Kalajoen metallialan mestarit – Merenoja - Helanderit ja Friisit

 

Kalajoen metallialan mestarit – Merenoja - Helanderit ja Friisit

Muotokuvapiirroksen Jaakko Merenojasta on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

                                                             Olli Helander

Muotokuvapiirroksen Olli Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

                                                    Leonard Helander

Muotokuvapiirroksen Leonard Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Leonard Helanderin talon pienoismalli, jonka on tehnyt puuseppä Leo Takalo

Muotokuvapiirroksen Juhani Pohjanpalosta on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Kalajoella metallialan tuotanto laajeni suorastaan teolliseksi 1800-luvulla. Messinkivalun kehittäjäksi nousi monipuolinen yrittäjä, kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja. Hän otti vaimokseen ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären. Helanderin tuotanto siirtyi myöhemmin Ouluun, mutta osa tehtaista jäi Kalajoelle. Helanderin metalliverstaassa valmistettiin kynttilänjalkoja ja -kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Myös kirkonkelloja valettiin, ja messinkiset hevosenvaljaat olivat niin hyviä, että niitä ostettiin jopa Helsinkiin keisarilliseen talouteen. Helanderin ja Merenojan tuotteet tulivat kuuluisiksi ympäri maan korkeatasoisina ja hinnaltaan edullisina.

Valureita olivat Olli (1801-1886) ja Leander (1812-1874) Helander sekä Ollin pojat Klaes (1828-1909), Joakim Leonard (1831-1887) ja Evert Eliel (1844-1904) Helander. Monipuolisen ja korkeatasoisen tuotantonsa vuoksi he ovat olleet laajalti tunnettuja ja heitä sanottiinkin aikanaan "Pohjanmaan valtavalureiksi".

Helanderien työtä metallialalla jatkoi vuonna 1885 Kalajoelle perustettu metallipaja ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat, Juhani ja Tuomas, jotka olivat saaneet oppia Helanderin verstaalla. Heidän tehtaassaan valmistettiin samoja tuotteita kuin Helanderillakin, mm. kultavalutöitä, kynttiläkruunuja, lukkoja, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Siellä valmistettiin erikoisempiakin instrumentteja kuten maanmittauskoneita ja erilaisia asteikkoja. Myös raudasta alettiin valmistaa tarve-esineitä. Vuosisadan vaihteessa tehdas siirrettiin Kokkolan Ykspihlajaan, jossa se jatkoi toimintaansa.

Jaakko Merenoja – valtiopäivämies

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messinkivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynttilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

Jaakko Merenoja oli kauppamies ja omisti yhdessä erään toisen kalajokisen kauppatalonpojan kanssa "Liukas"-nimisen aluksen, mikä vei ruista ja potaskaa Ruotsiin ja tervaa, voita ja villalankoja Venäjälle. Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset ryöstivät Kalajoen laivoja. "Liukas" säästyi ryöstelyltä, koska se oli ajettu jokea ylöspäin turvallisen matkan päähän ja se oli naamioitu lepän oksilla. Merenoja oli osakkaana myös Kalaja-laivassa, mikä kierteli rahtia kuljettaen maailman meriä. Kalaja-laiva upposi vuonna 1885, kun toinen laiva ajoi sen päälle.

Jaakko Merenoja oli valittu moniin luottamustoimiin. Hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Hän olikin valtiopäivillä aktiivinen ja käytti 56 puheenvuoroa. Hän teki myös aloitteet Oulun ratahankkeesta, oluen valmistuksen ja myynnin saattamisesta kunnan päätettäväksi, Hän teki aloitteet myös mustalaisten ja laukkuryssien kiertämisen vastustamisesta.

Kalajoen historiaan mahtuu myös useita kaupunkihankealoitteita. Ensimmäisen teki talollisenpoika Juho Bäck 14.3.1865, jonka aloite Kalajoen Markkinapaikan perustamisesta kaupungiksi kaatui maapohjan omistuskysymyksiin. 8.3.1881 valtiopäivämies Jaakko Merenoja esitti Kauppalan perustamista Kalajoen suulle. Tämä Kalajoen, Alavieskan, Sievin, Ylivieskan ja Raution yhteishanke kaatui kuitenkin myös maapohjakysymyksiin sekä siihen, että Pohjanmaan rata oli jo hahmottumassa Ylivieskaan.

Merenoja kirjoitti myös lehtiartikkeleita muun muassa oululaiseen Kaiku-lehteen. J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja heinien suhteen.) 01.01.1890 nro. 84 Kaiku
J.Merenoja. Kirjoituksia maanviljelyksen alalta. Kalajoki. (Neuvoja ohraviljelyksen suhteen.)
01.01.1890 nro. 84 Kaiku

Uskonnollisesta vakaumukseltaan Jaakko Merenoja oli hartaita heränneitä.

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:
1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä
1655 Sipinpoika Laurila
1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala
1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä
1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä
1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä
1872 Jaakko Merenoja
1877-1878 Jaakko Myllylä
1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Kalajoen Helanderit – messinkivalun mestarit

Olli Helander – valtiopäivämies

Vahvat perinteet

Metallivalulla oli Kalajoella vahvat perinteet. Kalajokiset messinkivalutyöt, kynttiläkruunut ja – jalat olivat vuosisadan puolivälissä yli maan tunnettuja, tasoltaan hyviä ja huokeita. Tuotanto keskittyi messinkivaluun, minkä kehittäjäksi Kalajoella nousi monipuolinen yrittäjä ja kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja (1825-1912). Hän valmisti kynttilänjalkoja, ja –kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Hän oli esimerkillinen maanviljelijä.. Hän avioitui ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären kanssa. Helandereiden suvusta tuli varsinainen messinkivaluteollisuuden kehittäjä Kalajoella.

Helanderit

Heikki Helanderin poika Olli Heikki syntyi 21.4.1801 Ylivieskassa ja kuoli 17.5.1886 Kalajoella. Hän avioitui 6.5.1821 talontyttären Maria Vedenojan kanssa, joka oli kotoisin Kalajoen Käännänkylästä. Olli Helander muutti asumaan vaimonsa kotitaloon Aksilaan. Olli Heikki Helanderin sanotaan saavuttaneen tarmokkaan itseopiskelun avulla laajat tiedot. Hän oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Hänen talonsa Aksila oli aikanaan mallitilana ympäristölleen. Hän oli myös teollisuudenharjoittaja, messinkivaluri, hopea- ja kultaseppä. Palkatun työvoiman ja kahden vanhemman poikansa kanssa hän valmisti konepajassaan messinkiteoksia mm. hevosenvaljaita, kirkonkruunuja, kynttilänjalkoja sekä hopeatöitä, aisa- ja ruokakelloja. Heidän töitään ostettiin Helsinkiin keisarillisiin sekä kuvernöörin huoneisiin. Olli Helander valittiin Salon tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville.

Olli Heikki Helanderin ja Maria Vedenojan lapsia oli mm. Klaes Engelbert, syntynyt 1828 Kalajoella ja kuollut 1909 Oulussa. Joachim Leonard oli syntynyt 1831 Kalajoella ja kuollut 1887 Kalajoella. Josefiina Amaalia oli Antti Santaholman vaimo. Josefiina syntyi Kalajoella 25.9.1834 ja kuoli 16.5.1914 Kalajoella. Olli yritti ohjata poikia opintielle ja lähetti heidät Raaheen kouluun. Toinen heistä karkasi sieltä ja toinenkin kieltäytyi jatkamasta lukuja. Nyt pojat saivat täydellä todella ryhtyä mielipuuhaansa "viilauksella leikittelemiseen". Kun vuonna 1844 isä Olli lähti Helsinkiin kuukauden ajaksi myymään tuotteitaan niin pojat ostivat sillä aikaa kuparia, valoivat sen messingiksi ja edelleen kynttilänjaloksi. Tästä sai alkunsa heidän ennen pitkää huomattavaksi muodostunut teollisuudenharjoituksensa. Kun isä palasi matkaltaan ja näki valmiiksi tehtynä 30 paria kynttilänjalkoja ja vielä 30 ruplaa rahaakin, hän antoi valutyöt kokonaan poikien huoleksi. Ahkera työnteko alkoi. Valettiin, viilattiin ja sorvattiin kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla, niin ettei tahdottu syömään joutaa.

Leander Heikinpoika Helander eli Tilvis (1812-1874), Ollin nuorempi veli tuli Kalajoelle veljensä houkuttelemana. Hän asettui ensin Ollin luo Aksilaan, ja 1940 hän osti Tilviksen talon Kalajoen toiselta puolelta ja harjoitti siellä valamista. Veljekset tekivät edelleen yhdessä ismmota ja suuritöisimmät valut. Leanderin kerrotaan olleen kellosepän opissa Pietarissa, ja sanotaan, että hän olisi ollut veljeään taitavampi kulta- ja kellosepäntöissä.

Valurit oli käytännössä itseoppineita, vaikka tiedetään, että suvussa oli valureita jo aiemmin. Alkujaan valaminen opittiin Kokkolan pitäjässä, Kaarlelan Kaustarissa, ja valutaidot siirtyivät suvussa viisi sukupolvea eteenpäin. Vanhemmat veljekset oppivat isältään messivalun perustaidot; isä valoi nappeja, tikkuja ja asiakelloja. Oletettavasti tässä vaiheessa valaminen oli kuitenkin talonpoikaista tarve-esineiden valmistusta.

Helanderien valimolta käytiin myyntimarkoilla pari kertaa vuodessa, ja matkat kestivät vähintään kuukauden päivät. Matkat suuntautuivat ympäri Suomea: Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, Viipuriin, Pietariin, Kuopioon ja Tornioon. Lisäksi he tekivät valutöitä tilauksesta, kuten lukuisia kynttiläkruunuja, alttarikynttilänjalkoja, kelloja, kirkonkelloja, kynttilänjalkoja, hevosvaljakoiden messinkiosia ja purjelaivojen metalliosia.

Suuria tilauksia

Pojat olivat niin innoissaan, että Klaes osti v. 1847 Kokkolasta viipurilaiselta kauppiaalta kaksi kuormaa kuparia, johon kaikki markkinarahat hupenivat isän suureksi harmiksi. Kupari oli kuitenkin tuiki tarpeellista, sillä jo samalla viikolla tuli Turusta kiireellinen 500 kynttilänjalkaparin tilaus. Valutöitä myytiin myös Helsinkiin ja Viipuriin saakka. Klaes valmisti myös metallitarpeet laivoihin. Kauppaneuvos Malm Pietarsaaresta otti yhteyttä Helandereihin ja tilasi heiltä naulat rakenteilla olleeseen laivaansa. Se oli suuri tilaus, jonka täsmällisestä toimittamisesta saatiin erikoista kiitosta. Sitten tuli Kokkolasta kauppaneuvos Donnerilta kysely, josko Aksilassa uskallettaisiin ruveta valamaan hänen laivansa ruorisaranoita. Klaes vastasi epäröimättä suostuvansa jos saa aineet ja mallit. Ne tulivatkin, mutta Klaes huomasi heti, että raaka-aineet ovat huonoa aineista valaa. Hän päätti panna itseltään lisää. Isä-ukko oli huolissaan, mitä tästä tulisi, mutta Klaes muurasi pihalle valu-uunin. Muuraaminen kesti kaksi päivää.. Kolmantena päivänä syntyi jo pari saranaa. Vaikeuksia oli voitettavana ennekuin saranoihin saatiin reiät lopulta suuren tahkon avulla. Tehtiin vaativaa työtä sangen alkeellisin välinein – mutta uskallusta ja kekseliäisyyttä ei puuttunut.

Klaes muutti Ouluun ja hänen tehtaassaan oli enimmillään jopa kymmenen sorvia käynnissä. Kirkonkelloja valettiin yhteensä n. 30 kpl, ja paljon töitä antoivat valtion laivanrakennuksen tarpeisiin tehtävät työt. Klaes myi tehtaansa ja palasi Kalajoelle vuonna 1882 toimien loppuikänsä kauppiaana.

Olli Helander eli Veten-Ollin nimi sidottiin kansan suussa myös Kalajoen kirkonkelloihin, joita hän ei valanut. Kalajoen kirkonkellojen näet sanottiin moikkaavan: "Pala laijasta, pala laijasta … minkä kokonen, minkä kokonen? – Veten-Ollin nokan kokonen". Tämä V.H. Kiviojan muistiinmerkitsemä hokema liittynee Helandereiden "visuuteen" säästäväisyyteen. Helanderilla sanottiin olleen tallissaan monta hevosta, mutta hän aina kulki 13 kilometrin kirkkomatkan jalkaisin. Veten-Ollin visuus johtui suurista takuuveloista, joita hän oli joutunut maksamaan silloista rahaa 18 000 ruplaa. Sillä työvauhdilla ei kestänyt kovinkaan kauan kun talon takuuvelat oli saatu maksetuiksi.

Helandereiden työtä metallialalla Kalajoella jatkui v. 1885 "Veljekset Friis". Sen perustajana olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

"Kalajoen valtavalurit"

Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassaan Vanha Raahe näin: "Mutta oikein metallitaituri, kuparin ja messingin muokkailija ja vaskenvalaja oli Efraim Tilvis, joka oli kotoisin Kalajoelta ja siellä oppinsakin saanut suuressa valuri- ja metallisepän liikkeessä. Kalajoki oli ennen sellainen paikka, jossa valmistettiin vaikka mitä. Siellä Meronjallakin valettiin kirkonkelloja sekä kynttiläkruunuja, samoin Vedenojalla ja sitten Friiseillä. Kalajoelle pohjustikin sitten koko Pohjois-Suomen messinki- ja valuteollisuus. Siellä Oulun entinen valtavaluri Klaes Helanderkin oli oppinsa saanut. Tilvis oli aikoinaan Raahen suurin metallimestari."

Kalajoen puukot

Metallista valmistettiin Kalajoella 1800-luvun alkupuoliskolla monenmoisia tuotteita mm. aseita, pistooleja ja veitsiä. Puukkoja valmistettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kalajoki ja Kauhava olivat kuuluisimpia Pohjanmaan puukkoteollisuuden paikkoja. Venäjän keisari Alensanteri II:lle luovutettiin ns. keisarinpuukko. Tupen valmisti taitava haapavetinen mies. Tuohipään ja heloitukset, vyön ja sen koristeet heloineen sekä solituksen kultauksineen teki Olof Helander.


Helandereiden toiminnan huippukautena 1860- ja 1870-luvuilla puukkojen valmistus oli keskittynyt Kalajoella heille. Kalajoella puukon valmistusta jatkoi Ylikäännän kylässä Fredrik Haapasaari, joka oli ollut Helandereiden palveluksessa. Haapasaari opetti puukon valmistusta Friisien metallikoulussa 1890-luvun alussa. Puukoilla oli laajat markkinat aina Ruotsia myöten.

Alkuperäinen ja aito kalajokinen puukko on varustettu tuohipäällä, messinkisellä yläholkilla ja alahelalla, jotka on kaiverruksin koristeltu. Tuppi on suora, varustettu yläpäästä helalla ja sen suippoa pyöreähköä kärkeä ympäröi messinkilevystä taivutettu suojus.

Helandereiden töitä on myös Presidentin linnassa. Neljä paria 9-haaraisia kynttelikköjä, joiden korkeus on 70 cm. Ne on ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentin linnassa on myös pöytäkello, mikä on kullattua pronssia. Se on Helandereiden valmistama ja ostettu Kalajoelta vuonna 1859. Presidentinlinnassa on kaikkiaan Helandereiden valmistamia pöytäkelloja neljä ja seinäkelloja kaksi.

Helandereiden töitä on myös Kalajoen kirkossa, jossa on alttarin 15-haarainen kynttelikkö, saarnatuolin reunalla olevat 5-haaraiset kyntteliköt, sivuseinien lampetit, urkujen luona olevat kruunut, sakastissa oleva kastemalja, ovien kahvat, salvat ja säpit sekä kirkkomaan porttien messinkipallot.

Juhani Antero Pohjanpalo – tehtailija

Juhani Antero Pohjanpalo oli insinööri ja tehtailija, joka syntyi Kalajoella 24.4.1866 ja kuoli 1.6.1931 Pietarsaaressa. Juhani Pohanpalo oli lukkari Johan Friisin ( myöhemmin Pohjanpalo) ja Katariina Margareetta (Kaisa) Iso-Pöntion lapsi. Juhani Pohjanpalo varttui Kalajoella, jossa hänen isänsä Johan Friis oli lukkari sekä harjoitti myös liiketoimintaa. Alkeisopetuksen hän sai ykstyisessä koulussa ja 11-vuotiaasta saakka hän loma-aikoina harjoitteli messinkivalajan pajassa, jotka työt kiinnostivat häntä oppikoulua enemmän. Hän pääsi oppilaaksi Helenaderin metallipajaan, jossa sitten työskenteli muutamia vuosia. Käytyään Oulun kauppakoulun 1884 hän perusti 17-vuotiaana Kalajoella oman metallipajayrityksen.

Pian hän sai kumppanikseen Tuomas-veljensä, jonka kanssa hän 1885 vahvisti yrityksen toiminimeksi Weljekset Friis. Vuonna 1886 hän perusti Kalajoelle tiilitehtaan. Veljesten yrityksessä vaikutti myös isä Johan Friis ja ennen pitkää yritykseen liittyi myös Matti-veli. Liikettä laajennettiin vähitellen, kunnes ulkomaisen kilpailun kasvaessa siihen yhdistettiin myös rautavalimo. Seuraavan laajennuksen tuhosi tuli, mutta veljekset uurastivat nopeasti uuden pajan, jossa 1993 työskenteli 40 miestä. Kasvua hillitsi suoran rautatieyhteyden puute. Yritys perusti uuden konepajan Kokkolaan Ykspihlajaan, jossa oli rautatieyhteyksien lisäksi satama.

Juhani Pohjanpalo siirtyi uuden konepajan johtoon. Tuomas Pohjanpalon muutettua Yksipihlajaan 189 Juhani Pohjanpalo sai keskittyä tekniseen johtamiseen. Tehtaassa valmistettiin höyrypursia, pannuja, kirkonkelloja, tervauuneja, lämmityslaitoksia ja rautatievaunuja. Liike omisti useita patentteja terva- ja metalliteollisuuden sekä meijeri- ja maatalouslaitteiden alalla. Kalajoella konepajan yhteydessä toimi pari vuotta ammatillinen koulu, jossa myös Juhani Pohjanpalo toimi opettajana. Hän perusti Kalajoelle myös yksityisen tytöille tarkoitetun kansakoulun.

Perheyhtymään perustettiin Suomen köysitehdas 1901, siihen liittyvä kookosmattokutomo 1908 ja laivatelakka 1910, jotka myös toimivat Ykspihlajassa. Toiminimi monipuolisti tuotantoaan; se harjoitti maataloutta ja sille perustettiin myös rautakauppa, höyrymylly, tiilitehdas sekä graniittilouhimo (Pohjanmaan myllynkivitehdas), jonka tuotteet suunnattiin lähinnä vientiin Englantiin. Köysitehdas, jonka rakennukset olivat laajuudeltaan pohjoismaiden  suurimpia tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Friis-nimi säilytti yritysten nimissä, vaikka omistajat suomensivat sukunimensä Pohjapaloksi Snellmanin päivänä 1906.

Pohjanpalot alkoivat valmistaa myös vene- ja muita moottoreita erityisesti Venäjän markkinoita silmällä pitäen. Tuotantohaaran otti johtaakseen Juhani Pohjanpalo. Yritykset kärsivät vaihtelevissa olosuhteissa myös takaiskuja ja 1913 emoyhtiön omaisuus piti luovuttaa velkojille. Veljekset perustivat seuraavana vuonna uuden osakeyhtiön, minkä jälkeen Yksipihlajaan rakennettiin uusi konepaja sekä rauta- ja pronssivalimo. Vuonna 1914 Juhani Pohjanpalo oli perustamassa myös Pohjanmaan Insinööritoimistoa ja oli suunnittelemassa sahalaitoksia, myllyjä ja maalitehtaita. Vuonna 1928 Friisin Ykspihlajan tehdasrakennukset tuhoutuivat tulipalossa, mutta tien toiselle puolelle rakennettiin kohta uudet tuotantotilat.

Juhani Pohjanpalo osallistui Tuomas-veljensä rinnalla kaikkiin suomalaisuusaatetta tukeviin rientoihin Keski-Pohjanmaalla. Hän oli Kokkolan Suomalaiset-yhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja joitakin jaksoja. Suomalaisten suurissa hankkeissa hän oli perustamassa Kokkolan yhteiskoulua, emäntäkoulua, Keski-pohjanmaan maanviljelysseuraa (1903), Keski-Pohjanmaan osuuskauppaa, Keski-Pohjanmaan kirjakauppaa (1908) ja Kokkola-letteä kirjapainoineen. Hän ajoi pontevasti Kokkolan suomalaisen kansakoulun kunnallistamista. Hän oli mukana muutaman vuoden toimineen Keski-Pohjanmaan säästöpankin toiminnassa, samoin Maanviljelys ja teollisuuspankin Kokkolan toimipisteen sekä Kansallis-Osake-Pankin Kokkolan konttorin perustamisessa.

Kokkolan kaupunginvaltuustossa hän oli 1925-33. Kaupungin rahatoimikamarissa hän oli 1913 ja valittiin myös Kokkolan ensimmäiseen kaupunginhallitukseen 1930. Seurakunnalliseen elämään hän osallistui Kokkolan kirkkoneuvostossa ja – valtuustossa sekä kuului myös seurakuntatalon rakentamiseksi 1929 asetettuun komiteaan. Hän oli perustamassa kokoomuspuolueen Kokkolan yhdistystä ja oli sen aktiivisimpiä jäseniä, mutta hänestä tuli myös äärioikeistolaisen Suomen Lukon ja Lapuan liikkeen kannattaja. Juhani Pohjanpaloa pidettiin Kokkolan suomalaisten omatuntona.

Vaikka hän oli Tuomas-veljeään kiivasluonteisempi oli hän kuitenkin helposti leppyvä, oikeudemukainein ja kunniallinen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhdeksän lasta, joista Vieno tytär avioitui kirjailija Veikko Antero Koskenniemen kanssa. Juhani Pohjanpalon puoliso oli Hilma Amanda Pahikkala, joka kuoli Kokkolassa 5.5.1944. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika Pahikkala ja Susanna Amanda Ollintytär Helander.

Friisien konepaja

                                                             Jaakko Friis

                                                  Tuomas Friis- Pohjanpalo

Helanderien työtä metallialalla jatkoi v. 1885 Kalajoelle perustettu ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Juhani aloitti uransa jo koulupoikana työskennellen loma-aikoina Leonard Helanderin verstaalla. Käytyään Oulun kauppakoulun hän 17-vuotiaana aloitti oman liikkeen Kalajoella ja sai pian avukseen kauppa-alalla toimineen veljensä Tuomaan. Yhdessä he sitten lokakuussa 1885 perustivat edellä mainitun toiminimen. Friisien konepaja herätti näin henkiin taantumassa olevan valuteollisuuden. Poikien tukena ja apuna oli myös isä-lukkari Johan Friis, joka näytti olevan ehkä enemmänkin kiinnostunut liiketoiminnasta kuin varsinaisesta lukkarin ammatistaan. Saatuaan ”kivulloisuutensa vuoksi” v. 1881 apulaisen kiertokoulun pitoon hänellä oli enemmän kuin ennen aikaan liiketoimilleen, Vuonna 1888 liittyi myös lukkarin nuorin poika Matti yritykseen tullen sen kolmanneksi osakkaaksi.

Friisien pajan pinta-ala oli 25 neliötä. Siinä oli ahjo, messingin sulatusuuni ja pari ruuvipihtiä. Kun konevoima tuli käyttöön siirrettiin paja läheiseen rakennukseen. Siihen sijoitettiin neljä viilauspenkkiä sisältävä viilaushuone, jossa oli yksi sorvi. Konehuoneessa työskenteli 8 hv, höyrykone. Pajassa valmistettiin pääasiassa kultavalutöitä, kynttilänjalkoja ja – kruunuja, keittiöhuhmareita, lukkoja, kahvoja tiukuja, kulkusia, ajokaulujen siloituksia ym. talous- ja rakennustarpeita, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita eli paljolti samaa mitä Helanderitkin olivat tehneet. Erikoisuuksiakin oli, kuten maanmittauskoneet, asteikot ym. instrumentit. Markkina-alueena oli koko maa, ja harvat olivat ne markkinat, joilla Kalajoen metalliteollisuustuotteita ei ollut myytävänä. Mutta liikennevälineiden parantuessa kilpailu koveni. Siksi tuotevalikoimaa laajennettiin ja alettiin valmistaa raudasta erilaisia tarve-esineitä, patoja, kannuja, painoja, hautaristejä jne. Mutta ennen kuin rautavalimo oli saatu täysin valmiiksi, se paloi, Tuotantoa oli ehditty harjoittaa parisen kuukautta. Vahingot olivat 10 000 mk ja koska kaikki oli vakuuttamatonta, isku oli ankara.

Mutta toimintaa päätettiin jatkaa. Aluksi toimittiin vuokrahuoneissa ja käynnistettiin maanhankinta uutta tehdasta varten. Äänestyksen jälkeen Kalajoen kirkonkokous vuokrasi v. 1890 Friisien rautavalimoa varten lukkarinpuustellin maasta vajaan kahden tynnyrinalan maa-alueen. Vuokra-aika oli 50 vuotta. Tuomikapituli ei tätä päätöstä hyväksynyt, v. 1892 Friisit halusivat ostaa koko puustellin ja ehdottivat, että ostaisivat seurakunnalle lukkarinpuustellin jostakin muualta. Kiskonkokous suostui ottamaan vaihdossa vastaan Helanderin perillisten talon ja valitsi arviomiehet laskemaan välirahan suuruutta, Tämä hanke kuitenkin kaatui kirkonkokouksessa lokakuussa 1893. Lukkari Friis koetti ”lämmittää” seurakuntaa vaihdolla myönteiseksi tarjoamalla talven ajaksi kirkkoon rautakamiinat lämmittelylaitteiksi, joita kirkossa ei lainkaan ollut. Enemmistä torjui tämänkin tarjouksen.

Mutta Friisit eivät lannistuneet. Marraskuussa 1893 he olivat kirkonkokouksessa ehdotuksella, että lukkarinpuustellin naapurina olevan Jussilan maasta suoritettaisiin tilusvaihto ja lukkarinpuustellin maalla ollut tehdasalue tulisin näin Friisien omistukseen. Tähän kirkolliskokouksen enemmistö suostui, Senaatti kuitenkin kumosi päätöksen v. 1895. Friisit halusivat uusintakäsittelyä Kalajoen kirkonkokouksessa tässä kuitenkaan onnistumatta. Senaatin suostumuksella – Friisien ilmeisesti vedottua siihen – uusintakäsittely toteutui tammikuussa 1896 ja kirkonkokouksen enemmistö suostui mainittuun tilusvaihtoon lisäehdolla, että Friisit kustannuksellaan palovakuuttavat koko lukkarinpuustellin, mihin Friisit olivat alun perinkin tarjoutuneet. Näin Veljekset Friisin sinnikäs ja peräänantamaton taistelu tuotti toivotun tuloksen.

Itse asiassa näyttää siltä, että Friisit toimivat varsin mielivaltaisesti alusta alkaen. Paja sijaitsi alun perin lukkarinpuustellin tiloissa ja tuhoutui noin b. 1889-90. Koska teollisuuslaitos oli palonarka, ei seurakunta mielellään sen pitoa puustellissa hyväksynyt, ja sen vuoksi lupakysymys tuli mukaan, Friisit halusivat varmistaa toiminnan ja rakensivat uuden tehtaan heti ”samalla paikalle” jo vuoden sisällä, kuten historiikki kertoo. Siihen hankittiin uusi rautasorvi, porakone ja palkattiin vierastakin työvoimaa 4-5 henkeä. Vuonna 1893 työvoimaa oli jo 40 henkilöä, ja tehtaan työalue oli laajuudeltaan 900 m2. Konepajasta oli tullut mittava tehdas. Friisit olivat siten saattaneet seurakunnan kiusallisen tosiasian eteen ja siten pakottivat kirkonkokouksen ja viime kädessä senaatinkin tahtoonsa.

Friisien teollisuuden pääsuunnaksi oli näin tullut rautateollisuus. Lukkari Friis oli seurakunnan luvalla ottanut puustellin maalla olevassa myllyssään käyttöön höyryvoiman v. 1883. Nyt 1890-luvulla valmistettiin Friisien valimossa jo höyrykoneita, tervauuneja, kirnuja, saha- ja myllynkoneita, höyrypuristimia jne. Tehtaan ripeän kasvuun vaikutti rautatien valmistuminen Ouluun. Täten tuli mahdolliseksi lähettää raskaitakin tuotteita kauas. Raaka-aineet tuotiin pääasiassa meritse Kalajoelle. Rautatien kaukaisuus oli kuitenkin ongelma. Rahtikustannukset olivat korkeat kuljetettaessa raskita tuotteita 38 km:n päähän Sievin asemalle. Tämä seikka pani tähyilemään parempaa sijoituspaikkaa tehtaalle, Tällainen löytyikin Ykspihlajasta, missä Friisien tuotanto alkoi v. 1895. Kalajoki jäi tuotannoltaan sivupisteen asemaan, ja tuotanto siellä lakkasi kokonaan v. 1911. Tähän mennessä Friisien tuotteet olivat saavuttaneet maanmainetta. Teollisuusnäyttelyssä Viipurissa 18887 ja Vaasassa 1893 ne voittivat palkintoja.

Hintaluettelo Friisien konepajalta

http://digi.lib.helsinki.fi/pienpainate/binding/343852#?page=1

Friisin konepaja

Weljekset Friis Oy

https://www.porssitieto.fi/osake/lisaa/friis.shtml

Tukkijoella – Kalajoella!

Taiteilija Heimo Sova on maalannut taulun Tukkijoella

Suomen kesäteattereiden ehkäpä suosituin esitys on Tukkijoella-näytelmä. Siiponjoen uitot Tukkijoella näytelmän pohjana Harva tietää Tukkijoella näytelmän syntyhistorian. Siiponjoen uitot Kalajoella ovat Tukkijoella näytelmän pohjana. Kirjailija Teuvo Pakkala tuli töihin Friisin konepajalle Kalajoella ja oli mukana Siiponjoen uitoissa ja kirjasi niistä ajatuksia näytelmäänsä. On valitettavaa, että Siiponjoen uitoista on kirjallista tietoa erittäin vähän ja ne henkilöt, jotka jotain uitoista olisivat muistaneet ovat jo manan majoilla. On kuitenkin todennäköistä, että Joensuun talo Rahjassa oli näytelmän Pietola. Tässä vaiheessa minun on kuitenkin jätettävä muut arviot vähemmälle ja pyrittävä selvittämään asioita ajan kanssa. Täydennän kirjoitustani, mikäli saan asiasta lisää tietoa.

Kansallisromantiikkaa

Tukkijoella on kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Merikannon nostalgiset melodiat, lettipää liinatukat, komeat ja vahvat miehet, suomalaista suoruutta ja rakkautta - niistä eväistä on tehty Tukkijoella, jonka ääressä huokaavat ainakin ne suomalaiset, joilla on vielä oma kosketus maaseutuelämään ennen koneaikaa. Pietolan talossa ei paljon tukkilaisia suvaittu, kulkujätkiä, jotka eivät pysy aloillaan. Näytelmä kertoo tukkilaisista, jotka uittotöissään saapuvat pienelle paikkakunnalle. Myöhemmin rikkaaksi talollisen pojaksi paljastuva Turkka on työnjohtaja, hänen reippaana adjutanttinaan Huotari. Pietola-niminen talonpoika inhoaa tukkilaisia, mutta hänen tyttärensä Katri rakastuu Turkkaan, mökintyttö Anni Huotariin ja renki-tukkilainen Tolari kaupustelija-Maijaan. Koomisia hahmoja ovat juoruakat ja Rättärin hengenheimolaiset Poro-Pirkko ja Pahna-Maija sekä "lyhytjärkinen poika" Pölhö-Kustaa.

Pietola on velkaantunut Rättärille, eräänlaiselle oikeusapumiehelle, joka havittelee myös Katria. Väärinkäsitysten ja kommellusten kautta Rättäri osoitetaan lopulta roistoksi ja kaikki rakastavaiset saavat toisensa ja Pölhö-Kustaa pääsee Pietolan holhotiksi.

Näytelmän laulut ovat sanoittaneet Otto Manninen, Larin Kyösti ja Kaarlo Halme. Sävellykset teki Oskar Merikanto. Tämä kesäteattereiden kestosuosikki edustaa aikansa populaarikulttuuria, suomalaiskansallista tukkilaisromantiikkaa, jota arvostelijat väheksyivät, mutta kansa rakasti. Tukkijoella menestyi laitosteattereissakin vielä 1970-luvulla. Kotimainen elokuvateollisuus muokkasi Pakkalan tekstistä kolme elokuvaversiota (1928, 1937, 1951).

Näytelmän synty

Teuvo Pakkala (1862-1925) kirjoitti kesällä 1896 Otavaan kustantajalleen Alvar Renqvistille: "Minulla on (vaan elä Jumalan nimessä hiisku hiirellekään!) valmistumassa pieni 3-näytöksinen näytelmä "Tukkipojat". Sain päähäni yhtäkkiä pistää se paperille. Mielestäni tuntuu se välttävältä. Sen ääressä olen istunut, että tuoli kuumana."

Pakkala oli tuolloin jo tunnustettu prosaisti. Esikoisteos ”Lapsuuteni muistoja” oli ilmestynyt 1885. Se otettiin hyvin vastaan, mm. Juhani Aho näki Pakkalassa kyvykkään realistisen kirjallisuuden edustajan.
Pakkalan toinen teos, ”Oulua soutamassa”, ilmestyi tammikuussa 1886, ja teokseen suhtauduttiin esikoistakin myötämielisemmin. Kirjailijaa rinnastettiin Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, ja hänen lahjoinaan nähtiin "suomen kielen hienouksien, rahvaan kompauksien ja vilkkaiden, rattoisien kuvauksien piirtämisessä".

Kalajoella tullut näytelmäidea työnsi syrjään tekeillä olleen romaanin ”Pieni elämäntarina” (1902). Syksyllä 1898 Tukkijoella-käsikirjoitus oli valmis otettavaksi Suomalaisen teatterin 37. näytäntökauden ohjelmistoon. Näytelmä osoittautui kuitenkin dramaturgi Jalmari Finnen mukaan niin heikoksi, että harjoitukset lopetettiin alkuunsa. Pakkala yritti muokata näytelmää uusiksi, mutta laihoin tuloksin. Hän kirjoittikin masentuneena Larin-Kyöstille kyllästyneensä koko touhuun ja päättäneensä panna sen "toistaiseksi pöydälle tai oikeammin pöydän alle. Se ei tyydytä - paska!" Suutari pysyköön lestissään, kirjailija huokasi kitkerästi.

Bergbom alkoi ohjata

Bergbom tarttui näytelmään uudelleen syksyllä 1899. Hän teki käsikirjoitukseen muutoksia ja vaati mukaan lauluja. Larin-Kyösti, Otto Manninen ja Kaarlo Halme kirjoittivat laulujen sanat, jotka Oskar Merikanto sävelsi. Tilannesidonnaisuutta kuvaa hyvin myös se, että koska päähenkilöä Turkkaa näyttelevä Kaarle Halme ei osannut laulaa, hänelle ei lauluja kirjoitettu, vaan parhaat menivät Huotaria esittävälle "sulavasointuiselle tenorille" Aleksis Rautiolle.

Bergbom ja Finne eivät uskoneet näytelmän menevän viittä kertaa enempää. Teatterimiesten ällistys olikin suuri, kun Tukkijoella meni täydelle salille 43 kertaa ensimmäisen näyttämökauden aikana. Pakkala kirjoitti tyytyväisenä Otto Manniselle 13.10.1899 ensi-illan tunnelmista: "Hillitty premiääriyleisökään ei voinut hillitä itseään, vaan joutui tietämättään äänekkääseen nauruun illan kuluessa". Koskaan aikaisemmin ei Tukkijoen kaltaista kassakappaletta ollut nähty suomalaisessa teatterissa. Mutta kun yleisö otti näytelmän omakseen, arvostelu pilkkasi.

Menestyksen salaisuus

Sata vuotta kriitikot ovat pohtineet Tukkijoen menestystä. Tukkijoella näytelmä perustuu välittömään kansanomaiseen huumoriin ja näyttämöllisen esityksen luontevuuteen, vilkkauteen ja vauhdikkuuteen. Jalmari Finne näki puolestaan Tukkijoen lumouksen syyksi henkilöiden reippaan ja miellyttävän henkilökuvauksen, naiivin romanttisuuden, hyvän ja pahan selvän erottamisen henkilöissä ja ennen kaikkea muuta "Tuulantein" ihmeellisen lumousvoiman. Pakkala loukkaantui arvostelusta, jonka mukaan Tukkijoen menestys oli Bergbomin, Mannisen ja Merikannon ansiota. Kuin näyttääkseen hän kirjoitti satiirisen näytelmän Kauppaneuvoksen härkä (1901), joka sai suhteellisen myönteisen vastaanoton, vaikka jäi kauaksi Tukkijoen menestyksestä. Sen paremmin ei onnistunut laulullinen komedia Meripoikia (1913), jolla Pakkala tavoitteli uutta menestystä korjatakseen ainaista rahapulaansa ja taloudellista ahdinkoaan.

Kolmesti filmattu

Tukkijoella on filmattu kolme kertaa. Ensimmäisen, Erkki Karun käsikirjoittaman elokuvan ohjasivat Axel Slangus ja Wilho Ilmari 1928. Turkkana näytteli Urho Somersalmi, Pietolan Katrina Ellen Sylvin ja Rättärinä Eino Salmela. Arvostelu kiitti elokuvan kansanhuumoria ja replikointia, mutta moitti ohjausta. Elokuvan ensi-illan aikaan Suomen kansallisteatterissa - joksi Suomalainen teatteri oli vaihtanut nimensä - näytelmää esitettiin 300. kerran. Kritiikin nuivasta suhtautumisesta huolimatta elokuva oli sen vuoden menestyksekkäimpiä.

Toisen kerran Tukkijoella filmattiin 1937. Ohjaus oli Kalle Kaarnan, käsikirjoitus Vilho Heinämiehen ja pääosissa Kyösti Erämaa, Kirsti Hurme, Eero Roine ja Toppo Elonperä. Elonperä sai kiittävän arvostelun Tolarin roolista ja elokuvaa pidettiin filmillisenä vaikkakin vähän sekavana. Valitettavasi elokuvan kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Kahden ensimmäisen Tukkijoella-elokuvan ulkokuvaukset tehtiin Iitissä. Kolmannen, Roland af Hällströmin ohjaaman version (1951) Ilomantsin Hattuvaarassa ja Koitajoella sekä Enon Pamilonkoskella, joka valjastettiin tuottamaan sähköä seuraavana vuonna.

Teuvo Pakkalan elämänvaiheet

Teuvo Pakkalan isä Juhana Erik Frosterus oli ammatiltaan kultaseppä, mutta harrasti myös kuvanveistoa. Äiti Anna Sofia Turdin oli samoin käsityöläissukua, sillä hänen isänsä oli puuseppä. Pakkalan isänisä oli paikallista kuuluisuuttakin saavuttanut laivanvarustaja. Pakkalan lapsuus oli ankea, sillä hänen isänsä oli perso viinalle. Siitä joutuivat viisi lastakin kärsimään, ja isän ollessa retkillään sairasteleva äiti sai kantaa vastuun perheestä. Nälkävuosien aikana perheen asuntona oli yhden huoneen hökkeli, ja Teuvo joutui käymään kerjuulla. Isän alkoholinkäyttö teki alun perin käsityöläisperheestä köyhälistöä. Pakkala pääsi ylioppilaaksi 1882. Hän yritti aluksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa lääketieteen, kielten ja historian opintoja, mutta ne eivät oikein innostaneet. Hän vietti vuoden Oulun tarkk’ampujapataljoonassa, kokeili maanviljelyä velaksi hankitulla tilalla ja työskenteli lehtimiehenä. Pakkala avioitui Agnes Tervon kanssa 13. joulukuuta 1889. Agnes kirjoitti nimimerkillä, joskin pelkästään harrastuksen vuoksi.. Perheeseen syntyi kaksi lasta: Samuli ja Erkki. Pakkalan perhe muutti Helsinkiin 1894. Pakkala työskenteli kymmenen vuotta Otavassa kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Hän käänsi mm. norjalaista kirjallisuutta mutta hankki lisätuloja myös opettamalla suomea Suomalaisen Teatterin näyttelijöille ja kääntämällä valtion asiakirjoja. Pakkala sai valtion kirjallisuuspalkinnon 1895. Pakkala sai kirjallisuuspalkinnot vuosina 1901 ja 1903, mutta raha-asiat olivat huonolla tolalla. Hän muutti Kokkolaan ja toimi 1904–1907 Suomen köysitehtaan edustajana tuskastuttuaan kirjoittamiseen ja päästäkseen eroon veloistaan. Sen jälkeen Pakkala ryhtyi opettamaan Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa suomea ja ranskaa vuoteen 1920 saakka. Hänen oppilaanaan oli myös kalajokinen V.H. Kivioja, kansanedustaja ja kirkkoherra, joka on kirjoittanut Pakkalan opetuksista laajat muistiinpanot.

TUKKIJOELLA, (lauluja) Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo v.1951

https://www.youtube.com/watch?v=EgSzQK7TUQw

Tukkijoella.1951.mp4

https://www.youtube.com/watch?v=AAxVtSWEbRM