkäsenkylään jääden erään pukkisillan luo odottamaan Eriksonin tuloa.

Seuraavana päivän käytiin viimeiset taistelut Kalajoella. Kun viholliset olivat ylempänä suurin joukoin ylittäneet joen, vahvisti Schwerin vasenta siipeä. Sen lähistöllä oli puolen peninkulman mittainen suo. Ensimmäinen ruotsalainen ja toinen suomalainen prikaati asettuivat joen ja mainitun suon väliin. Toinen ruotsalainen prikaati oli äärimmäisenä oikealla pappilan luona. Yksi pataljoona lähetettiin Metsäkylään. Kello 12 Kamenski aloitti 3000 miehen voimalla rajun hyökkäyksen Suomen armeijan vasenta siipeä vasten noin ¼ peninkulmaa sillan yläpuolella. Joukot ryntäsivät Myllylän talon luona metsästä kohti jokea. Tuota pikaa rakennettiin pukkisilta, jota pitkin venäläiset vähitellen tulivat joen yli. Pian saatiin tieto, että Erikssonin kolonna oli edennyt jo Metsäkylään ja Yppäriin. Tämä ratkaisi asian. Suomen armeija aloitti perääntymisen: ensin keskusta ja tykistö, sitten vasen siipi sekä lopuksi toinen ruotsalainen prikaati oikealta. Heti aloittivat Kulnev ja Demidov tykistöllä ankarana pommituksen. Suomen armeija poistui Kalajoen alueelta. Kalajoen taisteluissa kaatui seitsemän henkilöä ja 9 haavoittui vaikeasti ja kaksi lievästi.

Schwerinin polttamiskäskyssä ei ollut mitään järkeä. Kirkko, silta ja kahdeksan taloa rakennuksineen oli poltettu. Marraskuun 19 päivänä tehtiin Olkijoen sopimus. Suomen armeija vetäytyi Kemijoen taakse.

Wihelm von Schwerin kuoli Kalajoella

Wilhelm von Schwerin hauta Kalajoella

Taitelija Albert Edelfeltin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta

Taitelija Helen Schjerfbeckin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta

Nuori Wilhelm haavoittui 14.9.1808 Oravaisissa. Sotajoukot etenivät pohjoista kohti, Tornioon saakka.

Haavoittuneita, kuten kreivi Wilhelmiä kuljetettiin mukana huonoilla kolukärryillä kuoppaisia teitä pitkin.

Wilhelm siirrettiin Oravaisista Kruunupyyhyn, sieltä Kokkolan Kaarlelan pappilaan, sieltä edelleen Kalajoelle, jossa hänen sanotaan olleen haavakuumeisena. Kreivi Wilhelm kuoli 27.9. Matturaisen talossa luutnantti von Kothen ollessa viimeiset päivät hänen vierellään. Hänet on haudattu Kalajoen kirkkomaahan

Oli vuosi 1808. Ruotsi-Suomen armeija perääntyi pohjoista kohden ylivoimaisen vihollisen ahdistamana. Heiltä ei kuitenkaan puuttunut urhoollisuutta ja taistelumieltä. Pelastuakseen perääntymisen häpeältä armeija usein ryhtyi taisteluihin, joissa voitot ja tappiot vaihtelivat.

Suomen joukkoihin oli liittynyt 15-vuotias ruotsalaisen Salan kirkkoherran, valtiopäivämies Fredrik von Schwerinin poika, kreivi Wilhelm von Schwerin. Isänmaan rakkaus käski häntä keskeyttämään opintonsa ja matkustamaan Suomeen. Hän keskeytti opintonsa Kalbergin sota-akatemiassa ja tuli kesäkuussa 1808 kenraali von Vegensackin maihinnousujoukkojen mukana Suomeen. Turun kaakkoispuolella olevalle Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600 miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin, menetettyään kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina 216 miestä, venäläisten tappiot olivat 291 miestä.

Sotahistoria mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä, von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä Nummijärvellä ja Lapväärtissä, jossa everstiluutnantti Drufva piti puoliaan vahvempaa venäläisosastoa vastaan, Schwerin osoitti suurta urhollisuutta.

Wilhelm itse kertoo kirjeissään näistä ajoista näin:

"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.

Rakkaat vanhempani.
Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Niinisalo), joka on kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.
Nyt meidän tilamme muuttui kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat, että heidät oli sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he, niin kuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta. Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani heidän hyväksensä.

"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’ isketään"

Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui, menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niin kuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen.

Tässä taistelussa kaatui väkeä niin kuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään, mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.

"Oravaisten päivän kuin onneton"

Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimani, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin "Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.

Aamulla kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut tietää, olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja sisarukset!

Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".

Yö Kaarlelassa

Kuten kirjeestä voi päätellä, Wilhelm von Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut toipua.

Mutta onneton sotaretki jatkui, Adlercreuz aloitti peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavoittuneita - Wilhelmiä muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat kaikkialla maaseudulla ikään kuin kestikievareina, joihin arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Se, että kysymys oli nimenomaan arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:

"Ja jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei, viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista sellaisiin!"

Kahdeksan päivää Kalajoen pappilassa

Kuten runo ja hänen oma kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai haavakuumeen ja kuoli Kalajoella Matturaisen talossa pari viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14. syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27. syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja siinä von Kothen kertoo näin:
"Wilhelmin viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta, vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.

Viimeiset kahdeksan elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä. Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin hänen hiuksiaan."

Kuningasperheen ystäviä

Von Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta. Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus, joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia. Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija Erik Gustaf Geijer on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole suomennettu.

Von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa.

Haudattu Kalajoelle

Kalajoen hautausmaalla kirkon vieressä tuuheiden koivujen varjossa on vaatimaton hautakumpu. Muistokiveen, mikä on valmistunut 1903, on koruttomasti kaiverrettu teksti: Kreivi Wilhelm von Schwerin, syntyi 1792, kuoli 1808. Schwerinin hauta on jäänyt vanhan kirkon palamisen jälkeen rakennetun uuden kirkon alle.

Helen Schjerbeck ja Albert Edelfelt ovat ikuistaneet Wilhelm von Schwerinin viimeiset hetket vaikuttavin maalauksin, joista edellisen maalaus löytyy Turun Taidemuseosta ja jälkimmäisen maalaus Ateneumin kokoelmista.

Suomen sota oli pääosin vaatimatonta kahakointia, joka muuttui sankaritarinoiksi vasta runoilija Runebergin käsissä. Tätä mieltä on mm. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen. Sotamiehiä kuolikin enemmän sairauksiin ja kulkutauteihin kuin taistelukentillä. Siviiliväestö taas kärsi eniten pakko-otoista.

Kalajoen läpi sodan osapuolet marssivat kahdessa vaiheessa. Ensimmäisen kerran perääntyvä Suomen armeija saapui Kalajoelle huhtikuussa 1808. Omia joukkoja seurasivat venäläisten etujoukot Jakov Kulnevin johdolla. Kulnevin kerrotaan majoittuneen yhdeksi yöksi Kalajoen pappilan piispankamariin - hevosensa hän majoitti viereiseen saliin. Kulnev on ainoa venäläinen, jolle Runeberg omisti runon Vänrikki Stoolin tarinoissa. Kulnevia pidettiin aloitekykyisenä ja rohkeana etujoukkojen päällikkönä, mutta hänen tiedetään olleen myös juoppo. Hän kaatui taistelussa ranskalaisia vastaan vuonna 1812 - yhden tarinan mukaan umpihumalassa.

Siviilien osa

Suomen sota merkitsi talonpojille raskaita pakko-ottoja, joita toimeenpantiin tarvittaessa väkivalloin ja uhkasakoin. Seurauksena oli passiivinen vastarinta, joka ilmeni kuljetusten välttelynä ja muona- ja rehuvarojen kätkemisenä. Pyhäjoen nimismies kertoi, että ”hänen tehtävänä on kuunnella epäkohteliaitten ja osittain nälkiintyneiden talonpoikaisvaimojen vastalauseita, kun he käyttävät verukkeenaan köyhyyttään - etteivät he omista muuta ruokaa kuin puiden pettua ja karjansa maitoa.” Talonpojat joutuivat huolehtimaan myös armeijan kuljetuksista. Kalajoen alapiirin nimismies Jaakko Stårck siteeraa kirjoituksessaan 1809 kalajokista todistajaa, joka kertoi kuljetusten seurauksista omassa pitäjässä: ”Kaksi kolmasosaa talonpojista oli ilman hevosia ja jäljellä olevista hevosista vain puolet oli yhä kunnossa. Nimismiespiirin kestikievarissa ei ollut näkynyt hevosia viikkokausiin. Pelloilla hän näki vaimojen ja lasten vetävän auroja.”

Myös Venäjän armeija otti osan elintarvikkeista ja rehuista paikallisilta. Venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden kertoo raportissaan syyskuussa 1808…”myönnän, että meidän on ollut pakko ravita joukkoja maan kustannuksella…olisin toivonut pystyväni jotenkin korvaamaan asukkaille kaiken sen, minkä he ovat kärsineet, sillä riiston seuraukset ovat olleet väistämättömät…”

Todennäköisesti ruotsalaisille voitokkaan Siikajoen taistelun rohkaisemina kokoontui toukokuun vaihteessa Kalajoen, Himangan ja Lohtajan alueilta 200-300 miestä seipäin, puukoin, viikattein ja hyljepyssyin aseistettuna tarjoten apua ylipäällikkö Klingsporille. Sodan johto ei kuitenkaan ymmärtänyt sissisodan mahdollisuuksia. Päinvastoin, rahvaan sekaantuminen sotaan nähtiin pelkkänä häiriötekijänä.

Syyskuussa 27. päivä Kalajoella haudattiin Runebergin runon viisitoistavuotias sotasankari, Oravaisten taistelussa 14. syyskuuta haavoittunut Svean tykistörykmenttiä edustanut komentaja, aliluutnantti ja kreivi Wilhelm von Schwerin. Kaarlelan pappilan kautta Kalajoelle Matturaisen taloon kuljetettu von Schwerin kuoli ”kenttätautiin” ja taistelussa saamiinsa vammoihin. Alkuperäinen hautapaikka on jäänyt nykyisen kirkon alle. Hautamuistomerkki kirkon viereen pystytettiin vasta sortovuosien aikaan 1903.

Syyskuun 29. päivänä solmitun Lohtajan aselevon jälkeen ruotsalaisten päämaja sijoittui Kalajoelle. Samana päivänä ylisotakomissaari Fredrik Nyberg, jonka tehtävänä oli huolehtia armeijan hyvinvoinnista, kirjoitti eversti Sandelsille Roukalan kestikievarista ja raportoi armeijan tilasta: ”Armeijan tila on monessa suhteessa valitettava ja sitä surullisempi, mitä ylemmäksi sen asemat siirtyvät näissä erämaissa.”

Aselevon päätyttyä lokakuun lopussa kenraali af Klerckerin johtama armeija peräytyi Kalajoelle jättäen etuvartion Siiponjoelle. Armeija oli tässä vaiheessa hajoamistilassa, Hårdstedt puhuu huoltokatastrofista, kolmasosa miehistä oli sairaana ja muonavarat, vaatetus ja lääkintäolot olivat järkyttävällä tolalla.

Kalajoen taistelu

Kalajoen tapahtumista on säilynyt päiväkirjamuotoinen aikalaiskuvaus. Nuori Västmanlannin rykmentin vänrikki Carl Johan Ljungren kuvaa saapumista Kalajoelle 27. lokakuuta: ”Rykmenttimme majoitettiin Pohjankylään, erityisesti minua onnisti majapaikan suhteen, joka oli jonkinlainen herraskartano. Minulle osoitettiin iso valoisa kalustettu kulmahuone, sain hyvän sängyn ja muut kauan kaivatut mukavuudet. Nuori ja vieraanvarainen emäntä puhui ruotsia ja toivotti meidät sydämellisesti tervetulleeksi. Täällä elämä oli ihanaa! Kalajoki, eräänlainen kauppala ja markkinapaikka, on tavattoman miellyttävä, vapaa ja avoin seutu. Se sijaitsi joen molemmin puolin, jonka rantoja yhdisti korkea ja kaunis puusilta. Kaikkialla oli ihmisiä, elämää ja liikettä. Elämänhalu sykki voimakkaana, hilpeä hälinä kantautui kauaksi. Valmistautuminen tulevaan taisteluun kiihotti maagisella voimallaan kaikkia.”

Kalajoelle saapunut Adlercreutzin armeija käsitti 16 pataljoonaa ja 4500 miestä. Ruotsalaisia komensi Wilhelm von Schwerinin setä, eversti, kreivi Adolf Ludvig von Schwerin. Sunnuntaina 6. marraskuuta armeijan etuasema joutui peräytymään Siiponjoelta Kulnevin johtamien venäläisten tieltä. Osa joukoista jäi Kalajoen eteläpuolelle, osa peräytyi pohjoisrannalle sillan ja pappilan välille. Ljungrenin prikaati asettui Tyngälle ja yksi prikaati sijoitettiin Vasankariin.

Sunnuntaina taistelut jatkuivat lähes tauotta. Alakynteen joutunut Suomen armeijan komentaja von Schwerin antoi epätoivoisen käskyn sytyttää Etelänkylä palamaan, samoin silta. Ljungren kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Minkälaiseen kauheaan tilanteeseen tällainen harkitsematon päätös johti kyläläiset, ei tullut hyvinvoivan herra komentajan mieleen. Eihän hänellä ollut keittiötä sillä puolen kylää! Päätös lykkäisi vain muutamalla päivällä väistämätöntä. Että monen perheen elämä tuhoutuisi, oli sivuseikka, ei pohtimisen arvoista. Talonpojille ei annettu aikaa pelastaa omaisuuttaan, vaan heidän täytyi suinpäin paeta kodeistaan, jotka sytytettiin välittömästi. Ihmisparat kompuroivat metsään, miehet kantaen vuodevaatenyyttejä, naiset lapsi sylissään hätyyttäen karjaa edellään. … Puinen kirkko, joka oli eteläpuolella kylää syttyi myös tuleen, joka levisi nopeasti ylöspäin heittäen lieskoja korkeista ikkunoista sytyttäen myös tornin.”

Taistelut päättyivät 9. marraskuuta venäläisten ylitettyä Kalajoen 3000 miehen voimalla Myllylän talon luona Pitkäsenkylällä. Samana iltapäivänä ruotsalaiset aloittivat peräytymisen Pyhäjoelle venäläiset kannoillaan. Omien joukkojen menetykset Kalajoen taistelussa oli 7 kaatunutta, 9 vaikeasti ja 2 lievästi haavoittunutta. Etelänkylässä oli kirkon ja sillan lisäksi tuhoutunut 8 taloa ulkorakennuksineen: Samuli, Niilo, Luukas ja Jaakko Junnikkalan, Erkki Heusalan kestikievari, Simo ja Pekka Heusalan ja Lauri Saaren talot. Taiteluista muistuttaa edelleen pappilan ullakolla olevat kuulan jäljet.

Palanut kirkkorakennus

Suomen sodassa poltettu kirkkorakennus oli valmistunut vuonna 1781. Piirustukset oli laatinut Tukholman yli-intendentinviraston johtaja Carl Fredrik Adelcrantz (1716-1796), varhaiskustavilaisen tyylikauden keskeinen arkkitehtuurivaikuttaja. Kirkon palossa menetetty omaisuus käy ilmi 9. tammikuuta 1809 laaditusta pöytäkirjasta. Kirkosta oli jäljellä ainoastaan kivijalka ja sakariston alla ollut holvattu kellari. Tuhoutuneeseen irtaimistoon kuului mm. Tukholmassa valmistettu tamminen saarnastuoli, viisi messinkistä kattokruunua, punainen, hopeabrodeerauksin koristeltu samettinen messukasukka, 30 kannun vetoinen, raudoitettu tamminen viiniastia, suomenkielinen raamattu, kaksi taulua, toinen pääovien yläpuolella ollut kultakehyksinen Kustaa III:n nimitaulu ja toinen, joka esitti kuningasta puhumassa säädyille. Palossa tuhoutui myös kirkkoa vanhempi kellotapuli kaksine kelloineen, vuonna 1801 rakennettu ruumishuone ja kirkkotarhan ympärillä ollut katoksellinen hirsiaita. Tapulin mukana tuhoutui myös suuri määrä lähiseudun asukkaiden sinne varastoimaa viljaa ja muuta irtainta omaisuutta.
Suomen sodan jälkeen Ruotsin yli-intendentinviraston korvasi suomalainen intendentinkonttori. Viraston tuli korvauksetta laatia kirkkojen ja tapulien piirustuksia, jos seurakunta ei niitä pystynyt hankkimaan. Ensimmäiseksi intendentiksi nimitettiin italialaissyntyinen arkkitehti Charles Bassi (1772-1840). Toiseksi arkkitehdiksi, konduktööriksi, tuli suomalaissyntyinen Anton Wilhelm Arppe. Bassin ja Arppen tehtäväksi tuli sodan tuhojen korjaaminen ja uusien julkisten rakennusten suunnitteleminen. Kirkon ja tapulin lisäksi myös Kalajoen uuden sillan suunnitelmat olivat Arppen ja Bassin käsialaa.

Kalajoen emäseurakunnan pappila Jokela ja Malmbergin tupa

Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla.

Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525: kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Monien muiden pitäjien tavoin Kalajoki kuului aluksi kirkollisen aluejaon hahmottuessa näillä seuduin Salon suureen emäseurakuntaan. Rannikkosijainnin ja Ruotsi valtapyrkimysten vuoksi Kalajoen asukasluku kasvoi jo varhain siinä määrin, että jo vuonna 1525 Kalajoesta muodostettiin kappeliseurakunta ja 1540 itsenäinen laaja seurakunta, johon kuului kahdeksan nykyistä pitäjää.

Kalajoen emäseurakunta oli tässä koossa aina 1800-luvulle asti, jolloin kappeliseurakunnat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen.

Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.

Parrakkaalla kasakkaeverstillä oli silmää myös naiskaudelle, mutta ainakin Pyhäjoella hän tuli torjutuksi ruustinna Susanna Magdalena Schroderuksen toimesta. Tyylilleen ominaisesti papin rouvan syliinsä kaapannut Kulnev sai maistaa raikuvan korvapuustin, minkä jälkeen hän herrasmiehenä vetäytyi ja pyysi anteeksi. Kulnev on ainoa venäläissotilas, joka on saanut oman runonsa Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Kun iltaa viel on hetkinen ja huvitusta muisto suo,

ma Kulnevista juttelenlie sulle tuttu tuo.

Sep´oli vasta kansan mies, hän elää ja kuolla ties

mies parhain missä taisteltiintai maljaa maisteltiin.

Hän harras myös ol` lempimään

nopeesti kullan valitsi,

tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti.

Yön sitten armasteltuaan

hän kengän riisui kullaltaan

ja viiniä sen täynnä toi

ja lähtömaljan joi.

Niilo Kustaa Malmberg ja Malmbergin tupa

Kolmetoistavuotiaana 1819 Niilo Kustaa Malmberg lähetettiin kouluun Raahen pedagogioon ja sieltä kolmen vuoden opiskelun jälkeen 1822 Oulun triviaalikouluun. Oulun palon jälkeen samana vuonna koulu siirrettiin Raaheen. Kasvatusisän tultua valituksi Laihian kappalaiseksi Niilo Kustaa Malmbergin koulu vaihtui jälleen. Hänet kirjoitettiin oppilaaksi Vaasan triviaalikouluun. Täältä hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1827. Jo saman vuoden kesällä hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa.

Opiskelut keskeytyivät Turun palon vuoksi 1827 ja saattoivat jatkua vasta syksyllä 1828 Helsingissä, johon yliopisto siirtyi välivuoden Niilo Kustaa Malmberg oli kotiopettajana Ruoveden Ritoniemen kartanossa kapteeni E. G. von Enehjelmin perheessä. Ruovedellä hän tutustui tulevaan puolisoonsa Ruoveden kirkkoherran tyttäreen.

Hänen palattuaan Helsinkiin opinnot keskeytyivät jälleen, koska Pietarin Pyhän Kolminaisuuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra E. G. Ehrström oli pyytänyt yliopistoa suosittelemaan hänelle sijaista hänen sairautensa ajaksi. Tämä elämänvaihe oli Niilo Kustaa Malmbergin myöhempää elämää ajatellen käänteentekevä.

Pietarissa hän tutustui evankeliseen liikehdintään, jonka juuret olivat Keski-Euroopassa vaikuttaneessa katolisessa herätysliikkeessä. Sen keskeinen vaikuttaja oli pastori Martin Boos (1762–1825). Tästä herätyksestä Niilo Kustaa Malmberg sai kipinän sydämeensä, niin että hänen saamansa synnyttivät laajan herätyksen jo hänen Pietarin aikanaan. Tämä johti myös hänen karkottamiseensa Pietarista 1829.

Helsingissä Niilo Kustaa Malmberg jatkoi opintojaan, ja hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830. Hänet määrättiin Kalajoen kirkkoherran tohtori Frosteruksen apulaiseksi. Kalajoen emäseurakuntaan kuuluivat tällöin Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven (Nivala), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Tämä elämänvaihe johdatti hänet tuntemaan Pyhäjärven kappalaisen Jonas Laguksen. Ystävyys hänen kanssaan oli merkittävä tulevia herätyksiä ajatellen.

Kalajoen alue nousi 1830-luvulta lähtien yhdeksi herännäisyyden merkittävistä keskuspaikoista. Jonas Lagus valittiin 1828 Ylivieskan kappalaiseksi ja Niilo Kustaa Malmberg kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherran apulaiseksi Kalajoelle. Malmberg herätti suurta huomiota heti tulosaarnallaan. Vähitellen herätysliike sai niin huomattavat mittasuhteet, että huolestuneet viranomaiset katsoivat tarpeelliseksi haastaa mielenrauhansa häiritsijät käräjille. Jokelan pappilan miespihassa on itäpuolella ns. Malmbergin tupa ja piispantupa ja länsipuolella pakaritupa ja arentaattorin tupa. Niilo Kustaa Malmberg asui hänen mukaansa nimetyssä tuvassa 1830-1833. Hän oli Pohjanmaan herätysliikkeen keskeisin hahmo.