Niku Eerikinpoika Tynkä tappoi Kalajoen kolmannen kirkkoherran Mikael Eerikinpoika Tavastiuksen Kalajoen jäällä Tyngän suvannossa vuonna1555. Taitelija Rosistsa Tancheva on maalannut aiheesta taulun, jonka koko on 50x70 cm. Maalaus on Erkki Aho taidenäyttelyssä Kalajoella. Tässä historiikkia asioista.
Kalajoen ensimmäisestä kirkkoherrasta löytyy tietoja v. 1543 talvikäräjätauluista, jolloin Simo-nimistä kirkkoherraa sakotettiin siitä, että kirkkoherra oli lyönyt kahta seurakuntalaistaan, etelänkyläläistä Lauri Heikinpoika Ojalaa ja tynkäläistä Niku Heikinpoika Tynkää. Niku Heikinpojasta tuli myöhemmin Lassilan isäntä. Vammat olivat vain mustelmia, joten kirkkoherra lienee käyttänyt vain nyrkkejään. Tappelun syytä ei saatu selville. Pappien koulutus ei tuohon aikaan täyttänyt tarkoitustaan, eivätkä parhaat miehet tuohon aikaan hakeutuneet Kalajoen tapaiseen pienehköön seurakuntaan.
Kalajoen toinen kirkkoherra Pietari v.1544-48 ei liene olut kovin suosittu, sillä etelänkyläläinen Pekka Heikinpoika Laurila tuomittiin v. 1544 sakkoihin Pietarin hevosen vahingoittamisesta.
Seuraava kirkkoherra oli Mikael Eerikinpoika Tavastius, joka nimestä päätellen lienee ollut hämäläinen. Hän oli Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1551-55. Hän oli Simoakin pahempi riitapukari, joka tuomittiin vuoden 1551 syyskäräjillä 6 markan sakkoon lihashaavan lyömisestä alavieskalaisen Niku Nikunpoika Vuotilaan. Riitojen syynä lienee ollut papinmaksut. Herra Mikael lienee vaatinut saataviaan kovin jyrkästi ja saanut tällä tavoin suuren osan seurakuntalaisista vihamiehekseen. Vuonna 1555 tynkäläinen Niku Eerikinpoika Tynkä löi herra Mikaelin kuoliaaksi ja joutui siitä maksamaan mainitun vuoden käräjillä 13 mk ja 8 äyrikäistä sakkoa.
On hyvin mahdollista, että herra Mikaelin vaatiessa keväällä 1555 hyljeveroaan syntyi ensin sanasota ja sitten lopulta tappelunnujakka, joka päätyi siihen, että monta kertaa tappelusta sakotettu Niku Eerikinpoika Tynkä tarttui hyljekeihääseen ja pisti kirkkoherran kuoliaaksi. Tuomio oli kuitenkin pieni, sillä Tyngällä oli tuohon aikaan viisi suurta taloa ja Niku Eerikinpoika Tyngän sukulaiset olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä.
Koira-Kreuksista kirkkoherra
Mikaelin surmaamisen jälkeen Kalajoelle ei ollut papiksi halukkaita. Väkivahva Turun koulun teini Gregorius Henrikinpoika suostui ottamaan tehtävän vastaan. Gregorius Keiraskius tunsi olonsa Kalajoella turvattomaksi. Hän piti aina pitäjällä liikkuessaan mukanaan neljää renkiä ja kolmea suurta, vihaista koiraa sekä käsirautoja. Jos hän huomasi jotakin epäilyttävää, niin hän usutti koirat seurakuntalaisten kimppuun. Kalajokiset rupesivatkin nimittämään pappiaan "Koira-Kreukseksi". Gregorius toimi samalla Kalajoen nimismiehenä. Gregorius tuomittiin vuoden 1568 käräjillä. Kirkkoherra oli tehnyt aviorikoksen Ursula nimisen piikansa kanssa, josta häntä uhkasi kuolemantuomio. Jostain syystä talonpojat ryhtyivät puolustamaan Gregoriusta käräjillä vedoten Gregoriuksen vaimon sairauteen ja siihen, ettei tämä pystynyt hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Näiden asianhaarojen vallitessa käräjäoikeus armahti kirkkoherran ja tuomitsi hänet vain 150 markan sakkoon, josta tämä maksoi 75 markkaa tuomarille.
Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.
Tyngän suku
Tyngän
kylässä asui 1500-luvulla rikas Tyngän suku, johon kuului kolme
talonpoikaiskauppiasta; serkukset Mikko Erkinpoika
ja
Mikko
Nikunpoika Tynkä sekä
jälkimmäisen veli Pieti
Nikunpoika Rahja.
Innokas kaupankäynti ja rikkaus viittaavat siihen, että edelliset
isännät, Erkki Mikonpoika Tynkä ja hänen veljensä Niku, olivat
olleet kauppiaita ja suvun kauppiasperinne lienee juontunut kaukaa
keskiajalta. Kalajoen pitäjän huomattavin kauppias 1500-luvun
jälkipuolella oli Mikko
Erkinpoika,
joka on merkitty talonsa isännäksi 1553-1607. Erotukseksi
serkustaan Mikko
Erkinpoikaa sanottiin
Isoksi-Mikoksi,
kaiketi kokonsa vuoksi. Mikko
Nikunpoika oli
puolestaan Pikku-Mikko.
Tyngän suku oli perin yritteliästä. Peltoala oli Pikku-Mikon
talossa suurin ja Ison-Mikon talo oli kolmantena. Karjaakin Mikko
Erkinpojalla oli runsaasti, vuonna 1591 muun muassa kymmenen
salvettua härkää, joita kasvatettiin lähinnä teuraseläimiksi.
Mikko
Erkinpojalla oli
myös vesimylly ja tuulimylly.
Iso-Mikko
myi
ainakin 1570-luvulla kruunun turkisten ostajille ketun-, kärpän- ja
oravannahkoja, talon miesten itse pyytämiä tai ostettuja. Mikko
oli, kuten isänsäkin, innokas hylkeenpyytäjä ja toimi nuorehkona
miehenä monet vuodet venekunnan päällikkönä. Kauppatavataa
kertyi omastakin takaa, ja lisää Mikko Erkinpoika hankki ostamalla,
Hänellä oli jatkuvasti ainakin yksi laiva, jolla hän nouti
kauppatavaraa pohjoisesta, kuten Oulun ja Iin markkinapaikoilta, ja
vei etelään, muun muassa Tukholmaan. Vuonna 1575 hän myi jossakin
Itämeren äärillä sotalaivaan 2,5 kippuntaa eli 435 kg kapahaukia,
Vuonna 1585 Isoa-Mikkoa sakotettiin merimiesten palkkoihin
tarkoitettujen rahojen anastamisesta, mutta tämä ei estänyt häntä
saamasta myöhemminkin kruunun rahteja. Niinpä hän kuljetti
syksyllä 1591 Norrköpingistä Liivinmaalle 20 armeijan hevosta.
Mikon silloinen laiva oli ajan oloissa isonlainen, 13-14 lästin
vetoinen, mikä lienee merkinnyt noin 200 tervatynnyrin
kantoisuutta.
Iso-Mikko
näkyy
olleen kiivasluonteinen, koska häntä sakotettiin 1579 verihaavan
lyömisestä toiseen Tyngän kylän mieheen. Hän oli silti kruunun
ja pitäjän tärkeimpiä luottamusmiehiä, vakinaisesti lautamiehenä
1554-1580 ja ainakin 1564-1577 neljännesmiehenä kruunun
veronkantajan hankalassa tehtävässä.
Tyngän vanhat rahat
Kalajoen ensimmäisen kirkon lähimaastosta on löydetty merkittävä määrä vanhoja 1500-luvulta olevia rahoja. Pidän löytöjä erittäin merkittävinä. Löytöjä on tehty useamman henkilön toimesta.
Klippinki vuodelta 1522
Esinelöydöistä rahat muodostavat oman erikoisryhmänsä. Rahat voidaan usein ajoittaa suhteellisen tarkasti. Lisäksi niihin sisältyy erilaista tietoa kuten nimellisarvo, lyötättäjän nimi ja muuta vastaavaa. Rahoissa olevat kuva-aiheet kertovat esimerkiksi aikakautensa vaakunoista, yleisestä symboliikasta, pukeutumisesta ja yleisestikin tavasta esittää erilaisia asioita.
Tällainen rahan tarkempi tutkimus vaatii aina rahan tunnistamista eli sen sitomista aikaan ja paikkaan. Tämä ei ole aina helppoa, sillä lyöntivuosi ja nimellisarvo tulevat käyttöön vasta aivan keskiajan lopussa ja varsinaisesti vasta 1500-luvulla. Tämän takia keskiaikaisen kolikon tarkkaa lyöntivuotta ei yleensä pystytä määrittelemään. Usein kuitenkin saadaan ajoitus vuosikymmenen tai vuosikymmenten tarkkuudella.
Nyt löydetyt klippingit on lyöty 1518-1523. Klippingit ovat neliskanttisia kolikoita, joita käytettiin aivan samalla tavalla kuin pyöreitä kolikoita. Yleensä klippinkejä käytettiin hätärahoina, sillä niiden valmistaminen oli nopeampaa ja helpompaa kuin pyöreiden kolikoiden valmistaminen.
Hätärahalla tarkoitetaan tilapäisiä maksuvälineitä, joita jouduttiin laskemaan liikkeelle kun normaalista rahasta oli pulaa. Hätärahana liikkeelle lasketut kolikot olivat arvometallipitoisuudeltaan huonoja ja ne eivät siksi vastanneet niihin lyötyä nimellisarvoa. Yleensä hätärahat tämän takia vedettiin melko nopeasti pois kierrosta, minkä jälkeen ne sulatettiin tai leimattiin uudelleen käytettäviksi huomattavasti matalammalla nimellisarvolla.
Klippinkikuningas Kristian II
Ensimmäiset meillä käytössä olleet klippingit olivat alun perin Tanskassa lyötyjä. Tanskan kuningas Kristian II (1513-1523) tarvitsi nopeasti rahaa erityisesti Ruotsiin suunnatun sotaretken rahoittamiseksi. Tämän ongelman Kristian II ratkaisi lyötättämällä suuren määrän killingin arvoisia klippinkejä, joiden arvometallipitoisuus ja koko ei vastannut niiden nimellisarvoa.
1518-1522 lyötyjä killingin klippinkejä voidaan tämän takia pitää hätärahoina, joiden lyöminen johtui tarpeesta ratkaista käyttörahan puute. Kristian II:n lyötättämät klippingit olivat ensimmäisiä Tanskassa lyötyjä neliskanttisia rahoja ja siksi Kristian sai lempinimen "kong Klipping" eli "Klippinkikuningas".
Klippingit lyötiin hopeasta, mutta niihin sekoitettiin halvempaa kuparia, kuten yleisesti oli tapana tehdä. Kuparin määrää klippingeissä kuitenkin lisättiin koko ajan ja lopulta niitä lyötiin miltei puhtaasta kuparista. Huonojen rahojen levittäminen laski kuninkaan suosiota ja siksi lempinimi "Klippinkikuningas" ei ollut mitenkään Kristiania ylistävä.
Kustaa Vaasan nerokas ratkaisu
Samaan aikaan myös Ruotsin tulevalla kuninkaalla Kustaa Eerikinpojalla oli pulaa rahasta. Syy oli sama kuin Kristian II:lla eli sodankäynnin rahoittaminen. Kustaa Vaasa (1521-1560) sai ilmeisesti Kristian II:lta idean lyötättää vastaavanlaisia klippinkejä, joiden nimellisarvoksi tuli 18 penninkiä. Tätä ennen Ruotsissa ei oltu lyöty neliskanttisia rahoja.
Tanskalaisten esikuvien tavoin 1521-1523 löydyt klippingit olivat kuitenkin niin pieniä ja hopeapitoisuudeltaan huonoja, että niiden nimellisarvon ei olisi pitänyt olla enempää kuin kaksi penninkiä.
Kustaa oli hyvin tietoinen siitä, miten huonon rahan lyötättäminen vähensi suosiota kansan keskuudessa. Niinpä Kustaa Vaasa antoi lyötättää suuren osan huonoista klippingeistä Kristian II:n nimissä. Tämän jälkeen hänen oli helppo vyöryttää kaikki kritiikki huonon rahan liikkeelle laskemisesta vastustajan nimiin. Ratkaisu oli nerokas, sillä käyttörahan puutteen poistamisen lisäksi, "väärennetyt" klippingit olivat oiva ase Kristian II:n vastaisessa propagandassa.
Kustaa Vaasan hätärahoina lyötättämät klippingit olivat niiden huonon pitoisuuden takia käytössä hyvin lyhyen aikaa. 1524 niiden arvo laskettiin 18 penningistä 12 penninkiin ja tämän jälkeen ne vähitellen poistuivat käytöstä.
Tanskalaisia vastaavia rahoja jäljittelevät klippingit lyötiin samanlaisilla meisteillä kuin mitä Kristian II käytti. Tämän takia voi olla vaikeata määritellä, onko kyseessä tanskalainen vai ruotsalainen klippinki. Klippinkejä vertaamalla on periaatteessa mahdollista määrittää kummassa maassa raha on lyöty.
Nyt Tyngältä löydetyt rahat ovat 1500-luvun puolen välin jälkeen lyötyjä rahoja, mutta mielestäni erittäin hyvin säilyneitä ja siksi pidän rahalöytöjä erittäin merkittävinä löytöinä.
Noitavainoja Kalajoella
Noitaoikeudenkäynnit olivat vielä 1500- ja 1700-luvuilla yleisiä Suomessa. Pohjanmaan rannikkoseutu ja läntinen Suomi yleensäkin oli kärjessä noituudesta tai taikuudesta syyttämisessä. Epäilyyn ei paljon tarvittu, kun "vanhaa kerjäläisakkaa" Valpuri Tuomaan tytärtä epäiltiin Kalajoella 1692 noituudella vahingoittamisesta ja tämä hämmästeli ääneen, että "mitä hittoa voi tapahtua pelkästä ilkeydestä", oikeus piti lausahdusta "melkein tunnustuksena".
Kalajoen
Etelänkylää pidettiin ainakin 1500-luvun puolivälissä noituuden
tyyssijana ja Antti
Antinpoika Piilikouru tuomittiin
40 markan velhoussakkoon vuonna 1556.
Muutamaa vuotta myöhemmin
epäilyt noituudesta kohdistuivat Rautia-nimistä tilaa Etelänkylässä
isännöineeseen Martti
Rautiaan,
joka oli ison talon isäntä ja lisäksi osakkaana
hylkeenpyyntiyhtiössä. Hän riitautui Kalajoen kirkkoherraksi
tuleen Gregorius
Henrikinpojan kanssa.
Greus-pappi oli itse tuomittu 1568 aviorikoksesta kuolemaan, mutta
oli selvinnyt lopulta korkeilla sakoilla. Martti
Rautia sai
yllytetyksi kalajokiset jäämään pois epäsuositun kirkkoherransa
jumalanpalveluksista. Kirkkolakko kesti melkein kaksi kuukautta ja
sen seurauksena Rautia
tuomittiin
1572 kuolemaan kapinoinnista, mutta rangaistus muutettiin sadan
markan sakoksi.
Seuraavina vuosina häntä syytettiin melkein kaikista kirkkoherralle sattuneista vahingoista. Talvikäräjillä 1574 Rautiaa syytettiin karhun nostamisesta Gregoriuksen karjaan. Näyttöä ei kuitenkaan noituudesta löytynyt.
Vuorenkallio oli Kalajoen mestauspaikka
Kalajoen
käräjillä luettiin vuosina 1626-1712 eri syistä 28
kuolemantuomiota, joista ainakin osa pantiin täytäntöön
Vuorenkalliolle pystytetyssä hirsipuussa tai sen lähellä
sijainneella mestauslavalla.
Rovasti Vilho
Kivioja on
kertonut kuulleensa nuoruudessaan iäkkäältä naiselta toteamuksen:
"Tässä Vuorenkalliolla oli Kalajoen ensimmäinen
kansanopetuspaikka. Mestauspölkky opetti oikeita tapoja."
Myöhemmin
mestauspaikka siirrettiin Keihäsojan pohjoisrannalle, lähelle
Simunansuota.
Kalajoella mestauksia 1600-luvun lopulla toimittanut
Kruunupyyn pyöveli Heikki
Hakalainen päätti
myös monien noituudesta tuomittujen päivät. Hänen "uransa"
alkoi 1660, jolloin Turun pyöveli vihki miehen tehtäväänsä
leikkaamalla Hakalaiselta
toisen
korvan.
Kiihkeänä vainovuonna 1677 hänen mestauskirveensä
teloitti kuusi noitaa Vöyrillä ja yhden sekä Mustasaaressa että
Närpiössä.
Rautiolainen nuori mies Erkki Pekanpoika Räihälä tuomittiin kuolemaan 1577 aviorikoksestaan irtolaisnaisen kanssa. Hänet kuitenkin armahdettiin vaimonsa pyynnöstä ja sakko oli köyhälle miehelle vain 10 markkaa. Varakas pappi Gregorius Henrikinpoika joutui maksamaan vastaavasta palvelijattarensa kanssa tekemästään hairahduksestaan vuotta aikaisemmin 225 markkaa säästääkseen henkensä. Papin armahdusta perusteltiin hänen oman aviopuolisonsa sairaudella. "Vaimo - kuten silmin saattoi havaita - oli sairas, halvaantunut, raihnas ja taitamaton vaimon tehtäviin niin, että kirkkoherra vain suurin vaivoin saattoi asua ja elää hänen kanssaan hyödyttömien elkeidensä vuoksi".
Jos kumpikin aviorikokseen syyllistynyt oli naimisissa, heidät tuomittiin armotta kuolemaan. Kalajoella tämän armottoman kova kohtalo tuli 1693 lautamiehen pojan Pekka Sipinpoika Untisen ja Kirsti Laurin tyttären osaksi. Jälkimmäisen mies oli sotapalveluksessa Baltiassa ja vaimo piti laitonta ja riettaaksi muuttunutta krouvia Junnikalan maalla sijainneessa mökissään Etelänkylällä.
Kuolemanrangaistus seurasi myös sukurutsauksesta, jonka piiriin laskettiin pikkuserkutkin. Kalajoella ainoa tunnettu tapaus on vuodelta 1614, mutta pikkuserkkuansa lempinyt tynkäläinen armahdettiin.
Eläimiin sekaantujilla ei ollut missään tapauksessa toivoa armahduksesta. Heidän mestatut ruumiinsakin poltettiin roviolla. Vuosina 1692-1708 tämä tuli kolmen kalajokelaisen miehen kohtaloksi.
Lähdeainesto: Suur-Kalajoen historia, Lauri Järvisen kirjoitus Kalajoenseudussa
Kalajoen kirkkojen historia
Ensimmäiset maininnat Kalajoen seurakunnasta löytyvät vuodelta 1525, missä kerrotaan, että Kalajoen Tyngän kylälle oli rakennettu kappelikirkko. Seurakunta käsitti tuolloin koko Kalajokilaakson aina Haapajärveä ja Reisjärveä myöten. Laaja emäseurakunta jakaantui 1800-luvulla osiin, kun kappeliseurakunnat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, ensimmäisenä Haapajärvi vuonna 1838 ja viimeisenä Rautio vuonna 1921.
Kalajoen
toinen kirkko
oli pappisluettelon mukaan Pohjankylän ylipäässä, lähellä
Mantilan taloa. Kirkko lienee rakennettu 1550-luvun keskivaiheilla.
Erään tiedon mukaan kirkko sijaitsi tuolla paikalla vuosina
1556-1597. Kalajoen ensimmäiset kirkot olivat pieniä ja
vaatimattomia. Toisen kirkon oletetulle paikalle Luutaojan varteen on
pystytetty muistomerkki 11.9.1961.
Kirkko ei ollut kauan
Mantilankaan luona. Vanha kirkko siirrettiin tai luultavammin uusi
kirkko rakennettiin Pohjankylän alapäähän Kirkko-ojan ja
Tapuliojan välille nykyisen terveyskeskuksen kohdalle jokitörmälle.
Kirkko rakennettiin
Ljungo
Tuomaanpojan ollessa
Kalajoen kirkkoherrana lähelle pappilaa, tervatoria, maantietä ja
satamaa. Kalajoen kolmannen
kirkon
paikka osoittautui kuitenkin ennen pitkää kelvottomaksi. Tämä
johtui siitä, että joki syövytti kirkon kohdalla savista
rantatörmää, jossa oli kirkko ja hautausmaa, joka alinomaa vyöryi
veteen. Ei auttanut muu kuin rakentaa vuonna 1636 kirkko Etelänkylään
sille hiekkakummulle, jolla Kalajoen nykyinen kirkko seisoo. Nykyisin
Kalajoen kolmannen hautausmaan päälle on rakennettu puisto, mikä
on saanut v. 2022 nimen Kiviojan puisto.
Neljäs
kirkko rakennettiin vuonna 1636 ja maalattiin kaksi vuotta
myöhemmin. Kirkon sisustus oli ennen Isoa vihaa pääpiirteissään
samanlainen kuin nykyäänkin vanhoissa kirkoissa. Kirkossa oli
lehteri. Saarnastuolin reunalla oli tiimalasi, josta saarnaa pitävä
pappi näki ajan kulun. Köyhienlipas oli kirkon ovensuussa. Sillä
kerättiin rahaa kunnan köyhille. Eteisessä oli jalkapuu, jossa
kirkkorangaistukseen tuomittujen seurakuntalaisten täytyi istua
häpeämässä.
Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja pienen eteisen itäisin pilasi sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet ja moneen kertaan paikkatukki Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas. Kun seurakunnassa oli 40-50 pariskuntaa ilman penkkisijoja ja vanhan kirkon korjaus olisi tullut suhteettoman kalliiksi, sai uuden kirkon rakentamispäätös yleisen hyväksymisen.
Rakennusaineiden hankkiminen oli vaikea tehtävä. Tiilet oli tuotava Kokkolasta saakka, sillä pitäjässä ei ollut tiilitehdasta tai lähitienoon merenpohjan saven luultiin olevan niin suolapitoinen, ettei sitä voitu polttaa. Kalkkikivi oli tuotava peräti Tukholmasta saakka. Kaikeksi onnettomuudeksi suuret metsäpalot olivat viimeksi kuluneina kuivina kesinä tuhonneet paljon metsiä, mutta takamailta puita kuitenkin vielä voitiin saada. Kun rakennustöiden alkamisen tiellä oli monia esteitä, päätettiin ensimmäisenä vuonna keskittyä tarvikkeiden hankkimiseen, seuraavana vuonna laskettaisiin perustua ja vasta kolmantena uusi rakennus tehtäisiin vanhan länsipuolelle osaksi entiseen kirkkotarhaan, sillä näin menetellen voisi vanha kirkko seistä purkamatta, kunnes uuden seiniä ryhdyttäisiin tekemään.
Kirkonrakentajista puhuttaessa on jo huomautettu, että maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajien vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korkea kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.
Suomen
sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen
Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v.
Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi
perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.
Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu Anton v. Arppen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöönsä 1.1.1817. Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.
Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli
Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858.
Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.
A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja
http://kalajoenhistoria.blogspot.com/2017/01/a-g-ostman-kalajoen-kirkonrakentaja-ja.html
Onnettomuus kirkon rakentamisessa
Kirkkoa
rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso
kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut
raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus
velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä
sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla.
Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi
kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin,
joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi
korvauksia vaille.
Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.
Kirkon rakentajia
Taiteilija Olga Markova-Orellin maalaus Kalajoen kirkosta
Kalajoen kirkkoherrat
Simo
(main.1543)
Pietari (1544-48)
Mikael
Eerikinpoika Tavastius (1551-55)
Gregorius
Henrici Balss (eli Keiraskins Aboensis (1555-77)
Dionisius
Henrici Tavastensis (1578-88)
Sigfridius
Balk Raumensis (1589-92)
Ljungo
Thomae Limingensis (1592-1610)
Petrus
Michaelis Arctophilacius eli Pietari Mikonpoika Matinmikko
(1610-47)
Martti Martinpoika
Peitzius, nimitettiin 1647, mutta nimitys kumottiin.
Joosef
Matinpoika Mathesius (1648-84)
Joosef
Joosefinpoika Mathesius (1685-89)
Kaarle
Kaarlenpoika Kalling (1689-97)
Abraham
Eerikinpoika Falander (1697-1709)
Eerik
Antinpoika Wallenius (1709-15)
Pietari
Gabrielinpoka Calamnius (1716-22)
Olavi
Birgerinpoika Cygnell (1722-30)
Erik
Falander (1731-39)
Johannes Salmenius
vanhempi (1739-78)
Johannes Salmenius
nuorempi (1780-95)
Jaakob
Jaakobinpoika Simelius (1799-1806)
Johan
Frosterus (1809-38)
Aabraham Montin
(1839-61)
Herman Magnus Inberg
(1863-66)
Berndt Enok Ingman
(1869-79)
Karl Adam Ottelin
(1881-99)
Jaakko Pohjonen
(1901-19)
Juho Anton Heilala
(1920-27)
Juho Arvi Metsovaara
(1929-40)
Vilho Heikki Kivioja
(1940-68)
Juhani Kajava
(1968-1992)
Rauli Junttila (1992-
2014) (kappalaisena 8 vuotta)
Kari Lauri (2014 -
Kappalaiset
1.
kappalaiset
Ericus
Henrici Frosterus (1573-1604)
Petrus
Michaelis Arctophilacius (1607-10)
Georg
Johannis Wesilaxensis (1612-22)
Johannes
Olai Pictorius (1622-30)
Josephus
Matthie Mathesius (1630-48)
Kaarle
Pietarinpoika Kalling (1648-72)
Gabriel
Josefinpoika Mathesius (1673-83)
Petrus
Josephi Mathesius (1692-93
2.kappalaiset
Johannes
Floronius eli Florin (noin 1610)
Henricus
Erici Frosterus ( - 1616)
Gabriel
Petri Calamnius Calajokius (1631-43)
Henricus
Simonis Carlander (1643-48)
Jaakko
Jaakonpoika Teudoschovius (1648-75)
Kaarle
Kaarlenpoika Kalling (1675-89)
Aabraham
Eerikinpoika Falander (1691-97)
Gabriel
Gabrielinpoika Lithovius (1698-1702)
Johannes
Kaarlenpoika Prochman, toinen kappalainen (1685-91)
Pietari
Gabrielinpoika Calamnius, toinen kappalainen (1690-1716)
Johannes
Henrikinpoika Röring (1717-21)
Pietari
Prochman (1721-24)
Gabriel
Joosefinpoika Calamnius (1726-54)
Johannes
Wilander (1755-85)
Karl
meurling (1786-1817)
Johan
Gyllengerg (1820-26)
Elias
Robert Alcenius (1826-57)
Erik
August Montin (1858-64)
Jakob
Hemming (1866-96)
Juho
Heikki Ihalainen (1897-1902)
Aapeli
Kivioja (1902-09)
Aale
Johannes Sariola, nimitetty 1909 (1911-22)
Vilho
Heikki Kivioja (1923-40), virka lakkautettiin 1934
Nuorisopastorit
Tuomas
Pöyhtäri (1964-68)
Jorma
Niinikoski (1968-69)
Taisto
Mäkitalo (1970-72)
Tapio
Saunanen (1973-76)
Pitäjäapulaiset
vuodesta 1685 "3.kappalainen"
Pietari
Josefinpoika Mathesius (1654-92)
Josef
Gabrielinpoika Calamnius (1692-95)
Johannes
Heikinpoika Röring (1709-17)
Gabriel
Calamnius (1724-26)
Thomas
Ganander (1726-31)
Magnus
Westzynthius (1731-34)asui vuodesta 1743 Alavieskassa ja 1782
Reisjärvellä
Ylimääräiset
papit
Thomas
Ganander, kappalaisen viran armovuodensaarnaaja (1725-26)
Petter
Cajanus, kirkkoherran apulainen (1729-30)
Martin
laurin, kappalaisen apulainen (1735-39)
Johan
Wilander, kappalaisen apulainen (1748-55)
Johan
Salmenius, kirkkoherran apulainen (175-58)
Petter
Groen, kirkkoherran apulainen (1757-60)
Petter
Kjellin, kirkkoherran apulainen (1758-61)
Gabriel
Calamnius, kappalaisen apulainen (1760-63)
Johan
Gummerrus, kirkkoherran apulainen (1760-64)
Matthias
Pilen, kappalaisen arvovuodensaarnaaja, kirkkoherran apulainen
(1765-67)
Aron Matheisus,
kirkkoherran apulainen (1767-68)
Arvid
Mennander, kirkkoherran apulainen (1768-)
Karl
Meurling, kappalaisen apulainen, armovuodensaarnaaja (1778-85)
Johan
Salmenius, apupappi (1784-96)
Emanuel
Salmenius, kirkkoherran viran armovuodensaarnaaja (1797-09)
Simon
Björklöf, kirkkoherran apulainen (1800-06)
Johan
Lagus, kappalaisen apulainen (1806-09)
Isak
Grönfors, armovuodensaarnaaja (1806-09)
Jakob
Frosterus, kirkkoherran apulainen kappalaisen apulainen
(1809-16)
Johan Uhlbom, kappalaisen
apulainen, armovuodensaarnaaja (1810-19)
Nils
Peter Cajander, kirkkoherran apulainen (1816-21)
Matias
Voldstedt, armovuodensaarnaaja (1819-20)
Jaakob
Heickell, kirkkoherran apulainen (1821-23)
Samuel
Eöenius, kirkkoherran apulainen (1823-28)
Franss
Mikael Toppelius, kirkkoherran apulainen (1828-30)
Nils
Gustaf Malmberg, kirkkoherran apulainen (1830-33)
Anders
Nils Holmström, kappalaisen apulainen. kirkkoherran apulainen
(1831-35)
Gustaf Lovenmark,
kappalaisen apulainen (1833-34)
Lars
Herman Laurin, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Frans
Oskar Durchman, kirkkoherran apulainen (1835-37)
Anders
Israel Grottelin, kirkkoherran apulainen, virkavuodensaarnaaja
(1837-38)
Jaakob Hemming,
armovudensaarnaaja (1838)
Henrik
Vilhelm Vahlstein, armovuodensaarnaaja (1838-39)
Mikael
Reinhold Montin, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Ernst
Henrik Nikander, kirkkoherran apulainen (1840-43)
Gustaf
August Montin, kappalaisen apulainen (1848, 1851-52, 1856-58)
Karl
Adam Ottelin, kirkkoherran apulainen (1858-60)
oskar
Elis Petterson, kirkkoherran apulainen (1860-61)
knut
Gustaf Blåfeldt, virka- ja armovuodensaarnaaja (1861-66)
Herman
Maurits Inberg, armovuodensaarnaaja (1866-68)
August
Holmberg, armovuodensaarnaaja (1898)
August
Johan Frosterus, virkavuodensaarnaaja (1866)
Juhani
Gustav Snellman, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra, kappalaisen
apulainen (1876-83)
Johan Tanskanen,
kappalaisen apulainen (1878-80)
Julius
Snellman, kappalaisen apulainen (1880-81)
Johannes
borg, kappalaisen apulainen (1883)
martin
Edvard Snellman, kappalaisen apulainen (1883-86)
matti
Hiltula, kappalaisen apulainen (1883-86)
Antti
Adolf Gummerus, kappalaisen apulainen (1886-90)
Tuomas
Karppinen, vt. kappalainen (1891)
Kaarlo
Reetrikki Sorri, vt. kappalainen (1891)
Karl
Gustaf Mustonen, vt. kappalainen (1891-93)
Kustaa
Adolf Flod, vt. kappalainen (1893-97)
Juho
Anton Heilala, kirkkoherran apulainen, vt. kirkkoherra
(1898-1900)
Aale Johannes Sariola,
vt. kappalainen, armovuodensaarnaaja (1909-11)
Oskari
Torvela, vt. kirkkoherra (1919-20)
Sakari
Repola, papin apulainen (1940-luvun alussa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti